Se etten mie aina tänne blogini puolelle skriivaa, johtuu siitä etten vaine kerkiä yksinkertaisesti. Elämä vie, elämä tuo ja mie yritän vikistä siinä jossain kyyvissä.
Tuntuu välleen että on ihan ihanan mahotonta tää meno. Pitis keretä sinne, pitis keretä tänne ja välleen kun ois ihan kiva ollakkin vaine. Siis ihan silleen ettäs laittautuisin pötkäksein Itulaatikkooni ja kinttuin sievästi ristiin. Ottasimma kirjasen kopraan ja lukisin - tahi ka, olla öllöttelisin vaine. Mutta jos ja kun nyt ittein tunnen jo sen verta ni eihän se miulta tietenkään sekään onnais... meinaan että ain pittää olla jottain tekemistä, puuhaa - ei sitä muuten ossaa olla vaikka piällään seisoisin. Eli taitavi vaine haaveeksi jäähä moiset atvailut mistään huohahdus-hetkestä. Snif.

   Kävin täsä valokuvaamassa yhden viikon aikana vapaaehtoisena erästä vuotuista tapahtumaa. Se näyttäs että tämä valokuvaaminen kuin myös vapaaehtoinen sellainen, ovat miulle aika tärkiät ja ilman sitä en taija olla mie. Mie joka koen olevani, mie joka olen.
   Täsä viimo kuvausreissullain ajattelin:
"Se että katselen ja kiertelen tuolla ( tapahtumassa ) kuvaamassa muita ihmisiä, pistää ajatuksein hiipimään kateuden puoleen heidän perheellisyydestä, nuoruudestaan, yhteenhiileen puhaltamisesta, yms..
Tunnustan et syyllistyn siihen täysin mutta samalla olen kuitenkin onnellinen heidän kaikkien puolesta. Iloitsen siitä mitä heillä on,
ja sitten huomaankin yht´äkkiä itse taipuvani ajattelemaan että
hei, miekin olen onnellinen! <3
Mielen täyttää onni, tyyneys ja rauhallisuus siitä kuin maailma onkin näin hyvä! Ajatelkaa kuis meillä on hyvä olla!!
Ihan ensimmäiseksi on rauha! Ei sotia Suomemme maassa. On suhteellisesti kaikilla ( edes ) jotain syödä, terveydenhuolto toimii ( suunnilleen ) hyvin ja tasavertaisesti - tai ainakin kaikille se on mahdollista. Ja me kaikki olemme olemassa- lähellä toisiamme. Kun vaine suumme saamme aukaistua, liki mentyä... ketään ei ( periaatteessa ) jätetä "kelkasta" pois."
Mutta... mutta vaikka tuumailinkin näin niin silti ajattelen että osa tuosta on ihan oikein, ihan totta ja osa on vainen sanan helinää. Onhan oikein ja ymmärrettävää että meitillä Suomen maassa on kaikilla kaik periaatteessa hyvin. Kun me se vaine oikein oivalletaisiin. Kyllä, näin on. Mutta se osa joka ei ole oikein, se on täällä miu ittein syövereissä. Se osa jota en kerro muille, en paljasta. Tyydyn vaine toteamaan kaikille että kaik on hyvin. Kaik on ok.. Ja kätken ne syvimmät sisällein, itellein... sori. Sori kun aukasin asiani moisen mutta en kerrokkaan sit kaikkea.

   Kroppain saneli taasen itteesä irti meitin YYA-sopparistamme. Änkesi pahimman laatusen hiivasen pintaan. Enkä muuten juttele mistään pienestä yhden tahi kahden kapselin ostolla ja otolla selvittävästä vaan selasesta joka ain pyssäättää elämän kerta laakista.
