... vanhako? Mis se näkyy?

   Olen täsä alkanut funtsii ettäs millon immeinen on vanha? Sanokaas se. Meinaan että eikös kaik olekkin lähtöisin siitä mistä kulmasta immeinen ITSE asiaa moista kattoo?
   Kun mie olin nuori, tai siis ihan mukelo viel, ni muistan kuin kattelin isäni nuorinta siskooni joka oli jotain vajaata parikymppinen - korkeintaan sen parikymmentä vuotta... miusta hän oli jo aikuinen eli VANHA!
Sitten tuli teini-ikä ja kattelin ja mietin kuin onkin ihku ihanainen tuo äitini serkun poika - aikuinen! Todellisuudessa kun asiaa mietin niin hänhän oli vain joitakin vuosia miuta vanhempi ( kolme vuotta näin jälki käteen tietäin ) ja siis olemme pikkuserkut keskenämme. Mutta silloin hän tuntui NIIIIN vanhalta ja iäkkäältä kun ikäänsä en tarkemmin tiennä.
Sitten tulin itse aikuiseksi lakien ja asetusten mukaan. Tuli ikää lisää. Puoliso rinnalle suunilleen saman ikäisenä kuin itsekkin. Vain muutamaa vuotta vanhempana kuin mie. Puoliso joka oli pentu... mutta se siitä. Joka tapauksessa ei silleen vanha kuitenkaan. Sillä enhän tuota ollunna itekkään viel mikään ikäloppu silloin! En tosiaan!
Aika uusi ja uusi puoliso. Sopivan ikäinen miun suhteen. Vajaata kymmen kunta vanhempi. Ihan passeli. Oli miehellä mielipiettä ja jämäkkyyttä. Siis sopivan ikäinen hän. Piste.
   Nytten täsä yssiksein mietin asiaa moista - taasen. ( Vastahan pohdin ikiä suhteissa mies-nainen, mies vanhempi kuin nainen tahi nainen vanhempi kuin mies. ) 
Jos kuvittelisin itselleni kymmenen vuotta vanhempaa ihmistä. Ok. Passaa. Kaksikymmentä. No, enpä tuota tiijä... Kolmekymmentä - huh! Siis jo yli äitini iän! Tällä hetkellä ajatteleisin ettäs josko mie itekkin jo kuljen ns. toinen jalkain haudan partaalla ni hän se lie sit vasta sellanen kulkija kummajainen olisikin. Ei kiitos, ei miulle. Sillä hänhän on jo VANHA! Elikkäs se toi kaksikymmentä tahi sillä hujakoilla alkaisi olla miulla se ikä miusta nähhen jotta immeinen on vanha.
Mutta entäs suhteessa mie ja toinen nainen; kymmenen vuotta miun ikääni lisää - joo. Kaveri mikä kaveri. Kävisi saman ikäiseksi. Kaksikymmnetä? Siis äitini ikäinen. Voisi olla ystävä ( niin kuin nyt ystävän ikää kysyttäis jos ystävyys alkaisi! Hassua, eihän sillä iällä ole asiaan mitään tekemistä! ) muttei viel vanha. Kolmekymmentä... mummoksi kävisi jo miulle - eli vanha hänkin silloin olisi. Vanha nainen. Miun näkökulmastain kattoin.
   Jos biologisella iällä on tällainen "vaikutus" miun mieleeni, jos se toimii mielessäin nuin niin mites sitten...
   Kuinka immeisen ulkonäkö vaikuttaa siihen että joku tuntuu vanhalle ja joku nuorelle? Mietin vain sitä. Sillä kun kattelen tätä nyky nuorisoa tahi lapsiakin niin näin tästä miun ikä-kulmastain kattoin kaikki he tuntuvat, näyttävät, TODELLA nuorilta! Jestas, oltiinko sitä me ( miun ikäpolvi kuin myös kaikki muutkin ikäpolvet ajoillaan ) aikoinaan NUIN nuoria? Eihän? Kaikki he ovat niin siloisia, huoliteltuja, laitettuja... olisikohan sittenkin oikea termi sanoa että kaik ovat niin muotitietoisia, ulkonäkötietoisia? Siitäkö se johtuu että kaik ovat niin nuoren näköisiä?
Kun taasen jos kattelen tuonne toiseen suuntaan; miuta vanhempia niin kaiken sen mitä he kantavat mukanaan, yllään, senhän mie olen nähnyt koko ikäni joten kaikki he tuntuvat sen ikäisiltä kuin he ovatkin. Siis tarkoitan että kun he ovat nyt vanhenneet samaan tahtiin kuin mie ite... miul on muisti siitä miltä he näyttivät aikaisemmin kun olin ite nuorempi, mie nään heidät nyt tässä päivässä ja tulen näkemään viel huomenissakin. Aivan samanlaisina kuin aikaisemminkin; samat naamat, sama olemus, samat pukeutumistyylit, samat  - kaikki. Mikään heissä ei ole muuttunut ulkonäöllisesti, eikä tule muuttumaan. Joten tuntuu että hehän ovat siis ain saman ikäisiä miuhun nähhen: he EIVÄT siis ole vanhoja!
   Näinkö tää ulkonäkö-logiikka toimii mielessäin? Tekeekö mieli tepposet immeiselle ( miulle ) siinä kuka tuntuu vanhalta kuka ei?

