Hipusta vajaata 12 vuotta kerkesimme elää yhteiselämästämme kun Luoja sinut kutsui luokseen.

   Kaikkihan sen tietää että harvoin sitä kukaan tulee toisen etuovelle ja tarjoaa esim. työpaikkaa, tai tulee ja tarjoaa vapaaehtoisesti apua johonkin työrupeamaan, tai saati sitten että tulee ovellesi ja "ilmoittautuu" riijaamaan! Mutta meille kahdelle tämä ihme tapahtui... Se päivä oli Kaijan päivä 25.11. Tulit ovemme taakse tyttäresi kanssa onnitellen myöhästyneenä nimipäivästäni ja tuumasit että oli viikko sitten liukasta kuten nytkin; tismalleen Liisan liukkaat ja Kaisan kaljamat sanonnan mukaan. Siinä sivussa, jollain sivulauseella kerroit, kuin ohimennen kuulumisia vaihtaen että nyt tuli teidänkin perheeseenne ero ja riita kahtia. ( Olihan itse eronnut saman vuoden alkupuolella. )

   Olin nähnyt sinut ja perheesi kylänraitilla mutta lapsiisi tutustuin varsinaisesti vasta silloin meidän kummankin erovuonamme.  Lapsesi kulkivat minun ja lasteni mukana mm. meidän kesämökillä ja vähän muillakin reissuillamme. Vanhin poikasi oli juuri 16-vuotta täyttänyt poijan-kossi joka levitteli siipiänsä maailmalle lähteikseen. Taisit olla vähän ns. kateellinen pojallesi kun toisinaan tokaisit että poika vaihtaa tyttöystävää kuin paitaansa: joka viikko eri likka kainalossa.  Seuraava lapsesi oli tyttäreni luokkakaveri ja toinen poikasi poikani kaveri kylämme nuorten keskuudesta. Samat pörinät ja kujeet taisi olla kummallakin mielessään; mopot ja kolttoset. Nuorimmaisesi, tyttäresi, oli (  ja on edelleenkin  ) kaunis tummatukkainen, pieni, kipakka neidin alku. Muistan kuinka kerroit hänen teillä ovikellon soidessa aina ensin tarkistavan eteisen peilistä että onko tukka hyvin ja asu ojennuksessa, ennen kuin hän pystyi menemään ulko-ovea aukaisemaan. Sillä siellähän ulko-oven takana olisi voinut olla vaikka isoveljen luokkakaveri, johon hän oli ihastunut.

   Nyt syksyllä tuli ensimmäinen isäinpäivä ilman sinua. Samoin ensimmäinen vuosipäivämme, kihlapäivämme ja joulukin. Ne olivat "orpoja" ja haikeita juhlapäiviä ilman sinua. Toisin oli ensimmäisenä joulunamme 12 vuotta sitten kun vietimme sen sukuni mökillä, sukuni seurassa. Se oli sinun ensi-esiintymisesi "julkisesti". Äitini tokaisi silloin minulle että mistä sinä tuollaisen "pystymetästä revästyn" miehen olet mukaasi ottanut? Varmaankin hän lausui näin koska sinullahan oli siihen aikaan pitkä takatukka joka kenties näytti silloin muiden silmin hyvinkin "mehtäläiseltä". Nämä sanat sinä sitten muistit tämän jälkeen aina sinulle sopivissa tilanteissa. Ainakin jos sinulla oli jotain negatiivista sanottavaa avopistasi. ( Sinun mukaasi aviossa ollessa on anoppi ja avoliitossa ollessa on avoppi. ) Tokaisit: "Eihän äitisi ota minua todesta kun minä olen tällainen - pystymetästä revästy mies!" Toisaltaan tämä sanonta kääntyi aikojen saatossa sinun sanomana tavallaan hyväksynnäksi. Oli kuin olisit itse sitä sanoessasi hyväksynyt "nimesi", kuin olisit saanut näin avopiltasi oman, erityisen lempinimen.

   Noin muuten nimissä sinua harmitti se ettet ollut kasteessa saanut toista etunimeä. Olivathan sisaruksistasi kaikki sen saaneet. Mutta et sinä. Kerroit äitisi puhuneen sinulle jotta kyllä hän ja isäsi olivat yhdessä tuumin silloin nimeäsi sinulle valitessaan ajatelleet toista etunimeä mutta se oli vain jäänyt antamatta. Ja että tämä nimi olisi ollut Kalevi. Jos sinulta kysyi nimeäsi, jos vaikka lapsenlapset sitä sinulta tiedustelivat, sanoit: "Mauno Kalevi Hartikainen". Eli tämä toinen nimesi kulki sinulla matkassasi vaikka et sitä kirkonkirjoihisi saanutkaan. Olit ylpeä tästä nimestäsi, setäsi kaimana. "Jos ei mies nimeä pahenna, niin ei nimi miestä pahenna": tuumasit.