   Miulla kun taitaa olla tuo Hiiva alituisena vuokralaisena ja sit ain välleen se ärähtää kunnolla että nyt ois tässä asunnossa jottain petrattavaa! "Eikö vuokranantaja huomaa. HALOO!" Laskeskelin täsä mennä endinä Poikani Poloisen talvipopposia vaihtaissa ettäs se on ollunna ärheimmillään suunilleen ain kerta kymmeneen vuoteen. Eikä siihen ole koskaan avittaneet mitkään apteekin tabut, eivät antibiootit ( jotka muuten vaine pahentavat sitä! ) vaan aina pitää krempata koko ruokavalioni uusiksi. Jätän poies kaiken sokrun ( hunajan, fruktoosin - kaiken makian ), viljat ( kotimaiset kaikki, ja riisikin on siinä ja hilkulla että pitiskö sekin jättää mutta mitäs mie sit söisin leipänä kun en vois edes riisi/maissikakkusia syyvä? ) maidot ja maitotaloustuotteet ( ei siis pelkästään laktoosilliset ja laktoosittomat tuotteet ), perunan ( tärkkelyspohjaiset - kaikki ), säilyke-, valmiseines-, yms. tuotteet. Sienet, hiivat, jne..  Jäljelle jääpi "vain" kaik vihannekset, juurekset, pavut, pakot, linssit ( ja luteet :) ). Sitten vielä marjoja ( jos niitä ois yllin kyllin itelläin syyvä mut kun ei ole....),  hedelmiä tuoreena - vähän, ei paljon. Banaania pitis vähän kiertää... Kananmunat - nuo monen paikan ja nälän pelastukset! Et tälleensä. Mikäs tässä kun vaine ain oppii uudestaan konstit tehdä ruokaa ja leivonnaisia näistä. Tahi yleensäkin jotahii jota voi syyvvä...
   Periaatteessa ovat kaffee ja teekin kiellettyjen listalla.... Viime kerralla en sitä raakannut poies kun juuri oli puolisoni kerennyt opettaa miut puoliks "väkisin" sitten pentuvuosieni jälkeen, kaffeen juontiin. Nyt kun hänetä ei ole niin ajattelin että nyt siitä "paheesta" sitten irti! Kun on viel sellanen vakava syykin... joten jätimmä senkin nyt sitten poies. Ja ihmeen helpolla tuo tapahtu! Ihan yllätyin kuis helpolla koska ain olen kuullut kaikilta että kuin särkee päätä, kolottaa, vettää, työntää ja vaikkas mitä, kun kaffeen jättää poies. Ei, ei miulla sellasia tuskia ole ollunna. Pikemminkin se kuuluisa sosiaalisentilanteen tapa -oireyhtymä. Se että kun on pruukannu tietyissä tilanteissa nauttimaan kupin kuumaa ni nyt sitten oikein havahtuu siihen että täh? "Mitäs mie nyt sitten hörppään tahi teen sil aikaa kun toiset juovat kaffeeta?" No, mie olen joko ottannut lasillisen vettä tahi ollunna vain ilman... kyl se siitä aikanasa menee ohi - se kaffeen kaipuu.
   Puhuin "yleensä" sillä kaiken tää hempaamisen ees-taas, sen mie välttysin ku malttasin IHAN koko AJAN pitäytyä samassa ruokavaliossa. KAIT välttysin sillä faktaahan miul ei siitä ole sillä olenhan miekin vaine ihmispolo joka ain lankiaa uudelleen ja uudelleen ns. normaaliin ruokaan ja ruokavalioon. Aikansa kroppain kestää sitä ja kunne se siten taasen on sitä sorttia kylliksensä saatuaan, se alkaa huutelemaan että HALOO! "Herää Pahvi!" 
Tosin ne "HALOO" huudot ovat sitten sellasia et "maailma pysähtyy"... Nuorena tyttöpäänä äityi sen verta pahaksi että amiskassa sain vapautuksen liikunnasta kun liikkuminen teki kipeää tulehtuneiden imusolmukkeiden takia. Tunneilla istua nakotin koipein suorana vierellein tahi eteeni asennetulla tuolilla. Ei ollut hurraamista, ei. Nyt sitten tuli onkkelma käydä pienemmällä tarpeella vessassa, pitää päälihousuja jalassa, ja liikkua. Et ei oo mitään "leikkihommaa" tää kurjuus, ihmispolon, elämä silloin.

   Mietin tässä "aikain kuluksi", hommatessain kaikenlaista huushollissain, Majassain Mahtavassa joka seisovi täällä Humisevanharjun päällä tuulten tuivertaissa ja piiskaamana... että miksi mie pruukkaan pitiä tämän Majani Mahtavaisen, tahi no, minkä tahansa muunkin paikan, ain tip-top järjestyksessä? Miksi kaikilla on oma paikkasa? Miksi kaiken täytyvi olla minimaalista? Miksi puhdasta ja siistiä? Miksi, oi miksi?