   Mietin kuinka muut näkevät miut? He jotka eivät tunne miuta entuudestaan, he jotka eivät tiedä biologista ikääni niin kuinka he arvioisivat ikäni? Miltä mie näytän? Näytänkö ikäiseltäni, nuoremmalta vahi vanhemmalta? Olisipa hauska tietää.
   Välleen tuntuu että olen vanha ja raihnainen. Välleen tuntuu että en olekkaan.
   Välleen pukeudun mielestäni hyvinkin nuorekkaasti ( toinen juttu on sit se että onnistunko siinä muihin mielestä? ), joka on aikalailla outoa miulle itselleni koska tuntuu etten ole silloin oikein mie ite. En ole pukeutunut niin pitkiin, pitkiin aikoihin. Liekkö koskaan kun muistelen menneisyyttäni. Ain olen jotenkin tavoitellut vanhempaa mallia ylleni... ja välleen pukeudun ihan "konservatiivisesti" kun tilanteet niin vaativat. Pitää olla korrekti ja AIKUINEN, eikä mikään tuulen huuhtelema... tiedätte kyl mikä.
   Nuorena likkana, silloin kun mie olin nuori oli tapana ettäs raskaana olevat kulkivat isoihin "telttoihin" pukeutuneena eivätkä kuten nytten; mitä piukempi ja vartaloa nuolevampi asu yllänsä ni sen parempi.
Silloin nuorena, tyttöpäänä, kuljin itse sellaisissa löysissä ja isoissa vaatteissa. Milloin oli ylläni miesten kauluspaita isonlainen ( osaksi sen aikasta, 80-lukuista, muotia ), milloin isot lappuhaalarit. Toisinaan mammamekko ( iahn oikia siis! ) tahi jokin muu "kauhtana" josta ei näkynnä laaksoa tahi kukkulaa. Miksikö? Kait siksi että häpesin vartalaoani.
Ensin kasvoivat rintani isoiksi: tuntui pahalta kun IKÄ-miehet töllistelivät!  Sitten halusin jo silloin lapsia! Oli kiva kulkea ison mekon kera kun se näytti ihan odottavalle. Ja siks toisekseen sain jo ihan pienenä, ennen alakoulu ikää, kuulla mummoltain ain kommentin: "..., vedä vatsa sisään!" Eli kun liikuin mummoin kera niin mummoin komensi miuta vetämään pömpöttävän vattaani sisään päin jottei se olisi näkynyt. Sillä olin varmaankin nykyisten mittapuiden mukaan tukevahko lapsi. En lihava mielestäni kun muistelen, mutta tukeva kuitenkin.
Sain lapseni, mukeloni ihanaiset ja heitä odottaissain kuljin näissä isoissa tamineissa kun silloin ei ollut "koirain nuolemia" vaatteita mammoilla. Raskauksien välissä sitä sitten piin pienempiä vaatteita... ja jossain välissä tod. pieniä kun olin "kuihtunut" olemattomiin toisten immeisten sannoissa: kuljettiin tanssimassa kaikkialla ja lavoilla ei voinut olla missään nimessä tukeva! Piti olla sutjakka ja soma... Kait. Mutta joka tapauksessa olin mie jossain välissä ( olisko keskimmäisten muoskien välissä ) siis laihakin. Mielestäin jopa ihan passeli, kauniskin...
Sitten kun olin saanut viimoset muoskain maailmaan - sillloin olin varmaankin aika tukeva. En muista kunnolla sitä aikaa, siin kun tuli "ilmatilaan" eron uhka, ja lopulta koko ero. Ei ole jäänyt oikein mielein millainen olin.

