Yksi tyttäristäni on Maailman Turuilla. Jossain Thaimaassa - tai siis oli. Nyt par-aikaa hän on poikakaverinsa kera kiipeämässä Himalajalle 5000:n metriin. Hän on laitellut sieltä kuvia katsottavaksi netin kautta ja onpa Skypekin sinne asti kantanut. Ei täydellisellä kuvalla mutta kuitenkin. Itse täällä Kot-Suomen kamaralla kateellisena katselen ja kuuntelen tarinoitaan: `voi kunpa miekin uskaltaisin ottaa ja repäistä. Lähteä.´ `Ihania maisemia. Ihania kertomuksia. Voi kunpa...´ tarviisin rutkasti rohkeutta tahi ainakin kumppanin tähän vierelle jonka kera sitten mennä ja reissata. `Voi, voi...

   Menneenä endinä julistelin tämän Majani Mahtavaiseni valmihiksi. ( Mitä nyt saunaan tulee viel ne lautehet uuvet ja jos sitä tuonne keittiön seinään jotain saisin vosekittua... ) Eli nyt on miun kotini valmis - voin alkaa suunnitelemaan muuta. Vaikka jotain aivan uutta. Kun vaine ensin tietäisein mitä se "jotain aivan uutta" olisi? Tälläinen päättämätön, tietämätön kun olen. Toisaaltaan eihän tässä hätiä-mitiä ole kun ain riittää touhuamista: muoskat, muoskain muksut - ja joulukin lähestyy. On leipomisia, lahjoin tekoa ja laittoo: kaikenlaista väkertämistä arkielämän lisäksi. Kivaa.

   Majani Matalan kun möin ja ostimma tämän uuden, Majani Mahtavaiseni, jäi miul siitä välistä vähän tuohta käyttööni. Kitsaasti olen kojettanut sitä käytellä ja levitellä. Mennythän sitä kuitenkin on. Remppaan, ostoihin ja elämiseen. Ei mahda mitään. Nyt sitten tyttäreni miun on ostattelemassa perheineen heille itselleen omakotitaloa. Lupailin heille käsirahaa siihen. Pääomani hupenee reilusti.... pelko kolkuttaa että näinköhän pärjään? Mutta katson kuitenkin että muoskain on etuasemassa tässä tapauksessa miuhun nähhen. Suon sen omakotitalo-onnen heille mielelläni.

   Mietin että näin ne sukupolvet vaihtuvat ja kiertävät. Muistan ajan kun olin tytär. Lapsi ja nuori. Oli vanhemmat ja mummokin. Elin siinä turvassa että ennen miuta "menee" nämä vanhemmat polvet poies - ennen kuin miun aikain tulee. Oli myös turva joilta kysyä apua. Sain olla se nuori, osaamaton ja jollain tavalla tietämätön ja heikkokin. Ain oli turva vanhemmissa polvissa. Sitten poistui mummoni - ei paljon maailmankuvaani muokannut sillä olivathan tässä "välissä" vielä vanhempani.... Meni isä, nyt äitini omalla tavallaan "oireilee". Hänen jälkeensä "vahtivuoro" vaihtuu. Se olenkin mie joka on "vanhin". Sukumme vanhinta polvea. Perheeni vanhin. APUA! Nyt olenkin mie se keneltä apua ja neuvoa kysytään. Mie olen siinä missä mummoni aikoinaan oli. Vanhin ja ensimmäisenä "menossa".

Huomaan monesti muoskain muksuja katsoissain ja seuratessain kuin peilaan itteeni vastaaviin tilanteisiin. Tahi muoskiini olemisia vastaavasti itteni elämääni. Mitä mie tein tuon ikäisenä? Mitä "omistin", mitä touhusin? Missä elin, oliko muksuja - minkä ikäisiä olivat? Kuinka mie samassa asiassa käyttäydyin, kysyinkö apua tai neuvoa? Mikä oli siihen aikaan käytäntö, mikä oli sallittua mikä ei? Esim. puhelimet: ei miulla tahi muoskillanikaan ollut alakoulun ekaluokalle mennessä OMAA puhelinta!

   Ensimmäiset "jouluvalot" syttyivät jo tämän marraskuun alussa. Tarkoitan noita ihmisten koteihinsa ja akkunoilleen laittamiaan kaikenlaisia valoja. Ja ulkonakin niitä jo on. Mie olen tähän asti ollut sitten "pentuvuosieni" jälkeen nojallaan suuntaan että hömpötys on hömpötystä. En ole halunut laitella paljon sähköisiä valoja ja ne vähätkin joita olen laitellut olen asetellut akkunalle ( vain yhdelle tai kahdelle korkeintaan/kotini ) vasta jouluaattona! Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä tärkeämmäksi mielessäni on tullut itse joulunsanoma, se mitä on tapahtunut kauan, kauan sitten jossain tuolla etelämmässä: Jeesuksen syntymä. En ole sitä toreille ja Turuille toitotellut vaan pienessä mielessäni idätellyt. Mutta mitäs tapahtuikaan tänään?? Tänään otimma ja hurautin jouluvaloja kotiini! Nyt jo! Marraskuussa! Laittelin muoskani muksun kera kahdet ainuut sähköiset valot tänne sisälle. Ulos ne eivät näy, ( eivätkä tule näkymäänkään.... ).

24.11.-14.%20Kynttil%C3%A4t%20%281%29.jp

Ja asettelin sekä sytyttelin kynttilöitäkin! Parhaillaan palaa kolme isohkoa, kaunista kynttilää. En vain pie niitä oikein ns. jouluun kuuluvaksi vielä. Ovatpahan vain iltani iloksi, hämärän hävitykseksi, kaipuuni kaihertajaksi...