... täsä mennä perjantaina että miulla on tuo vasemman puoleinen korvain miun ns. oireillut jo varmaan kuukauden verran. Ja että ain päivän kallistuessa ehtoolle sitä alkoi/alkaa koskemaan. On kuin parahin korvakipu olis tulossa tulehduksineen, mutta anti olla: kunne aamuun asti on yö sitten kallisteltu ja "taisteltu" niin á vot sie - kaik onkin hyvin. Mitä nyt kurkkua himpun kutittelloo ja yskänpoikanen meinaa yltyä...
Olen popsinut ihan tunnollisesti sitä tyttärein "aamu-smootieta" kitaani sen inkiväärin ja kurkuman sekä sitruunan takia kun tiedän että niillä on jotain ns. parantavia tahi ylläpitäviä vaikutteita immeisen elimistöön. Olempa sit viel sinne sekaansa jopa niitä valkkareitakin pruukannut jokahinen kerta lykkiä. Ja "kertana kiellon päälle" aamuin sekä illoin viel yhdet kynnet ihan vain leipäsen päällä syönnä...
Pahimpaan ehtoon "kutituksen" aikaan olen ajatellut jo laittavani yön ajaksi vaikka valkkarin kynsiä korvaani! En ole vaine viel tohtinnut kun himpun laiskotuttaa moinen homma tehdä. Puhumattakaan jos teenkin se väärin...!
   No, näin on sit täsä menty päiviä ja kohta varmaan se kuukausikin etiäpäin tuohon mennä perjantaihin asti. Uskossa vakaassa että kaik kotikonstit avittavat ja niin sitä vain meikä flikka porskuttaa täänkin yskä-röhä- tai-mikän-lien läpi tosta vaine. ( Meinaan ettäs, "nak, nak", koputtelen taasen puuta sormellain - sänky-kaato-nuhaa miulla ei viel tälle talvelle ole ollunna yhtään! Ihan kauhistuttaa sanoakkin se näin ääneen: on kuin manaisin vasite sellaista tulemaan ittellein! Huh! En kyllä halua sitä vaik siitä puhunkin! ) "Plussan puolella jo ollaan!"

   Eipä olisi kannattanut iloita liian aikaseen, "ei nuolasta ennen kuin tipahtaa" sillä perjantaina ehtoolle käyvessä ( Tietty ehtoolle käyvessä, yön tullessa - millonkas muulloin? Ja viel näin nykyaikana perjantai ehtoona jolloin se ensiapu, se lekuri, johka apuun lähteä, on jossain "hevon kuusessa", kaukana, kaukana, useiden kymmenien kilometrien päässä,eikäs täsä omalla kylällä, keskustassa, josa se ennenmuinoin oli: kaikkien apuna - lähellä. )  alkoi olemaan nielemiseni vaikiaa. Tuntui et ain sain saman palasen nielasta toisenkin kerran ennen kuin se nielusta etiäpäin suostu menemään. Kitalaki kipeytyi araksi, nielessä tuntu kieli "tapaavan" kitalaen kohan nielusta "liian aikaseen". Tuntu kuin siel olisi ollut jotain ylimäärästä.

   Neuvokkaana ison perheen äitinä tokasin tyttärelle tälle ( itselleni toisinsanoin ) että koppaapas tuikku kätehen, lusikka toiseen ja suori etehen jonkun peilisen - sillä niitäkin kun huushollistas löytyvi! Tein työtä "käskettyä" ja suorin vessain peilin etehen kun siel nyt vaine on kotini "näyttävin" valo.
Avasin suuni, isonsin kitani ammollensa, työnsin kieleni niin ulos kuin sain toivoin ettäs se riittäisi. Että pääsisin ihan isseksein tarpeeksi pitkälle nieluuni kuikkimaan... Ka, kun se on himpun vaikia "sohia" "tuikulla" tuolla nieluusi päin kun samaan aikaan yrität kuikkia sinne peilisen kautta SILMÄLASIEN kanssa jotka ovat kaksitehoiset! Apua et se on vaikiaa "tähätä" silmäsä oikiaan kohtaan et jotahii näkisit! Jos saat valon kohilleen niin taatusti sillon on "katseesi" väärässä kohassa nähdäksesi omaan suuhusi! Huh!
Mutta niin vain mie sinne sain kuin sainkin lopulta kuikittua ja kauhistuksein oli SUURI ja pelottava!
Siellä, miun kidassani... siellä perillä, syvällä... näkyi kuin kitalaki on punertava ( risat ovat kunnossa ja paikalla ) ja... kielessä on jotain näppylöitä! APUA! Näppylöitä! Kuin olisivat vesikellukoita tahi jotain muita sellasia epämääräisiä... ylimääräisiä... vaikkas jotain - syöpää! APUA!

