Se yö oli meidän.
   Ehtoo oli mitä synkin, syksyisen pimiä. Tuuli tuiversi ja puhkui. Sade piiskasi pisaroitaan vasten kasvojani. Tuuli tuuppi vastaan kysyen miulta että meinaanko mie tosissain luoksesi pyrkiä. Mutta olen kait jo sen verta parkkintunut elämäin teillä ja kohtaloin kuohuissa etten niin vain anna edes sille tuulelle ja tuiskulle periksi - ainekaan ihan nuin vai. Vaan mieluummin haastan senkin koettelemuksen kuten monen munkin elämässäni vastaan tulleen kommelluksen - puhkuin ja puhisten, astuin ja askeltain. Kyllä se tieni siitä aikanaan perille tulee. Luoksesi siun.
   Tupaan tulin lämpöiseen, lämpimämpään ku miun omain, Majani Mahtavaisen, olo ja tila. Vastaan otit miut mileuisena vieraanasi, saunaasi kutsuit lämpimään. Löylyt sain makoisat, kahden istuimme ylisilläs. Kupeellasi turvallisella köhnötelin; syliisi lämpimään käperryi.
   Ehtoon vaihtuissa yön tummaan ja hiljaisen hempeään hämyyn, keitimmä kupposet kuumaa kaffeeta nauttien sen suolisesta lämmöstä sielujemme syvyyksissä, hehkusta syvän aloissamme.
Juttelimme, kerroimme kuulumiset. Puolin ja toisin. Paljon oli taasen tapahtunut sitten viime näkemän. Suku toisen lisääntynyt, toisen sairastellut. Tullut oli lisää tapahtumia elämän reppuihimme maukaan - jokunen uusi menetyskin siellä riipaksi mukaan. Koettu oli niin ilon hetkiä kuin surunkin rusentavan.
   Hetket nämä yhteiset, kiireettömät, olivat ihanaiset, rauhalliset. Äänessä sie enemmän kuin mie. Mie kuuntelijana mielelläni, kysyjänä utelijaana.
   Sitten hetkien kiireettömien jälkeen hiivimme rinnatusten kammarin pimeyteen... Se mitä siellä tapahtui, se on meidän salaisuus se. Mutta ihana sellainen <3
   Syliisi lämpimään, "lusikkaasi koveraan", käperryin lähellesi. Jälkeen pienen tyyny kiistamme... samasta kun olisimme molemmat tykänneet. Sie sitä miulta "anoit", mie sen siulta vein - omistain itsellein.
Siinä me kaksi, yksin ja yhdessä... me kaksi; sie ja mie sylityksin... läpi tumman yön syksyisen uinuimme kohti aamua sarastavaa. Hetkeä eron ikävää. Hetkeä piinaavaa ja "typerää".



   Sillä miksi sen täytyy olla näin? Miksi se on vain yö yksi tahi hetki pienoinen?
Mikä oikeus meillä on hetkiimme yhteisiin? Mikä oikeus on jollakin tuntemattomalla tahi tutullakaan, tuomita meitä? Miksi kellään on lupa sanoa "painava sanasensa" meitä kohtaan? Miksi me emme voi olla me välittämättä muista? Miksi pitää kertoa, selittää tahi puolustella et miksi me emme saisi olla ME?
Tiedän että kaikki tää on päin lakeja, päin henkistä "ykseyttä" ja fyysistä kumppanuutta. Tiedän että loukkamme monia, tiedän että satutamme monia ja että olemme "pahoja". Tiedän tään kaiken ja enemmänkin....
Mutta mitä siitä - se yö oli miun ja siun. Toivottavasti vastakin tulee hetkiä ja öitä ( sekä päiviä ) jotka ovat meidän, kahden.