Tässä Majaani Mahtavaa tallatessain suuntaan sinne ja tänne, mietin et koti. Koti on siellä missä sydän on. Näinhän sitä ain puhutaan. No, koti ja - sydän. Sydän - ja koti. Kotini on nyt fyysisesti täällä. Nyt se ei yksinkertasesti voi muualla ollakkaan kun tähänhän sitä olen muuttanut. Mutta, mutta - sydämein ei taijakkaan olla täällä. Tämä tuli tässä miulle ihan yllätyksenä vastaan. Sillä tää Majani Mahtava, tää ei tunnukkaan vielä sillä tapaa koilta. Miksi, mitä puuttuu? En tiedä. En osaa sanoa. En löydä asiaa mikä puuttuu tahi miksi tää ei ole vielä syömessä? Onko vaine niin että vasta aika "parantaa" tästä "sairaudesta". Eli kunne aikaa kuluu vuosia ja olen täs tätä majaani piellyt tarpeeks kauan niin sittenkö vasta "olen tullut kotiin, olen kotona"?

 

OLEMME KOTONA!
"Cleaning the house when kids are growing is like shovelling snow when it´s still snowing."

   Siskoni miun tuli tyttäriensä kera näin joululomalla yökyläilemään luokseni miun tässä ennen uutta vuotta. Aattona itse asiassa. He olivat ensin kolmistaan vieraanani pari yötä, sitten joukkoomme tummaan ja eloisaan tuli yhden yön seuduksi mukaan tyttäreni tytär. Kunne tänään joukkomme tämä mahtavainen ja enempi - vähempi meluisen ihanainen, lisääntyi tämän pienen tyttösen kahdella viel nuoremmalla siskosella. Nyt siis tätä meidän "akkaporukkaa" on kasassa viisi eläväistä mukeloa ja kaksi aikuista. Ns. vakkari-porukka vain...

Touhuttu on vaikka mitä. Laidasta laitaan. Uuden vuoden ilotulitukset on kylillä käyty katselemassa ja nauttimassa. On käyty lähi kaupungissa ale-myynnissä penkomassa edullisia löytöjä. Ja täällä koissain, Majassani Mahtavassa on touhuttu ulkona...

... mm. rakentain lumilinnaa. Sisällä puolestansa olemme tehneet ...

... esim. majoja ja eläintarhoja. Välleen muoskat nämä kekselijäät, askartelevat, lukevat, ovat piilosilla, ja noin yleensäkin touhuavat kaikkee ja vähän muutai - mitä nyt touhukkaat ja kekselijäät pienet pirpanaiset tavallaan tekevät.

Tästä kaikesta, tästä touhuamisesta ja pirpanaisten tekemisistä olen iloissani. Olen kiitollinen heidän olemassa olostansa ja siitä että käyvät ja ovat täällä tykönäin ( kuin myös tää siskoin miun ). On ihana katsella ja kuunella heidän tekemisiään vaikka nyt silloin tällöin Majani tään Mahtavaisen desibelit kohoavatkin yli lain sallimien rajojen... mutta mitäs siitä. Se on pientä "meidän firmassamme". Olemmehan iltana jos toisena mökki-kesiemme tapaan availleet täälläkin ääniämme luikauttain tään kattohirren alle Iltahuutomme tuon äänekkään traditionaalisen... Naapuriemme pieneksi iloksi tietenkin... eihän me muuten...

   Kaikki tämä vilske ja vipinä, melske ja meteli, on laittanut aivoni nämä harmajaiset ajattelemaan sekä peilaamaan tuota aatostain syömmestä ja koista. Ja kuinka ollakkaan hokasin että se se varmaan on tään Majani Mahtavaisen vika. Se "puuttuva palanen".

Kun iteksein täällä koissain, Majassani Mahtavaisessa tallaan suuntaan sinne ja tänne niin - itekseinhän mie sitä tehhä saan. Ei tuu ketään vastaan, ei vahingossakaan risteä reittimme täällä. Ei kuulu kuisketta, ei ääntä toisen. Ei siis edes sen toisen saati että sen saisi aikaseksi jonkinlainen joukkio kotoinen. Itse mie saan "sen kaiken tehdä", ihan ite. Eli: "HALOO!"  "Maa kutsuu - kuuleeko kukaan?" Kun täällä ei ole ittein lisäksi ketään toista paikallansa niin tuntuu kuin en olisi kotona. Tää ei ole koti ihmisten, ei kotini miun. Ei auta että sydän tietää tään olevan kotini, aivoni tietävät että kotonain olen. Sillä kun... kun täällä ei ole toista tahi ketään muita niin orpo on olo ihmisen pienoisen. Orpo on tila; ei kotia miulle.