   Apua huusin kerran ja toisenkin. Huusin sitä Ukko Ylimmäiseltä useinkin mennä viikonlopun aikana. Peläten pahinta ja toivoin parasta. Kerkesi eto endinä monenlaiset miettehet käyvä mummeron tään ajatuksissa. Siin kerkesin miettiä kaiken maailman skennaariot tyyliin et jääkö miuta kukaan kaipaamaan? "En kerkiä kaikkia mahdollisia muoskieni mukeloita nähdäkkään..." "Muistaakohan kukaan että miut tuhkataan eikä haudata?" "Kuinkahan se tapahtuu ihan noin niin kuin käytännössä?" "Eipähän tarvii kenenkään käydä ain haudalla, pitää siitä huolta tahi muuta sellaista..." "Sitä paitsi olenhan ain ollunna himpun"omapäinen", oman tien kulkija, joten se tapa lähtiä täältä on miulle OMANI." "Mieluummin Taivahankaarelle tahi vetten vietäviksi, tuulten tuivertavaksi kuin Maan Matosille - maan alle." Kerkesin ajatella kuka on tärkeä miulle ja miten? "Ketä MIE jään kaipaamaan..."
Anoin apua tyyliin: " Ei ainakaan syöpää, joohan?" "Angiina tai jotain... kuhan ei syöpää."
   Kärvistelin yssiksein tuskissain ja ajatuksissain, käänellen ja vatvoin. Vatvoin ja käänellen. Enkä virttä viisaammaksi tullunna: kaiherruksen kurkussain käyvessä yhä viel päivien vaihtuessa toiseen, yön seuratessa toistaan. Enhän tohtinut aukaista suutain lähimmäisilleni moisesta, "pienestä" murheesta. "Jospa sattuukin että se ei olekkaan sen kummempaa - toivottavasti..." Tai jos se olisikin JOTAIN niin turhaan kait mie toisielle aiheuttaisin surua ja murhetta jota he kokisivat murehtiessaan ja märehtiessään miun murhettain tätä. "Ei, en sitä halua." "En ainakaan nyt - vielä..."

   Saapui vihdoin aamu autuuden ja maanantain. Aika jolloin päivystävä lääkäri on tavattavissa MYÖS täällä omalla kylällämme. Soittaa pirautin het aamutuimaan kunne sinne voi soittaa. Tietysti... tietysti vastaajahan se siel toisessa päässä jutteli: "Jättäkää soittopyyntö. Hoitaja soittaa sitten teille takaisin." "Jee! Jättäkää soittopyyntö!" "HAA!" Ihminen haluaa PÄIVYSTÄVÄLLE lääkärille ja hänen pitää odottaa sekä kärvistellä tuskissaan ( ainakin näin ajatus-tuskissaan) VIELÄ sen aikaa että joku "suvaitsee" soittaa takaisin, että jollakulla ON AIKAA soittaa takaisin miulle! "Eikö tätä tuskaa ja tietämättömyyttä ole jo kestetty ihan tarpeeksi kauka?" "Etttä viel pitää vuottaa ties kuin monta tuntia ennen kuin joku sieltä kerkiää takasin soitella näin maanantai aamuna jolloin sinne on TAATUSTI pyrkimässä sen millona muutakin sairasta potilasta kuin vain mie!
   Jätin viestini; puhelinnumeroni. Enhän muutakaan voinut tehdä - tahi olla tekemäti.
   Onneksi ei mennyt kuitenkaan tunteja useita vaan jo kotvan kuluttua sieltä soittelivatkin miulle. Esitin heille asiain mut hoitaja tietäväinen kyseli silti että onko kuumetta, onko yskää tahi jotain - mitä on? Joten kerroin vielä lisää, kerroin että on himpun vaikia niellä, jne.. Hoitajatämä  "tietäväinen" teki diagnoosinsa het´sillään ja tokaisi että ihan kuulostaa hiivalta! ( HALOO! Siin vaiheessa hälytyskelloin alkoivat todella soida! Nyt unohtu kaikenmaailman syövätkin samoin tein sen taivahan tuuliin! ) Kysyin että no siin tapauksessa mie AINAKIN haluan lekurille mahdollisimman pian! Näin hiiva-ihmisenä... ja "olisihan se ihan kiva päästä nieleskelemään appeensa helpommallakin tavalla ku kaksi kertaa samaan palasta alas työnellen"!
Vihdoin "myöntyi" hoitaja ja sanoi että tule sitten iltapäivällä siihen ja siihen aikaan, kiitos.
"Kiitos.": sanoin miekin ja päiväsyvämen "kärvistelin" kaiken maailman hiiva-skennaarioissa! Mie hiiva-immeinen. Mietin että netistä lisää tietoa heti miulle - kiitos! "Sieltähän sitä aina kaikkea löytyy." "Mistähän saisin kiinni oikian HIIVA-LÄÄKÄRIN joka jotain tästäkin tajuais?" "Löytysköhän netistä vahi pitiskö laittaa viidakkorumpu tuttuin mukana laulamaan?" "Ilmankos onkin tuntunut että aina kun mie kieltäin suussa "muljaatan" ni on ollunna kuin polttelisi...."