   Sinulla oli muutama sanonta joita käytit... Yksi oli: "Minulle neuvoi joku karjalaisakka (akka nimenomaan, ei nainen koska sinun mielestäsi karjalassa naiset olivat/ovat akkoja - ja miehet varmaan ukkoja) että hillopurkin avattuasi pitää aina ottaa lusikka kauniiseen käteen ja ensin hämmentää se hillopurkki pohjia myöten ylösalaisin. "Ota vasta sitten hilloa itsellesi." Tämä sai alkunsa siitä kun meillä syödyissä, mm. äitini tekemissä, mansikkahillopurkeissa mansikat saostuvat pohjalle ja hillon neste nousee enempi pinnalle. Alku aikoinamme neuvoin sinua että sotke se ensin. No, sinä teit työtä käskettyä ja muistit siitä lähtien tehdä näin - sanoen samalla tuon ohjeen kuuluvasti ääneen. ... ja toinen oli: "Sinne jäi kaik´. Sinne jäi lypsykone, -jakkara -- ja vibraattorikin." Tämän sanontasi alkuosan lainasit kait Pulttiboys -sketsiohjelmasta. Lopun keksit itse ja sanoit sen minulle aina sopivan paikan tullen. Aina kun halusit korostaa miun karjalaista perintöäni. Sitä että olen erilainen kuin sinä. Olen - niin mitä? Olen "sie ja mie". Vibraattori viittasi siihen kuin hyvin meillä meni vällyjen alla...

   Josko mie olin karjalainen (olen kait yhä?), olit sie romaani, Manne, Mani, Manu. Olit yhteiselomme ajan romaani. En tiedä miten se oli sinun ensimmäisen perheesi keskuudessa mutta meillä se meni näin. Puhuit itsestäsi tummana vedoten ihosi tummuuteen, hiuksiesi ja sielusi tummuuteen. Ja olithan sie tumma: kuljit alvariinsa. Olit rauhaton sielu. Sielu joka etsi paikkaansa, sielu joka ei pysynyt päivääkään paikallaan. Oli kuin olisit halunnut vaeltaa maan ääriin ja kauemmaksikin. Kuin romaani ennen vanhaan. Kulkien ja etsien paikkaansa. Siksipä etsinkin sinulle hautajaisiisi kappaletta "Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen.". En löytänyt sitä mistään. Olen tästä pahoillani vuoksesi. Olisin näin halunnut saatella sinut taivaaseen, viimeiselle matkallesi, sinuna itsenäsi, sielultasi romaanin.

   Sinä viihdyit hirmu hyvin yksin ja siksi kait vierastitkin kaikkia sukuni pippaloita ja yleensäkin kaikkea missä ihmisiä tapasi kokoontua yhtä aikaa paljon samaan paikkaan. Ja viihdyit sinä luonnossakin. Kulkija kun olit. Jos Luoja olisi suonut sinulle enempi elonaikaa niin näin vanhemmiten me olisimme varmaankin kahdestaan aloittaneet jonkinlaisten vaellusten teot ja myös muut sellaiset reissaamiset mitä ihmiset yleensä tekevät erämaissa. Olisit houkutellut ja vetänyt minutkin sinne mukaasi.

   Vaikka sinä olit "erakko" luonteeltasi niin olit myös toisaltaan tosi sosiaalinen persoona sillä tulit kuitenkin hirmu hyvin juttuun kaikkien kanssa. Ei ollut ihmistä kenen kanssa ei löytynyt juteltavaa kun aloitit keskustelun jonkun kanssa. Kalastukset, hevoset, tuttujen (  ja omatkin ) kuulumiset, kylän ja maailman tapahtumat tulivat varmasti käsitellyiksi perin pohjin kulloisenkin juttukaverin mukaan. Juttukaverilla ei ollut väliä oliko siinä juuri syntynyt vauva, lapsenlapsi kenties, vai jo elämään kokenut ja nähnyt ikäihminen. Ei ollut väliä oliko siinä poliittisesti minkä suunnan kannattaja, oliko uskonnossaan mihinkä nojaava ihminen, oliko hän jotenkin vammainen, erilainen ihminen tai vaikka oliko hän selvin päin vai korkin päälle astunut persoona. Kaikkien kanssa juttu luisti. Sanottiinkin sinun tuntevien tuttujen kesken että olkoon sinun jututettavana vaikka heinäseiväs niin juttua kyllä löytyi ja seiväskin oppi puhumaan.

