Pari päivää sitten Aurinkoisen Armahan valjettua pakkasin retkieväät kasaan kera kaffeen sekä kappasin kamerain kainalooni. Sitten suunnaksi otin mie mökkimme tutut tienoot. Oli nimittäin tähän pariin viikkoseen jälleen maan mainiot hankikannot: ei upotellut, ei tarvinut rämpiä. Sai kuljeskella ylt´ympäriinsä kuin vapaa taivahan lintunen.

   Jo mökkimatkalla pidin kuitenkin "silmäin auki" ja pysähdyin muutamissa kohdissa kuvaamaan...

Tämä on Petäjäjärven yksi lahdeke ja vasemmalla yksi sen niemekkeistä. Tuolla nimellä kalastajat pitävät veneitään ( talvisin teloilla ) ja mm. metsästäjät nuotiotaan.
Tässä rannan jäällä mie seistä nakotin ja kuuntelin kuin kevään jäät ääntävät. Kuului rusketta ja veden kuplien ( ilman ) kulkemisen äänet jään alla. Sitä oli jännä seurata: kuin kuplat lähtivät jostain päin ja kulkivat suuntaan toiseen...

 

   Sitten saavuin mökillemme. Parkkeerasin Poika Poloiseni tienposkeen - kun ei viel pihaamme pääse; on pihatie yhä lumen alla. Nakkasin eväsreppuin selkään, kameralaukuin olalle ja mirs-mars matkaan vainen mummon hupakko.

 

Suunnaksein otin tutun, entisen, reittini: "perunamamme" poikki, naapurin niittytielle ja sit sille niitylle. Niityn päästä taasen "päin mettää"...
Ennen kuin pääsin mettän puolelle pitimä miun ensin ylittää niityn reunaoja. Ojan ylitys jäi kuitenkin "puolitiehen" kun huomasin sieltä ojan pohjalta tällaisen ihanaisen "pitsireunan" kietoutuneena pajukon oksistoon.

 

Metsässä tuossa on jossain lumen kätköissä eräs isohko, matalalla, lähes maan alla oleva kivi ja sen kupeessa lähde. Nyt sitä en tietty sieltä bongannut mutta löysinpäs mm. tämän. Tämä oli miusta kuvaamisen arvoinen: syvän ojan ylle ovat puunrungot kaatuneet ja talvi sitten niiden ylle lumihuntunsa heittännyt. Näistä lumihunnuista, noist luminietoksista, oli sitten muodostunut oivallisia siltoja.
Ojan pohja pilkottaa jostain tuolta koloista - ja mie astelin siltaa ihan kantavaa yli ojasen tään.

 

Askeleeni joutui, kulkuni taittui kohti "sienimäkeä". Lapsi kun olin niin käytiin siellä isäni ja hänen siskojensa kera poimimassa sieniä. Silloin siel oli jylhä kuusisto. Sitten elämä kulki, vaihtui ajat ja maanomistajat: metsä kaatui, tuli taimikot kunne kasvoivat tähän nykyiseen pituuteensa. Nuorta mettäpohjaa kera muutamien mäntyjen ja runsaampien koivujen.
Tuonne ylös päin kuljin...

... kohti tätä kalloin kokkaa. Lumi oli tätäkin nyt muotoillut haluamaansa malliin. Helppo oli "laskeskella" kalliolta alas. Ja vasite kun oli hankijaiset kovat. Ei ongelmia, ei pelkoa et tupsahtaa alas satuttain ittesä.
Alas päästyäin suunnistin kohti itää ja päämäärääni...

( Mökkimme tienoot, kuin myös tääkin on kaikkinensa soista. Mökkimme on aikoinaan rakennettu pienen kallion päälle. Pihapiirissä kallio pilkottaa muutamasta muustakin kohdasta esiin mutta muuten kyl on kaik suota ja  - suota. Pellot, metät ja kaik tienoot. "Halla panee ja paukkuu", aina. Muistan kuin aina hallaa vahdattiin viljojen, viinimarjapuskien ja kaikkien kasvavien taatta... Usva nousi ja kietoi kaiken märkään, läpinäkymättömään huntuunsa. )

 

   ...saapuen "kielletylle alueelle".
"Asiattomilta pääsy kielletty" lukee kyltissä nuissa monessa... ensin tienhaarassa ja sitten tuolla toimiston lieppeillä... kuin myös saroilla pitkillänsä.
Olin nimittäin Vapon mailla nyt. Mailla joille ei ole ulkopuolisilla mitään asiaa... mutta, mutta... kun...
Mie en taija koskaan tulla tänne sitä tietä pitkin. Ja kieloista nuista huolimati olen käynyt täällä läpi vuosien, läpi aikojen ainakin kerran vuoteen - mieluummin useamminkin...
Olen nimittäin meidän entisellä suoniityllämme; Soijinsuolla. Entisellä ladollamme, entisillä saroillamme, metsissämme ja lammellamme. Olen varmaan ollut täällä ekakertoja jo noin 50 vuotta sitten, vauvana pientareella peltojemme.
Vaikka isämme aikoineen nämä maamme myikin Vapolle joskus 80-luvulla painostuksen alla niin silti mie aina palajan "vanhoille kulmille". Tutuille seuduille. Ovat nimittäin viel "pystyssä"...

