Tässä eilen ja tänään taasen manailin... Manasin sitä että olen heikkokätinen, näin vanha, ilman puolisoa ja vielä kaiken kukkuraksi ilman munia!

   Eilen kun ilma ol viel kaunis ja lämmin niin ehtoon korvalla päätin mie pesasta autoni, Poika Poloiseni. Ihan sillä että sitten kun muutan uuteen kotiini niin siellä en sitten pesekkään autoani ihan noin vain kun asustelen ns.keskellä kaikkea. Luulen et siel ei kenties saa ollenkaa peseskellä autojansa parkkipaikalla. Joten nytpä siis tähän puuhaan ja nopsaan; kun oli toi ilimakin suosiollinen. Ämpäri ja harjanen käteen somaan ja pesemään menopeliä omaa! Mars, mars!

Ja samointein sitten polkupyöräni pesuun: Meinaan että kun eilen käväisimme sukumme kera mökkeilemässä mökillämme niin siltäpä reissultamme sit "koppasin" vanhan äitini polkupyörän mukaan omaksein. Se vainen että se oli muutamien pölykerrosten peitossa... pesuunpa siis - mars!

Tätä "uutta" pyörääni-miun puhistaissain tsekkasin sen kauttaaltaan läpi: renkaat pitää vaihtaa - tai ainakin ulkokumit, satulakin ois päivitettävä uuvempaan joustavampi pintasen malliin kun toi vanha on jo kulahtaneena menettänyt joustonsa, taakse ois saatava uusi kissansilmä kun entinen on risa ja korvattu sähköjohdolla kiinnitetyllä sijais-kissansilmällä. Sitten olisi kiva saaha uusi jämärämpi lukko ja kypäräkin ois kiva olla olemassa. Melkeimpä tuntuu että jos oisin ostanut kokonaan ihan uuden polkupyörän niin oisin saanunna kerralla kunnon paketti tään vanhan munamankelin tilalle. Ja tosta munamankelista puheen ollen... kun ois ne munat miulla ni varmaan mie osaisin aivan automaattisesti tehdä kaikki nää muutokset pyörääni tähän eikä miun ois tarvinnut kysellä naapurista miestä opettamaan miuta näihin polkupyörän saloihin (mm. kuin rengas irrotetaan, vaihdetaan uuteen ja kiinnitetään takaisin).

Kaikeksi kukkurakseni ja kauhukseni sitten ehtoon-puolla hokasin että olinpa sitä tehnä taasen jotain käsilläni-miun: ote oli kaikea muuta kuin pitävä. Kun nostin vasenta kättäni jotta juon vaik kupposen vettä niin kunne käsi nousi yli vyötärön oli tutina ihan kivaa ja ote "varmaakin varmempaa"... Jee. Manailinpa siin sitten tätä yksin olon riemua: ei ketään, ei kukaan ole puolestain-miun tekemässä näitä hommia, jotta ei kävisi käsiini-miun (puolisoni monesti sanoi miulle että älä tee kun käy käsiisi - anna minä teen. Ja hän teki - en mie.). Manasin kroppani heikkoutta, haurautta. Manasin tulevaa pakko-muuttoain. Ja sitä että toi autoni-miun piti nyt pestä ( tai yleensäkin pestä miun toimesta) ja polkupyörä hankkia kylällä liikkumiseen... ja sit että piti se puhdistaa kun oli niin pölyssä... ja sitä että se pitää kunnostaa ensin... ja et pitää kysellä muilta apua/neuvoa siihen...

   Tänään irrottelin valaisimia katonrajasta poies paikoiltaan.

Tajusin ensin katkaista sähkön päävirtakatkaisimesta (oppia viime kerrasta sähkömiehen, ei kun sähköhenkilön, neuvosta) ja sitten roikuinkin jo tuolla katon sfääreissä pienet ja isot meesselit kourassain. Siinä sit manasin kehnoja käsiäni jotka väsyvät tavallisia kouria nopeammin tällaiseen "helppoon" työskentelyasentoon. Manasin käsiäni jotka puutuvat ja herpaannuttavat ottensa kun työskentelen pitkiä tovia päivän mittaan yhtäkyytiä. Manasin sitä ettei ole puolisoa joka sen ois tehnyt puolestani... tai ei ole ees ketään toista, edes munallista henkilöä joka olis tehnyt toin kaiken puolestani. En tiijä mitä nuo munat tässäkään tapauksessa olis sen kummemmin avittanut mutta näin näytän miekin ajattelevan et ne munat ne ois kaiken toin tehneet helpommin ja nopiammin. Mutta saimpas mie kuiteskii kaiken tehtyä - ilman munia. Vain värkki mukanani!