Olisiko ollut niin että sinun toimiessa työssäsi vuosikymmenet, tuli sinulle tavallaan työsi kautta tutuksi "puolet pitäjästä" ja näin opit työsi kautta sosiaaliseksi ja juttelevaksi persoonaksi. Näin tapahtui koska sinun työsi tavallaan velvoitti sosiaalisuuteen etenkin työurasi alkuaikoina - niillä vuosikymmenillä Suomemme kamaralla - jolloin tämän toimen edustaja tunsi kaikki piirinsä talot ja näiden talojen asukkaat, ja he kaikki puolestaan oppivat tuntemaan sinut heidän päivittäisenä "vierailijana". Näinpä mentiin me sitten kaksistaan, tai porukallakin muksuin kera, yhteiselomme aikana minne tahansa... kuljettiin missä päin tahansa niin aina tuli vastaan joku tuttu tai vähintään jonkun tutun tuttu joka tiesi, tunsi sinut - ja juttua riitti.

   Olit myös tulikko, "kerrasta-poikki" -tyylinen ja pitkävihainen eläjä.  Eräänkin kerran sain toimin sinun ja jonkun muun henkilön välillä sovittelijana, väli-vouhkanan ja "liennyttäjänä". Hieroin sopua kummankin puolen kinaajalle ja riitelijälle jottei viha olisi jäänyt kasvamaan tai mikä pahinta; päälle loppuelämäksenne. Esim. juuri ennen kuolemaasi perjantaina tyttäresi asuessa meillä oli yksi tällainen riidan-poikanen aluillaan. Silloin meillä oli siivouspäivä ja kun tyttärelläsi oli samat velvollisuudet ja oikeudet kuin muillakin lapsilla kotonamme, oli hänelläkin koulupäivän jälkeen siivousta edessään ennen kuin hän pääsi perjantaisille menoilleen, äitinsä luokse ja lietsoon. Minä olin samaan aikaan viemässä poikiani isänsä luokse ja palaamassa jo siltä reissulta kotia päin. Sinä olit juuri palannut kalastusreissultasi kotiamme. Soitit minulle että nyt sitten otitte tyttären kanssa siihen malliin yksiin että tytöllä ei ole tämän jälkeen tulemisia meille! "Piste!" Tähänhän minä heti että älähän nyt. "Jos vaikka... kuitenkin... minusta tyttö on tervetullut meille - aina. Vaikka te ottelettekin yksiin." "Ja kuten kaikilla muksuillamme niin on hänelläkin oikeus tulla, palata, kotiimme aina. Jos maailma hylkää niin vanhemmat eivät." Katkaisit puhelun mutta soititkin kohta uudelleen minulle. "Sovittiin tyttären kanssa. Katsotaan kuinka käy? Tuleeko sunnuntaina meille ja siitä sitten kouluun?"  Tyttäresi tuli sunnuntaina meille. Se oli hyvä asia teidän kummankin osapuolen kannalta. Varsinkin kun nyt on tiedossa että se oli viimeinen yhteinen iltanne. On kuin meidän kaikkien pitäisi aina muistaa että jos kinaamme toistemme kanssa niin täytyisi se myös saada sovituksi tuota pikaa - kun ei koskaan tiedä milloin kuolo meidät korjaa pois.

   Lapsenlapset. Lapsenlapset. Pieniä pirpanoita joita sinä inhosit. Niin, inhosit. Vaikka lapset pitivät sinusta ja tykkäsivät touhuta kanssasi. He tykkäsivät HIRMUSESTI sinusta, ukki. Mutta sinä et liiemmälti heistä. Ainakaan jos oli uskominen sinun puheisiisi. Sinä kerroit ettet tykännyt siitä melusta mitä heistä tuli. Et pitänyt että tupaamme tuli pieniä ja kaikki meni sekaisin. He huusivat, peuhasivat ja sotkivat. Vaipatkin olisi pitänyt vaihtaa kun olivat pieniä. Käyttää vessassa isompia, ja vahinkojen sattuessa laittaa pestävät koneeseen sekä kone pyörimään, tyhjentää, jne.. Ruokaa piti tehdä äidinmaitokorvikkeesta ja opettaa syömään kiinteämpääkin ruokaa. Sekä nukuttaa iltaisin, "vahtia" yöt nukkumisiaan. "Ei kiitos": sanoit, "ei minulle." Tämän takia sitten varmaankin kun pirpanat olivat meillä, olin minä heidän pääasiallinen perään katsoja ja hoitaja. Sinä otit autosi ja lähdit jonnekin. Palasit aikanaan kotia mutta viihdyit heidän meillä ollessaan paremmin kylillä tai kalassa. Mutta tästä kaikesta huolimatta sinä tulit todella hyvin toimeen lastenlastemme kanssa silloin kun olit heidän touhuissaan mukana. Eroa ei ollut sillä oliko niissä touhuissa mukana biologiset vai ei-biologiset lapsenlapset. Kumpienkin kanssa sinä leikit ja touhusit aivan tasavertaisesti. Silloin kun halusit.