Mietin miten mie halajan kaikkea sellaista rönsyvää, pursuavaa ja räiskyvää sisustustyyliä. Sellaista "Peppi Pitkätossu" -tyyliä yhdistettynä johkin maalaisromanttiseen tyyliin ja KUITENKIN mie tapaan sitten ittein tällaisesta huushollista joka miul nyt on? Tykkään esim. että kaik tuolit ovat eriparia, erivärisiä ja erinäköisiä, ja näin miulla onkin mutta kun ne jotenkin... kummasti.... vaine.... kaik ovat loppuin lopuksi samaa tyyliä... samallalailla tehtyjä. On niissä pienet eroavuudet toisiinsa nähhe kun vaine oikeen tarkaan osaa kattoo mu äkkisiltään vilkastuna kaik ovat samanlaisia. Miksi, oi miksi? Miksi mie en voi "antaa periksi" ja hankkia itellein IHAN eri näköiset tuolit? Samaten miksi en voi sietää kotonain erivärisiä juttuja? Tykkäisin räiskyvyydetä mutta en kuitenkaan voi... En kykene sietämään sellaista värien "sekasotkua". Ain pitää olla jokin yhdistävä juttu, vaikka väri, malli tai jokin, joka sitoo asiat yhteen. Ja näin sitten kaik onkin samanlaista, saman näköistä, saman väristä. Huh!



   Ajattelen että sitä oppi jo pienennä synnyinkotiamme kerta viikkoon ja kaksi kertaa vuoteen ( kevät ja joulu- ) siivotessa että puhdasta pitää olla. Sen puhdasta kuin ite voi siihen vaikuttaa. Juontaako tämä siisteyteni siis siitä? Mee ja tiijä.
   Sitten funtsin että opetin aikoinaan muoskieni kotonamme ollessa heillekkin ( tätä sukupolvien kiertoa! ) että siivotaan tietyin väliajoin ( se ei ollut suinkaan aina kerta viikkoon kun oli paljon muoskia ja ei aina kerennyt paneutua sellaiseen "mitättömyyteen" ku siivoaminen... ) että puhdasta pitää olla ja puhatahana pietään nurkat sekä kaik paikat. Sain sillon kuulla heiltä "kystä kyllä" napinaa moisesta "niuhottamisestanI" mutta sitten näin kun he ovat jo isoja, aikuisia kaikki, ja omissa huusholleissaan niin olempas vaine saanut kuulla nyttemmin että kiitos äiti. "Kiitos kun opetit meidät siivoamaan, opetit miten siivotaan, opetit tarkkuutta siivousjäljessä, jne.." Arvaatkaas kuin tuntuu kivalta ja kuin mukava on ajatella että se napinain kuuntelu, se kannatti sittenkin! Voi ihanata elämätä tätä!
   Mietin myös että kun meidän perheeseemme syntyi yksi ihanainen erilainen lapsi ja elimme hänen koko lapsuutensa sekä nuoruutensa saman katon alla niin oliko siinä oppi tälle järjestelmällisydelle? ( Liekköö kertonut tätä jo aikaisemmin? ) Meinaan että kun hän on erilainen niin hänen takiaan emme voineet pitää mitään epäjärjestystä hänen ympärillään - hän hahmotti maailmansa paremmin kun kaik oli paikoillansa ja ottaissaan käyttöön vie sit AINA takaisin omille paikoillansa. Ja senkin olen oppinut hänen mukana eläissämme että kaik terävät, nestemäiset ja litkumaiset... sakset, veitet, puukot, leikkurit, shampoot, hoitoaineet, pesuaineet, hammastahnat, maalit, huulirasvat, meikit, kynät, tussit, leivän levitteet, ruokaöljyt, kastikkeet, tiskialtaan vejet, tai yleensäkkin KAIKKI mistä voi jotain jälkeä johkin jättää, niin kaikki on pitäänyt/pitää edelleenkin pitää ( kun hän käy luonani ) piilossa jotenkin, ja ulottumattomissaan. Luoko tämä kaikkinainen tavaroiden, aineiden ja esineiden järjestelmällinen piilottaminen, paikoilleen asettaminen ( että sen mm. itse sitten aina löytää samalta paikalta eikä tarvitte koluta koko huushollia läpi niitä yksiä esim. kynsisaksia ettiissä ) sen että pien huushollini siksi tip-top kunnossansa.
