"Toivossa on hyvä elää." : sano täi tervassa.

   Josko lie onkin Toivossa hyvä elää niin on kyllä immeis polon hyvä ain ihan toillan toivon kipinän sielussaan ollen ellää. Sillä toivolla joka elää sisimmässämme - sillä on aikaslailla iso, kantava voima. Ilman sitä kuihtuisimme rusinantteksi ja kuolisimme pois. Haihtuisimme "kuin tuhka tuuleen" tahi "pieru saharaan". Meillä ei siis olisi mitään! Jos emme toivoisi aina jotain, jos sitä toivettamme ei olisi sisimmässämme niin tuskin jaksaisimme, tuskin eläisimme. Millään ei olisi mitään väliä - turhaan taivaltaisimme Telluksellamme.

Me itsekukin elämme tahoillamme ja toivomme vaikkas mitä. Kuka toivoo sitä isommanpuolleista lottovoittoa ( kuten miekin - vasite kun en lottoa koskaan ), kuka terveyttä pysyvää tahi petraantuvaa. Toinen toivoo itselleen tahi jolleulle läheiselleen jaksamisen voimia, joku työssä käyvä loman pian koittavan: "Jaksaa, jaksaa. Vielä lomaan asti." Joku toivoo uutta legohahmoa, joku ihku-ihanaisia näyteikkunassa näkemiään kenkiä...
Aina meistä immeisistä löytyy sisältämme Toivo. Se voi olla ja elää joko pienen pienenä, kuiskeen omaisena, tuskin ilmoille päästettävänä, äänen lausuttavana toiveen himppuna. Tai suureen ääneen, kaikelle kansalle tiettäväksi kajautettavana "pienen pienenä" vihje-vihjeenä kanssa-eläjillensä.

Tahi näin kuten mie yksin eläjänä: mielessäin vain. Mielessä jossa se kaikuen ponkkoilee aivokopassain seiniä myöten ja huutaa suoraakurkkua että etkö sie taukki tajjuu! "Etkö muista!" Ja samalla toivon sisimmässäni, toivon hartaasti, että jos kuitenkin, jos sittenkin, jos vaikka kun...
Tuo toivo, tuo maailmalle ääneksi pyrkivä, ilmoille Ilmarisen pakeneva tuskan huuto, se ääni aivoissani, syvällä sielussain, painuu sinne taka vasemmalle... sinne viimeisen huoneen, viimeiseen nurkkaan ja sielläkin sen viimeisen penkin takanurkan taakse... ja odottaa hiljaa yksinänsä jotta hänetkin huomattaisiin ja muistettaisiin... sillä miekin toivon.