Tähän kategoriaan suhteessa sinuun menivät myös siskoni jo nyt 3lk ja eskarissa olevat tytötkin. Ukiksi hekin sinua kutsuivat.

   Sinä kerroit että tämä "inhosi" johtui kait siitä että ex-puolisosi "vei lapsenne" sinulta erotessanne. Lastesi lapsuus jäi tavallaan kesken sinulta. Se ja sen mukana tuomat kaikki ilot sekä surut jäivät kokematta. Kerroin sinulle jo yhteisen taipaleemme alussa että miten sinä pidät yhteyttä heihin niin se tulee näkymään tulevaisuudessanne, sinun ja lastesi väleissä. Kuinka ne toimivat? Sinä kuuntelit sujuvasti mutta et muuttanut tapojasi suuntaan tai toiseen. Sanoit vain että kun eivät lapset pidä yhteyttä sinuun - niin miksi sitten sinäkään pitäisit heihin? Näin jälkiviisaana totean että taisitte olla sinä kuin lapsesikin, yhtälailla jääräpäitä! Kummatkin ajattelitte samaan tapaan; jos ei toinen puoli pidä yhteyttä niin miksi minäkään/mekään? "Ottakoon toinen ensin yhteyttä."  Oliko se näin? Ajattelitteko te kaikki näin? Vai oliko jotain jota en huomannut "rivien välistä" yhteisen taipaleemme aikana? Vai onko yksinkertaisesti olemassa ihmisiä jotka eivät vain jostain syystä kaipaa yhteydenpitoa toisiinsa; lapsiinsa tai vanhempiinsa?

   Olit lapsilleni isä. Kohtelit heitä tasavertaisena toisiinsa nähden ja myös tasavertaisina omiisi biologisiin lapsiin verraten. Eli lapseni olivat sinunkin lapsiasi joka asiassa niin teoissa kuin ajatuksissa. Kuri oli yhtä tiukka vaadittaessa kuria ja toisaltaan myös sitten yhtä lepsu tilanteiden sen salliessa.  Tiukkuutta vaadittiin meiltä molemmilta kun lapsemme tulivat murrosikään josta nyt oli tuoreimpina tyttäresi ja minun poikani kera yhteenotot, keskustelut ja rajojen vetämiset tyyliin mikä on sallittua, mikä ei? Kuinka toimitaan ja kuka toimii? Olit myös aina valmis lähtemään kuskiksi kun ja jos joku lapsistamme tarvitsi tai kyseli sinulta kyytiä sinne tai tänne.

   Yhdelle tyttäristäni sinä olit yksi ja ainut isä! Hänen biologinen isänsä "hylkäsi" hänet hänen ollessaan pieni. Lopullinen hylkäys tapahtui kun erosin hänen kanssaan. Otit tyttäreni monessa paikassa huomioon. Olit tyttäreni ja minun kanssa monella sopeutumisvalmennuskurssilla mukana, käytiin eräätkin häntä käsittelevät kokoukset läpi yhdessä. Kuskattiin kahdestaan häntä milloin minnekin; hoitoihin, tutkimuksiin, lomille - siis meille tuli loma hänestä kun hän oli hoidossa muualla. Sinä vahdit välillä häntä illalla tai yölläkin kun tyttäreni vaelsi kotonamme asuessaan vielä meillä tai nyttemmin kun hän kävi meillä yö-kyläilemässä. Monet tyttäreni lääkitykset, pukemiset ja muut sellaiset hoidit myös. Joskus yksinäsi ja joskus minun kaverina kun en enää yksin tainnut hänen vastaan pistäville voimilleen mitään. Tämä kaikki oli sinulta sanoin kuvamaton, pyyteetön, kunnian osoitus tytärtäni ja minua kohtaan. Kiitos sinulle tästä. Toista tytärtäni sinä moitit aina "huit-hapeliksi", toisten kustannuksella eläväksi ja maailmaa matkaavaksi tallaajaksi. Mutta jos hän ei sitten ollutkaan paikalla kun piti, esim. perheemme kokoontumisissa, olit kuin jotain puuttuisi. Tyttäreni oli kuin olikin sanoistasi huolimatta tärkeä sinulle. Te kumpikin naljailitte, vitsailitte, (ja keskustelitte) monen monituisista jutuista keskenänne. Mutta ilman toisianne ette voineet olla. Näin oli myös sinun ja toisen siskoni suhteessa. Herja ja vitsit sekä moitteet lensi mutta pohjalta kuulsi toisen tärkeys ja merkityksellisyys.