   Onkookin kaik sittenkin siitä johtuvaa että olen itse jollain asteella autistinen joka tarvihtoo kaikelle paikkansa ja aikansa? Tykkäänkö sen taatta pitää kaiken ojennuksessa? Ja tykkäänkö siksi myös siitä että kaikki mitä on sovittu johonkin aikaan tapahtuvaksi niin sen pitää myös tapahtua sil sovitulla aikaa? En tykkää sit pätkääkään siitä että joku katsoo "oikeudekseen" saapua sovitulle tapaamiselle vaikka vaine viisi minuuttia myöhässä! Kuvitella jos olisi kyse esim. junaan lähdöstä ja myöhästysit siitä sen viisi minuuttia. Ja siun myötäs siinä myöhästysivät kaik muutkin sopimasi porukan jäsenset kun esim. enhän MIE voi lähteä puhutulle reissulle jos sie olet luvannut lähtiä mukaan eikäs siuta näy viel mailla ei halmeilla - ja juna lähtee tasen jotain eikäs viisi yli sen!
Tiedän autismin periytyvän sukupolvelta toiselle, kuin myös kielellisen kehityksen häriön ( entiseltä nimeltään dysfasia )  ja lukivaikeudenkin. joten jos ja kun ne nyt perheessäni ovat niin mistäs muualta muoskat niitä olisivat saaneet ku miulta... Pöh!
   Vahi onko nämä kaik täsä elämäin varrella yhdessä tuumin, yhdessä vaikuttain, luoneet sen että tulos on nyt tässä hetkessä nähtävissä? Täällä huushollissain. Siksikö mie pien ja tykkäänkin että "kaikella on aikansa ja kaikella on paikkansa"...?

   Tyttöset pienoiset ( kun poikia ei ole muuta kuin yksi ja hän asuu sit vähän kauempana... ), nuo muoskain mukelot mukavaiset, käväisivät täsä muutamissa yökylissä täällä luonani, mummotettavina.
Ehtoon korvalla kun huusholli tää alkoi asettumaan kumpaisenakin päivänä yöpuuta suunnitellen... kun meno rauhoittui, touhut hiljenivät... istuttiin iltapalalla...
   Muistelin aikaa jolloin itse olin heidän puhtoinen ja kävin kylässä tahi yökylässä mummoin tykö. Muistan jotenkin vieläi ne tunteet, niitä mietteitä mitä silloin koin. Ja nyt sitten peilaan niitä näihin mukeloihini. Kuin he käyttäytyvät? Mitähän he ajattelevat, tuntevat? ( Toivottavasti jää hyvät muistot heillekkin näistä kyläilyistään. )
Silloin pirpanana muistan kuin lähdimme meiltä talven selkään potkurilla lykkimään mummoin kotia kohe. Tupamme akkunasta näki/näkee noin puolen kilometrin päähän mis tie tuo kulkee ja nousee pienelle-suurelle mäelle. Kunne me kaksin sinne asti pääsimme niin mie tuumasin mummollein: "Mummo, miulla on ikävä äitiä..." Muista en tuumasiko mummo mitä siihen mutta näin sitä vaine jo alkumatkasta kelkkan kokka käänettiin kohti kotiamme - ja yökylänen jäi käymäti. Emme nähtävästi siihen ikään mennessämme olleet  ( olemme siskoin kera syntyneet noin kuuden vuoden sisällä kikki ) olleet paljoa poissa kotoamme...
   Nyt kun mietin näitä pirpanoita niin ( kuin myös aikoinaan muoskain ) he ovat ollet ihan vauvasta lähtien kun vaine rintaruokinnalta ovat irronneet, yökylässä mummolassa - ukki-mummolassa silloin kun ukki viel eli... Joten he ovat tottuneet olamaan poissa kotoa: kyläilemässä tahi yökylässä. Ovat tottuneet olemaan useampiakin öitä kerrallansa mualla kuin kotona. Joko yksin, kaksi, kolmisin tahi isommallakin joukolla. Kuhan vaine siin on mummo tahi muu sukumme tuttu aikuinan heitä perään katsomassa. Miusta se on hyvä niin lasten kannalta ( kuhan ei ole "alvariinsa" tapana kuljettaa millon minnekkin ja millon kenenkin luokse lapsia "hoitoon" ), kuin aikuisten/vanhempien ja tietty näin kolmantena sukupolvena jo - mummonkin kannalta.
Oppivat lapset että tuttuihin aikuisiin voi luottaa. Oppivat olemaan muuallakin kuin kotonasa ja vanhempiensa tykönä. Oppivat erilaisten immeisten kera erilaisia tapoja ( mitkä perimätiedot ja perintötavat meissä vanhemmissa sukupolvissa ovatkaan? )  ja järjestyksiä eri hommissa ja huusholleissa. Oppivat ymmärtämään erilailla heitä komentaissa ( vai sanotaanko hienosti "ohjatessa"? ) ja opastaissa että asioita voi tehdä näinkin. Oppivat toimimaan tietyillä tappaa itsenäisemmin kuin vanhempiensa tykönä. Oppivat - siis ihan kaikkea. Tietätte kait mitä tarkoitan, ajan takaa?