... ainakin tämä latosemme - tosin nyt jo notkuvainen, ja nyt Vapon omaisuutena. Mutta ajatelkaas; lato tää on rakennettu joskus 50-60-luvun tiimoilla ja silti se viel hyvin pystyssä nakottaapi. Moni uudempi on jo maata kumerrellut nuoremmassa iässään. On ne vaine ennen vanhaan rakentaveet vankkoja ja kestäviä rakennuksia ( mm. isäni on ollut tätä tekemässä - varmaankin ).

Siellä ladon välitilassa johka ja jonka läpikin, ajattiin hevosella ja traktorilla heinäkuormia kuskaten, siellä me heinätöitä tehhessä ain palastettiin. Sinne äiti laittoi taukoeväät lattialle "levällensä" ja talkooväki sit asettui sinne tienoille palastamaan. Voi niitä ihania leipäsiä kera meetwurstin! Ne kylmät mehu- ja maitomukilliset - aikuisille kotikaljaa. ( Pidettiin kesälämpimillä kylmänä ladon sillan alla varjossa. Liki maata kylmän hohkavaa. )
Nyt mie pidin sillä samaisella paikalla ensimmäisen evästaukoin. Kaiken tuon Vapon roinan ja tavaran keskellä. Oli latonen "ahdettu" täyteen "kamaa"; laitettu paikkaan joka oli ennen katonrajaan asti täynnä kuivaheinää lehmille.
Tsiikaas muuten tonne ladon seinille. Siellä oli meidän aikaan yhdessä nurkassa, yksi tikanreikä... nyt niitä on jo tusinoittain ympäri latoa.

Tältä paikalta, pieneltä kallion nypyltä, aivan siin latomme takana, me lapsena katseltiin isän kera tuolla suolla soidintanssejaan pitäviä kurkija. ( Soitimista lieneen saanutkin tämä paikka nimensä: Soijinsuo. ) Nyt siellä "tanssivat" kesäisin turvetraktorit. Syvien ojien ympäröimillä pitkillä saroilla. Saroilla jotka näin keväisin alkaavat olla aika altaita kun lumet sulaavat ja suo "paljastaa" luontonsa: vesiperää mikä vesiperää. Jokahinen sarka joka on vähäkää alempana kuin ympärillään oleva tienoonsa ( kun "höyläävät" turvetta maasta, turvesuo mataltuu alle "vedenpinnan" ) täyttyy tulvavejellä keväisellä.
Ps. alkava vesiallas näkyy kuvassa oikialla, tuolla vähän kauempana.

 

   Tienoot nämä "tarkistettuani", evähäni palastettuani, lähdin ielleen. Viel viimeiselle etapille - kohti...

... meidän lampea! Tai siis tämä oli aikoinaan meidän lampi.
Täällä me käytiin isämme kera kalassa ja piisamia pyydystämässä. Mukana oli aina ainakin yksi muksu - huopaamassa. Isä souti. Katiskat tarkistettiin, kalat otetiin talteen ja sitten aseteltiin katiskainen takaisin lampeen uusia kaloja pyydystämään. Tuli ahventa, särkeä, haukea ja lahnaa. Olikohan joskus jokunen ruutanakin.
Lammelle tälle mentiin mettätietä joka alkoi peltomme reunasta. Muistan että keli kuin keli, lammelle mentiin.
Lampi ei ole iso. Ns. yksi askel. Vastaranta näkyy tuolla vastapäätä, sivut ovat jo kuvan reunojen tienoilla. Mutainen suolampi. Tässä aikojen saatossa on Vapo "saostanut" tään niin et tuskinpa sieltä enää kalaa löytyy. Ja jos löytyskin niin tuskinpa ne maittavaisia enää olisivat...

Tämä joki ( oikeasti isohko oja ) taitaa olla lammen ainua tulovesioja. Tästä joesta ja joensuulta pyydystettiin aina piisamit piisamiloukulla. Isä sit nylki ne, parkkasi nahan piisamilaudan päälle - ja myi nahat. En tiedä nimme tai kelle mutta myyntiin ne nahat meni. Uuninpankolla ne ain kuvateltiin parkkimisen jälkeen.