   Aamutuiman aloitin keittiön tyhjentämisellä. Tai oikeemmin tyhjensin se jo eilen kokonansa mut tänään oli sit marssivuorossa kyökin kaikkiin kaappiin ja laatikoihin putsitus.

Putsitus puti puhtahaksi. Ja tässä kohtaa en malta olla manaamatta taasen käsiäni... voi kauhia kuin oli jo päivän ensiruppeeman jälkeen ol kivat oltavat: kipu kuin neulatyynyllä ja tutina kuin alatoopilla. Manailin toin teol kun vasiten taijan tietää et kaikki tää onkin turhaa. Meinaan et vaik ain on pois muuttaissa immeisten siivottava jälkensä tulevalle asukkaalle... paikat pitää olla siistit ja puunatut... niin nyt kun tulee uudet asukkaat - he remppaavat tätä huushollia! Eli nyt kun mie putsin paikat viimosen päälle niin he tulevat kohta tänne ja laittavat kunnon pölyävän rempan päälle. Arvaat varmaan  (arvoisa lukiani-miun)että siin vaiheessa miun tuskalla ja hiellä tekemäni puhdistus ei näy paljo missään!  (Päivemmällä tein toisen tovin samaa hommaa. Silloin vain ol vuorossansa kyökin yläkaapit.)

   Tosa kyökin ala- ja yläkaappien välissä puuhasin muuta: Kävin puolisoni (ja hänen vanhempiensa) haudalla. Ensin möyhin ja pöyhin sen haudan edustan istutusalueen mullan ylösalaisin. Ja sitten istutin siihen perennakukkia jotka ovat suht´ pienikasvuisia ja kauniita. Istutin siihen "ukinkukkaakin" yhden taimen.

Ukinkukka on oikeesti Sammalleimua mutta tää kukka sai aikoinaan tään erikoisemman nimensä siitä että ammoisina aikoina kun olin pieni kera siskosteni, oli samaista kukkaa ukkimme haudalla ja siitä sitten jäi puheisiimme "ukinkukka". Tämä kukka, Sammalleimu, on kaunis. Ja kun nyt on kysessä puolisoni joka oli myös ukki monen muksun niin mikäs siihen paremmin kävisikään kuin Ukinkukka! Valkoisena. Laittelin samalla siihen talven peitteeksi havunoksia. Näin kun asun täällä "korvessa" jossa tontillani kasvaa mm.kuusia niin näppäsimpä kuusesta muutamasta alimmaisia oksia (puolisoni viimeisiltä asuinsijoilta) ja niitä sit vein siihen haudalle ain-vihreinä oksina. Nämä havut laittelin tähtäimenäni se että muuttoni-miun on tässä eessäin ja en varmaan pruukaa "alvariinsa" käydä haudallansa... Anteeksi Mauno. Asun sillon kauenpana ja kuten sie tapasit ain puhua: " Miksi käydä kuoleen haudalla hänen kuoltuaan - olisi käynyt, silloin kun hän eli, hänen luonaan." "Olisi silloin kantanut hänelle kukkia - ei kuolemansa jälkeen haudallensa." Joten näin.

Sitä haudan edustaa laittaissain tuli siihen kanssani juttusille muuan pariskunta. He olivat tunteneet puolisoni vanhemmat ja puolisoni isän sisarukset. Siinä juteltiin, muisteltiin menneitä yhdessä - ja mie tietty itkin samalla. Sitähän se puhuminen puolisostani ain näyttää tekevän; itkua.  Iteksein mielessäin manasin että miksi tässä elämässä piti näin käydä? Miksi puolisoni kuoli? Sisarussarjansa nuorin, tervein ja viel -holiton muiden sisarusten käyttäissä alkoholia aika runsaastikin. Miksi juuri hän? Miksi Luoja teki näin? Miksi?

   Manasin näitä kaikkee tehhessäin tänään että on se typerää... Kun elimme kahdestaan (tai oikeammin perheenä - muksutkin kun olivat siin vaiheessa, vuosi sitten, viel kotona) niin me ajatelimme että tässä sitä asutaan hamaan tulevaisuuteen. Kahelleen. Tää talo on ja pysyy tässä. Tää talo on ja pysyy kotonamme viel pitkään. Tässä talossamme, majassa matalassamme me kaksi ikäännytään, tullaan viel enempi ukiksi ja mummoksi. Vanhenemme yhdessä, vanhenemme talomme kanssa yhtä aikaa. Ja nyt sitten näin: mie yksin. Vain mie. Ja sitten kun en yksinäni jaksa touhuta tässä, pitää taloani yllä, enkä muutenkaan taloudellisesti tähän kykene...

...niin tulos on tässä. Tämän talomme, majamme matalan kohtalo on siirtyä jonkun toisen perheen (nyt todellisuudessa pariskunnan) hoteisiin. Heidän taitavie käsinsä huomaan, leveämmän kukkaron kupeeseen.