Vanhempansa taasen saavat aina sitä niin tarpeellista huohahdus hetkeä lastensa ainaisesta peräänkatsomisesta, kasvattamisesta, hoitamisesta, ohjaamisesta, jne.. Jos nyt sitten eivät sitä aikaa käytä muuten esim. asioilla juosten, siivouksia tehden, tms.. Tosin onhan se silloin helpompi tehdä näitä kaikkia kun eivät ole mukelot siin jaloissa juoksemassa... Tietty heidäthän voi ain ottaa puuhiin mukaan mutta kokemuksesta tiedän että kun heidät pitää ain siinä mukana niin on se vaine silloin tällöin nautinto päästä "aivan" yksin poulison kera ( tai ypöyksin ilman puolisoa ) hoitelemaan kaiken maailman hommelit. Ja ehtoolla kupsahtaa kaksin sinne sohvan nurkkaan...
Isovanhempana tasen... niin, meille jää se kaikkinainen NAUTTIMINEN lapsistä näistä. Se minkä jokahinen vanhempi menettää kun kasvattaa OMIAAN jälkeläisiään. Sillä silloin "vain" kasvatetaan ja yritetään pärjätä, pyörittää sitä arjen rumbaa. Ei siin paljon nautintohetkiä ole olemassa. Vahi voivatko, sanokaatte te, jotkut vanhemmat vain ja ainoastaan nauttia AINA muoskistaan? Onko vanhempia jotka aina ovat sinut vanhemmuutensa, arjen pyörittämisen ja kaikkinaisen tekemisen kera? Tuskin, sanon mie. Joten kun nämä lapsukaisemme olemme itsekukin aikanansa saaneet aikuisiksi ja "tuottamaan" jälkeläisiä niin NYT meillä "vanhemmilla", tässä ajassa jo meillä isovanhemmilla, on aikaa, tahtoa, näkemystä, kokemusta ja kaikkea muuta sellaista että voimme vain NAUTTIA pienistä ja vähän isommista mukeloista! JEE, tää onnea on!

  " Vuodet vierii, ikä karttuu. Kymmeniä näin juhlitaan." Ei tosin kymmeniä juhlita mutta vuodet nämä kuitenkin tuppaavat vaine aina vierimään ja ain sitä kummasti palajaa menneeseen. Vahi onko se sekin tään vanhuuden yksi ihanaista "ominaisuuksista", se että ain muistelee jotain mennyttä?
   Mie muistelen näin marraskuussa vuotta ja 14 vuotta taakse päin. Marraskuuta ja sen 19. ja 25. päivää.
   Se oli 14 vuotta sitten kun tuli Mies ovellein onnittelemaan miuta jo mennestä nimipäivästäin. Juteltiin , keskusteltiin siin kynnyksen kahtapuolta ja niin se siinä alkoi meidän kahden, ukin ja mummon ( silloin isän ja äidin ) yhteinen tie... Muistan sen sään, muistan kelit ja lumikinokset nuo. Muistan ajatuksia, sanoja, tunteita. Muistan sen jälkeiset tekemisemme ja mihkä kaik se johti...
Vuosi sitten se oli 19. päivä kun yhdessä asenneltiin entistä jääkaappiain Jonkun huusholliin entisen -kaapin paikalle. Yhdessä. Siin sahattiin, pätkittiin, luettiin välillä vanhoja purkupaikalta löytyneitä sanomalehtiä... Juteltiin, oltiin, touhuttiin ja... kaik oli hyvin. Se vaine että jo silloin mielessäin epäilys kyti et joku TIETTY henkilö on siinä kuviossamme kolmantena pyöränä mukana... ja mihkäs se sitten johti?



   On se vaine kumma tää ihmisen mieli. Miten sitä muistelee ja rypee vanhoissa asioissa? Käy niitä aikasa läpi. Vuoden, kaksi, kolme... niin kauan kunne ne on "puhki" ajateltu ja muisteltu. Sen jälkeen ne ovat vain tapahtuneita, joskus tapahtuneita. Vain muistoja. Vailla tunteita, vailla kaipuuta. Ne vain muistaa. Ei muuta. Mutta tää "väliaika", se aika että ne saa painettua sinne mielen sopukoihin, aivojen syövereihin, ilman tunteita, se on piiiiiitkä aika. Ja sekin pitää koke ja eliä. "Muistoissain vainko oota mun..."