Tuon ojan kupeelta tein tämän löydön jonka olemassa olosta en olekkaan tiennyt ollenkaan! Olen tiennyt ja nähnyt yhden meidän venhon "jämät" siin "venevalkamassa" jossa ain venhoamme pidimme. Siellä, tai sen viereisessä, se on ain vuotellut, jo puoliksi lahona, vesille lähtiää tulevaksi...
Millon lie tämä venho on viimeiset vetonsa saanut, milloin lie on venhonen tää jätetty eläkepäivillen - tiedä en.

 

Lammelta-mme kuljeskelin tuttua mettätiepohjaa pitkin verkalleen, sitä jota pitkin ain kuljimme lammelle kalaan ja takasin kotia kohden... Hanki kantoi ihanaisesti. Kävin pisimmän sarkamme päässä ja sitten tässä.
Tämä on kohta josta kulki sarkojemme poikki peltotie puusiltoineen - ja aikanaan sitten traktorilla ajettava tie betonirumppuineen. Tässä, näiden kuusien juuressa... tuossa ojassa pidettiin maitotonkat kylmänä kesäisin kun lehmiä käytiin lypsämässä. Tässä ojassa me lapset seikkailtiin kesäisin heinänteon aikaan - jos kerettiin töiltämme. Tästä kohdasta tultiin ain pellollemme tämän ojan ylittävää siltaa pitkin, ja tästä lähdettiin kotia kohden...

Keskeltä pelotamme, keskeltä sarkaa; kuin kirahvit, kuin trutsit päänsä piilossa. Mieleeni tulikin että täällä taidetaankin kasvattaa nykyään kirahveja... tääl Vapon pelloilla.
Ennen, aikoinaan, näillä saroilla kasvoi heinää, ohraa ja kauraa. Näillä saroilla kylvettiin, niitettiin, seivästettiin, korjattiin, ja kynnettiin sekä karhittiin... väännettiin selkä vääränä juurakoita esiin kynnösten välistä... vuodesta toiseen.

 

Oli se Vapon tie aurattu. Ja hyvin oli aurattukin. Ylitin nimittäin sen sieltä peltomme päädyn kohdalta ja "kipaisin" sukkelaan tänne Vapon saroilla. Nämä kun eivät ole niin "kaljamilla" kuin se tie. Voi kauhia kuin se oli peilipintainen! Ei siin olisi pysynyt pystyssä mitenkään - tuskin edes piikkikengilläkään. Eli olipa hyvä et ole sillä tiellä kulkija noin niin kuin muutenkaan... helpompi on kulkea tuulenteitä - sitä kautta mihkä nokka osottaa. En ole karttojen ja teiden vanki, ain miuta kuljettavi umpihanki. ( Heh, heh; runosuoneni sykkii? )

Näillä "saroilla" tuli miuta vastahan tällainen "ilmestys" ihanainen. Arvaatkos mikä tää on? Mikä on tälläinen hentoisen untuvainen, pyöreä ja tälläisen beigen värinen?

Tässä vastaus kysymykseen moiseen: Osmankäämän kevättalvinen kukinto. Palleroisia pullollansa.

 

   Vapon sarat mirs-marssittuain "läpi kotaisin" suuntasin matkain kohti Koti Kontuja. Oikasin metsien halki kun hanki tuo kantoi hyvin viel pitkällä iltäpäivää ollessakin. Tosin tuolta Vapon saroilta ei ole pihaamme ku yksi "poron kusema" matkaa... se on siin melkein maissamme kiinni. Äiti ain marisi kun turpeen nostokaudella sen turpeen tomu leijaili tieloillemme, ja isä marisi niihin nostokoneihin metelistä; kun yötämyöten ajavat... Eli sieltä mettijä pitkin kulkevi tuolta paikasta B, paikkaan A. hyvinkin sukkelaan ja sutjakkaan.

Tulimpas siis sieltä paikasta B, sukkelaan paikkaamme A. Kuljin pihapiirissämme sen sarkoja pitkin. Nautin kelistä, nautin säästä. Ja Aurinkoisesta Armahasta. Nappasin kuvan sieltä, toisen täältä. Ja etenkin täältä: nämä ihanat puu-mattojen mattoraidat ovat miusta aivan vastustamattomia. Eläväisiä ja uskomattoman kauniita Luojan luomia ihanuuksia.

 

Viimeinen etappini. Hiki virtasi, vaatteita riisuin - oli lämmintä. Istahdin mökkimme ulkorappusille, avasin eväsreppuin ja "naatin". Avasin termarini, eväspussini ja haukkasin. Pällistelin tienoota, nautin lämmöstä ja hiestä ihoni pinnassa. Olin tyytyväinen retkeeni. Elämä on ihanaa!