   Eräs ajatuksesi elämäsi varrella oli ettet halua säästellä omaisuuttasi ja rahojasi perillisillesi. Toivoitkin ja sanoit aina ääneen että toivottavasti kerkiät tuhlata, käyttää, kaikki rahasi ennen kuin kuolet. "Nehän ovat minun hankkimiani, minun omia rahojani. Eivät perillisten."  Näinpä sitten ajattelit aina että jos joku maksaa jotain niin sitten maksaa. Tingata ei. Tämä näkyi mm. meillä pidetyissä kemuissa ja juhlissa. Esim. sinun 50-vuotis juhlissa. Tarjottavaa piti olla ja mielellään aina himpun ylikin tarvittavan määrän. Samanlainen oli mielesi kun matkustelimme armaassa Suomen maassamme, tai sillä kertaa kun käytiin ulkomailla.  Sinulle eivät kelvanneet omat eväät mukaan. Näinpä me sitten syötiin aina jossain ravintolassa, huoltamolla tai vastaavassa ateriapaikassa. Joka tapauksessa valmista ja lämmintä ruokaa piti olla. Yöpymisemme olivat samaan tapaan. Sinulle eivät käyneet retkeilymajat, mökit, tms. yöpymispaikat tyyliin sänky ja petivaatteet - omat liinavaatteet mukana mentäessä niihin. Ei, hotelli piti aina olla. Maksoi mitä maksoi. Matkamme olivat mukavia ja oli aina hyvä että kun matkustimme niin reissasimme ja elimme tasapuolisesti kummankin rahoilla. Kumpikaan meistä ei elänyt toisemme kustannuksella.

  Tulee tilanteita kun tuumaan itsekseni että kerronpa tämän tai tämän sinulle kunhan palaan tästä kotia tai kunhan sinä saavut kotia. Tuumailen vaikka ettet tiedä vielä että tuohon on rakennettu uusi tie - kerron sen sinulle kunhan menen kotia. Mitähän tuumaisit kun näkisit ettei talvi ole vielä saapunutkaan Suomen maahan? Kävelylenkillä näen pellolla joutsenia ja katson, kokeilen, kuinka lähelle ne päästävät minut... voi, sinulla olisi kyllä tässä ihmettelemistä. Tyly todellisuus tulee kuitenkin vastaan ja palaa mieleeni. Havahdun etten voikaan enää kertoa näitä kokemiani asioita sinulle. Sinua, puolisoani, ei enää olekaan. Kaikki se mitä suunnittelimme yhdessä ja mitä tulevaisuus tuokin tullessaan eteen - nyt yksinäni minulle, kaikki se jää yhdessä kokematta. Lastenlasten kasvamiset, uuden "eläkeasunnon"/ kodin ostaminen, reissu pohjoiseen - vielä kerran; Lofoottien valloittaminen. Kaikki tämä ja vielä enemmänkin. Kaikki jäi ns. kesken.

   Minä kaipaan sinua puolisoni. Kaipaan sinua elämänkumppanina, lastemme isänä ja lastenlapsiemme ukkina. Kaipuu on valtava. Nyt vasta ymmärrän niitä pariskuntia joissa ensin toinen puoliso kuolee ja sitten ei mene kauan aikaa kun toinenkin nukkuu pois, suruunsa. Tunne on minullakin samanmoinen välillä. On kuin toinen puolisko puuttuisi. Onneksi ihminen on kuitenkin luotu uteliaaksi ja eteenpäin pyrkiväksi. Näin aika siis raksuttaa pikkuhiljaa eteen päin, tahdomme sitä tai emme, ja järki tulee kehiin; tuumaan että elämä jatkuu sittenkin - sen on jatkuttava.

 

  

  

                                                          Tupsuleukaani ikävöiden ja muistellen sinun Kultsisi.