   Vihdoin viimein iltapäivällä myöhä kun päivänen tää jo yli puolenpäivän oli taittunna useammankin tunteroisen, koitti aika että piti lähteä talsimaan kylänraittia pitkin kohti lekuria. Tuota "arvoa suurta tunnustavaa, kaiken tietävää, jne." ihmistä joka sitten kohta miulle "lakia lukee" mikä miuta sisuksistain nyt sitten syöpi?
   Onneksi perillä odotusaika kului rattoisasti kanssaihmisiä seuratessa ja laskiessa/arvaillessa kuka meistä seuraavaksi pääsee "sisään" ja kukahan meistä on se seuraava joka sinne kutsun kuulee? Vierähti muuten näin maanantain ratoksi ihan reilusti yksi tunteroinen yli oman aikani...
   Vihdoin tuli hoitaja "tupahan", astui "sisar, heto valkoinen" ( ovat muuen edelleenkin valkoiset heitin puvut! ) ja kutsun kuulin jo miekin vuorollani....

    Astuin huoneeseen, istuin tutkimustuolille.
Lääkäri tulla tupsutteli sisälle ja kyseli että mitäs kuuluu, miksi tullut olen? Kerroin sitten nyt vuorostani hänelle mikä vaivaa, "mistä viiraa"? Kuvailin miltä tuntuu, mitä en voi tehdä. Samoin tein vastasin kysymykseensä että kuinka kauan: huomasin nyt mennä perjantai ehtoolla...
   Kopeloi hän hentosin sormin rauhaset kahta puolta nieluain. Kysyi vielä että näytäppäs missä kohin se kipu tuntuu... "Katsotaampas viel korvat... kunnossa ovat nekin."  "Entäs sitten se nielu?"
Etti lekuri tuo naispuoleinen taskulamppua tovin tuumaillen issekseen sitä huonetta ees-taas stalladen että kun ei vain löydy moista vehettä... Sanoin hälle että no, sitten ei varmaan hänkään näe miun kurkkuuni kun enhän miekään sinne oikein yssiksein tahtonut nähhä... Tämäm "yskän" ymmärsi hän hyvin ja tuumasi takasin että harvapa se sinne omaan nieluunsa hyvin pystyykään näkemään.
No, mikäs sitten avuksi moiseen pulmaan harmilliseen?
Lääkäri ei ollutkaan "eilisen teeren poikanen" vaan hokasi hyllyltä lääkärin otsalampun ( on sil varmaan jokin muukin nimi... jokin sellainen lääketieteellinen, hieno nimitys mutta enhän tuota tiedä - tavan immeinen. ) ja sanoi että no katsotaampas sitten tällä. "Aukaiskaapa suu ja sanokaa AA."
   Tein taasen työtä käskettyä ja työnsin kielein niin pitkälle ulos kuin se vaine ulottui ja mumisin jotain A:n tapaista kun lekuri samaan aikaan puutikulla kieltäin paineli alaspäin ja kuikki sen otsiksensa pienen tuikunvalon avulla sinne syvyyksini: "Ihan kivalta täällä näyttää." "Ei punoitusta." "Kitarista kunnossa." "Ja nuo näppylät..."
Silloin iski paniikki mieleeni miun: "Niin mitä?" "Mikä on diagnoosisi?" "Mikä miuta vaivaa?" "Syöpä?" "Hiiva?" "Jokin muu "sili-vilis-kuppa?" "Sano jo!" "Heti!"
"... ne ovat muuten ihan normaalit MAKUNYSTYRÄT."
"Että mitä?" "Normaalit - mitkä?"
"Normaalit MAKUNYSTYRÄT." "Nystyrät jotka ovat jokaisella ihan alusta alkain ja siellä kielessä - takana." "Mutta..."
"Niin mitä vielä?" "Mitä muuta siellä on?"
"... sinä saat poikkeuksellisen paljon "työnnettyä" kieltäsi ulos päin ja näin ne nystyrät tulevat sieltä hyvin näkyville."

    Ettäs tälleensä! Onpas hyvä juttu! Ei olekaan syöpää, ei hiivaa tahi jotain muuta "mukavaa" mutta on vain "poikkeuksellisen hyvin eteenpäin työntyvä kieli". 
Ka, kun ei tuota ole koskaan aikaisemmin kukaan miulle kertonut! Ei kukaan halaistua sanaa sanonut moisesta "luonnon oikusta". Vahi onko se tässä iän myöten vain "löysistynyt liitoksistaan" ja nyt sitten raukka, riepo, roikkuu ku jollain Vihikoiralla poskella "asti" !
Mietin että mites se toillaan on ollunna ennen? Onko sitä ollut jo silloinkin "löysin rantein" kielessään killuva tyttönen mutta sitä en ole vain itte huomannut KUN tuonne kitaani on ain joku MUU kuin MIE kuikkinut koska AIN on ollut perhettäin ( tahi puolisoin ) kotona avittamassa moisessa proplematiikassa...

   Näinä siis TAJUSIN täsä tänään että niin sitä vaine "vanhakin koira uutta oppii", niin sitä vaine "ain jotain uutta oppii jokahinen päivä": ihmisellä on olemassa MAKUNYSTYRÄT... ja ne sijaitsevat kielen takaosassa, piilossa. Siellä takana, nielussa, pimeessä paikassa mutta joillakin ne nyt vaine joskus tahtovat "kuikkia" päivänvaloonkin... :)