Tänään lähdin... aikoinaan, viime kesänä olisin viel laittanut lähteissäin viestin Jolle-kulle että Reissaaja-Lissi lähti mutta kun olen nyt totaalisen yksin ni enpäs nyt laitellut mitään, en kellekkään.
Tosin kyl vähän tutkailin lähteissäin ja tuumailin yhdelle ja toisellekkin että täsä ois kaverinpaikka vapaana reissuun lähtijälle - lähtisikkö? Mutta kun ei ole mitään "vakavaa" missään suunnassa ja muutenkin kun heiti kysymyksein vain noin-lonkalta heittäin ni eipäs sitä kukaan kysymyksieni täkyihin vakavasti sit tarttunna.

Joten mie sitten vaine pakkailin kimpsuin ja kampsuin. Laittelin Majani Mahtavaisen kuntoon reissaajan: jääkaappi mahdollisimman tyhjäksi, roskat poies huushollista, kukille vettä, yms.. Ja jätin koko Majani Mahtavaisen ihan ypö yksin ikävöimään perään lähtijän tämän erään. Siellä se nyt sit vuottaa kospo emäntä ehtoinen kotia kotiutuisi? Saa vaine vuotella pitemmänlaisesti jos vain miun pirtain täällä maailmalla kestää olla... ja totuuden sannoiks nyt tään päivän jälkeen - jos vain klyyvarini kestää mökkimme talven jälkeiset pölyt ja kaiken kansan pölyt polttopuista, kukkapenkkien vanhoista kasvuista, jne.. Jos ei kestä pölyjä näitä pöliseviä niin paluu kotia aukiaa ihan tuota pikaa kera vuotavan nenuliinini ja allergisen reaktioni. Mut katsotaan nyt - niin saamme nähdä kuin mummeroisen käy?

   Kukkapenkeissä krookukset kukkiansa nostelivat...

   Tänne... tai siis mökillemme ajellessain ( sillä olen nyt siskoin miun luona yökyläilemässä kun en mökille jää yksin yöksi... ) mietin ja ajattelin monen moisia jutskia...

   Ain puolison ker mökille ajaessa - useimmiten ajeltiin hänen autollaan. Hän tykkäsi ajella omallaan kun hänellä oli silloin parempi auto mitä miul oli. Ja siksipä siis sitten ajettiin ns. kiertotietä pitkin - pitemmän reitin mukaan kun se on asfalttipäälysteinen eikä kuten lyhyempi ja ns. suorempi tie, joka on soratietä ja näin keväisin hyvinkin pahassa rospuutossa.
JA NYT - mie ajelen omallain Poika Polosellain... tietäin että rospuutto on kauhia sil sorakkotiellä jotenka kiertelempäs miekin nyt sitten "pitemmän kaavan mukaan" ja ajelen kestopäällysteistä tietä pitkin. Vaik matkaa tuleekin himpun enempi...

   Päälimmäisenä oli mielessä kuin nyt yksin ajelin mökillemme. Nyt niin kuin eka kerran puolisoni kuoleman jälkeen  tajuan ja herään aatokseen että TOTTA! Tää on totta - olen yksin! Yksin myös näin "mökkitiellä". Ei ole kumppania joka matkaisi kanssain mökille. Pakkailen, körryyttelin, saavun ja oleilen - ihan yksin. Silloin kun haluan, silloin kun siltä tuntuu. Ei "tarvii" kysellä toiselta että koska mennään, kuis ollaan, mitä tehdään? Kaiken saan päättää itse. Ihan itse.

   Enhän mie mökillämme ihan ypö-yksin todellisuudessa ollut... kurjet pitivät miul seuraa pelloillamme. Tässä ne ovat ylilennolla mökkimme ylitse suuntanaan lähin lampi.

   Viime kerralla kun saunoin Majani Mahtavan lautehilla niin puolisoni tuli "fyysisesti" viereeni/mieleeni eka kerran siinä saunassa saunoissain. Mietin miksi, mitä se tarkoitti? Nyt tiedän sen. Se oli tätä päivää varten. Se oli tänään ensimmäinen kerta kun saunoin mökillämme yksin puolisoni pois lähdön jälkeen. Eka kerran kun lämmitin saunan siellä vain itselleni. Eka kerta kun lämmitin saunan näin keväällä - yksin. Puolisoni kera kun pruukattiin viimeisinä vuosinaan ain keväällä hyvinkin aikaiseen alottaa saunominen mökillämme. Me se taijettiin ain olla sukumme ensimmäiset jotka sil saunoimme. Ja siellähän se puolisoni nytkin "oli". Huomasin sen. Itku tuli.

   Kuin myös itkut tuli muutamatkin kun ajelin viimeiset metrit mökillemme. Mielessä risteilivät meidän mökkireissut, polttopuiden tekoreissut, yms.. Muistoja on mökkimme täynnä. Peilailin että esim. eroni jälkeen ei ollut mitään haikeutta ex-puolison perään mutta näin kun toinen poistui kuollen, yht´äkkiä, niin ikävä se vain pruukkaa paidan alle hiipiä paikassa jos toisessakin. Hetkinä monenmoisina.

   Puolisoni ain lämmähytti tuvan leivinuunin mökillä. Hoiteli sen alusta loppuun. Ja vaik miekin sitä olen ennenkin lämmähyttänyt niin nyt muistelin kuin hyvin hän sen ain hoiteli. Mietin että kumpiko pelti oli häkäpelti, kumpiko toinen pelti? Kumman suljen, kumman en, kun poies lähden? Puolisoni olisi sen kyllä osannut...
Kaivosta vettä saunaan kantaissa ja sangolla sitä sieltä painavan kanne alta ronkkiissa mietin että ollappa nyt pitkä puolisoni tosa rinnallain: hän olisi yltänyt tään homman tosta vain tehdä. Mutta kun ei ole niin ei kun pieni, lyhyt, mummero vain venyttelee nyt sitä pituutta sentti sentiltänsä lisää ja kurottelee KAUAKSI sinne kaivon syövereihin kohti veden pintaa - jos niin kuin nyt yleensäkin haluaa saunoa!

   Kaffeen keitin kun vesikanisterissa vettä sinne vein mukanain. ( Kaivovettä kun ei voi syöntiin ja juontiin näin ens-alkuun kevähällä siel ollenskana käyttää. ) Puoliso se olisi heti pihaan ajattuamme vihjaillut että kaffeeta vois varmaan keitellä... nyt meni tovi ja toinenkin ennen kuin mie kupposen itellein keitteli... Ensin lämmähytin leivinuunin, hellan ja saunan kiukaan sekä muuripadan. Sitten välleen kantelin polttopuita puulaatikoihin ja valokuvailin. Ja, ka, saunoinkin. Sitten vasta "jousin" kaffikupposelle.

Saunasen lautehilla laskeskelin että puolisoin olisi nyt viis-vitonen. Täyttäs tänään kuusi. Sitä olin kolme-vitonen kun tavattiin, aletiin riiata. Tuntuu että vasta oli puolison viiskymppiset. Kohta olis kuusikymppiset. Tosin miun viiskymppiset ovat tässä välissä... Ja molemmat nuorimmaisemme täyttävät ihan tässä kuukauden sisällä kahdeksantoista! Sitten ei ole enää "lapsia" - kaik ovat aikuisia. Voi jeeru... itku tulee silmään, pala nousee kurkkuun.