23.-27.7.2008.Vaasa-Kokkola%20%2896%29.j

Mutta uuden puolisoin tavetessa olin ( vielä ) varmaan tätä nykyistä olotilaani noin 10-15 kiloa tukevampi. ( Kuinkahan hän on "haksahtanut" silloin, tälläseen tukevaan "leidiin"? )
Ja kunne tultiinkin sitten "nyky aikaan" ja tähän päivään: muoskat kasvoivat, erityis-aikuiseni lähti maailmalle, jäi aikaa itellein. Aloin liikkua ja miettiä itteeni. Nyt olenkin mieleni mukaan ihan oikiassa kohdassa. Ihan miulle passaavissa mitoissa. Mitä nyt on vielkin tuota "läntistä leveyttä" himpun liikaa.... muttas kuten mummoin sano aikoinaan: "... vejä vatta sisään.", niin se pätee vielkin. Vattain, tuo pömpöttävä, ei häviä miusta mihkään vaik muualta jotain häviäiskii.
    Täsä elämäin varralla olen muuttanut pukeutumistain näihin muuttuvien mittoin mukaan. Mutta kantavana kortena on siin ollut ensin likkana musta väri. Sitten tuli sellainen tumma, sammaleen vihreä väri ja sitten jo muoskieni aikana palasi musta väri takaisin. Ja on pysynytkin sittemmin koko ajan "remmissä" mukana. Et "värillä ei väliä - kuhan se on musta." Siitä olen saanut ain kuulla läheisiltäni kommenttia. En pahastu niistä kommenteista, en. Miusta on vaine helppo olla mustissa. On kotoisa olo. Tuntuu että silloin se olen mie eikä joku muu joka yrittäisin olla. Nyttemmin olen yrittänyt tuoda pikkuhiljaa muita värejä elämääni. Sellaisia väripilkkuja. Lähinnä jotain syvää, tumman punaista. Sellaista punaisen punaista - ei mitään murrettua, vaaleaa tahi muuta sellaista. Jotain oranssia kenties... Mutta joa kuikkaa vaatekaappiini niin se on edelleen - MUSTA.
Ja jo muoskieni aikaan otin käyttööni pitkät helmat. Pitkät hameet. Sen jälkeen en ole niistä irti päästänyt ( kunne nyt... ). Ensin siksi kun ne tuntuivat niin mukavilta yllä. Tanssiessakin tuolla lavoilla kun kuljettiin paikoista toisiin... Sitten en enää osanut olla ilman pitkiä helmoja ja sitten sain rinnallein puolisoni joka hyväksyi helmani. Joka oli "romaani" luonnoltansa ja piti ihan suvaittavana että miul oli pitkät helmat. Ei pahaa sanonut niistä. Se vain kuului meitin tyyliin että toinen oli tummissaan ja mie olin tummissain - ja helmossain. Piste.
Muttas nyt on aika uusi - jälleen. Nyt olen tietoisesti pyrkinyt eroon entisestä tyylistäin sillä olenhan nyt sutjakampi ja toisaaltaan ole kait täsä vapaa tekemään, kulkemaan ja pukeutumaan ihan siten kuin haluan! Kato kun olen pikkuhiljaa, siis JO tässä iässäin, oivaltanut että voin ja SAAN pukeutua ihan kuin haluan. Siinä vain sitten toiset tölläävät että ettäs ilkiääkin noin pukeutua! "Ei, ei toi sovi tuon ikäiselle ollenkaan." "Kuinka se kehtaa?" Vaikkas en mielestäin mitenkään huomiota herättävästi pukeudu; ei paljon värejä, ei erikoisia kuosia ylläin. Ei ihan mini minejä. Ei sellasia ettäs "vesiraja" näkyisi. Ei tiukkoja vaatteita, ei värien räiskettä. Eikä.... eikä.... Mutta pukeudumpa kuitenkin ihan siltä miltä kulloinkin tuntuu. Välillä kuljen ihan mustissa, välillä "pakotan" ittein laittaa yllein jotain väriäkin. Ja ne helmat, ne saavat olla jo lyhyemmätkin. ( Huomaa että puhun koko ajan helmoista enkä lahkeista. Sillä housut eivät ole miun juttuin. Tosin olen nyttemmin opetellut housujakin pitämään.... )

   Onko miuhun tullut se ns. viidenkympin villitys? Yritänkö olla ikäistäni nuorempi? Yritänkö tavaitella mennyttä/menetettyä nuoruuttain - jota en silloin aikoinaan kokenut kun oli nuori iältäni? Nytkö se kaik´ "menetetty" näkyykin, "puhkeaa kukkaan", tässä pukeutumisessani? Olemuksessani? Kaikessa?

   Näinpä kaikkinensa olisi kiva tietää mitä muut sanovat miusta? Ihan tuiki tuntemattomat immeiset.... Olenko nuori/nuorekas, ikäiseni vahi ikääni vanhempi?