...Maan Matosista, meistä miljardeista kanssakulkijoista täällä päällä Telluksemme on tyttärein miun. Meitä lieneen tosiaan jotain miljardeja... tiedä en kuis monta "päälle" sen mutta tiedänpähän vaine että meitä mahtuu tähän joukkoon monenmoista. On kaiken uskosia, on eri näköisiä, eri kansallisuuksia, eri maalaisia, eri kulttuurisia, eri sukupuolisia, eli ikäisiä, eri tapaisia, eri tyylisiä, eri ja eri... siis monenmoisia vaine.
   Kerran olimme "aikojen alussa" eräällä sopeutumisvalmennuskurssilla jossa lääkäri totesi niin ihanasta, niin sopivasti ja osuvasti että oikeastaan he joita me pidämme erilaisina, vammaisina tms. niin hehän ne vasta normaaleja ihmisiä ovat joukossamme ja ME MUUT sitten niitä epänormaaleja. Tovi meni pähkäillessä tätä määrettä suurta aivojemme sopukoissa, kunne lääkäri tämä avasi sanojansa kertoin että nämä meidän omaisemme ( lapsemme sillä kurssilla ) kun ovat pääsääntöisesti iloisia, huolettomia, tuntevia, tunteellisia, empaattisia, "vähään tyytyviä", avoimia, ja vielä paljon paljon muutakin ja me sitten taasen olemme katalia, pelkureita, pettäviä, valehtelevia, omaa etua ajavia, mammonaa tavottelevia, yms. niin eikös se olekkin osoitus siitä että he ns. erilaiset joukossamme ovat hyviä ja OIKEITA ihmisiä. Me emme. Me natisemme, murisemme - koskaan emme ole tyytyväisiä mihkään.
   Tämän lääkärin sanat ovat kulkeneet mietoksissain siitä lähin putkahtain ain "sopivan" tilaisuuden tullen päivänvaloon aivoistani. Nyt tänään mietin niitä sanoja taasen. Pohdin ja mietin oman tyttärein kohdalle ja siihen et millainen hän on? Miten toimii, mitä tekee - ja mitä mie vastaavasti teen tahi miten reagoin hänen tekemisiinsä?

   Mietin siksi että...
   Tavallaan, siis yleensä, tyttärein tää ( mm. ns. 24/7-nimikkeellä olen hänestä joskus täällä blogissain jutellut ) on kotoamme pois muutettuaan käynyt tykönäin yhden tahi kahden yön ajan. Yksi yö sujuu kitkatta, hyvin. Kaksi menettelee - näin miun näkökulmastain. Karseeta varmaan sanoa näin ( "menettelee" ) mutta kun elää hänen kanssaan arkea ja elämää sen 24/7 niin tulee kenties samoihin aatoksiin...
    Nyt oli sitten mennä endin seutuna niin että hänen kodissaan tehtiin huoneiston fixausta seinien osalta ja näin hän sitten kävi kotinsa toimintakeskuksessa päivähommissaan vain kahden päivän päiväs aikaan ja vietti luonani peräti neljä perättäistä yötä sekä viikonlopun kaksi kokonaista päivää, lähtein tänä aamuna uudistuneeseen kotiinsa takaisin. Kotiinsa josta saimme avuliaan ystävämme toimesta jo "esimakua" valokuvien kera sunnuntain tiemeellä. Vau että tulee hieno koti neidille! Kyl siel passaa olla ja eleä.
   Tiesin jo silloin kun tätä remppaansa suuniteltiin ja näin sitten oli tiedossa tämä pidempi rupeama tykönäin, että kovillehhan se ottaa. Vasite kun näin olen jo tottunut olemaan "oloneuvoksetarena" omissa oloissain, yksikseni. Ei kaverina toista aikuista tahi lapsia. Tai ihmistä ( tyttärein ) joka on ( iältänsä jo aikuinen ) himpun erilainen kuin me tavalliset immeiset. ( Sori, puhun nyt aivan päin vastoin kuin tuo lääkäri aikoinaan jutteli; hän on erilainen, emme me muut. ) En ole tarvinnut huolehtia toisesta pitemmän aikaisesti 24/7 enää vuosikausiin, ikää on tullut lisää eikäs tää olo muutenkaan ole enää jonkun parikymppisen oloinen jolloin tyttärein perään katsominen ja hänestä huolehtiminen oli joka päiväistä, sanomattakin selvää "pässin lihaa". Ei silloin kyseinalaistanut vointiaan, jaksamistaan eikä vastuuta lapsestaan. Hänet mie olin synnyttänyt ja tähän maailmaan tieten tahtoin halunut ( vaikkas ei silloin mitään "seulontoja" tehty ja näin saatu etukäteen tietoon että erilainen lapsi olisi maailmaan iloksemme tulossa ) joten tottakait mie hänet sitten kasvatin kuten kaikki muutkin lapseni. Kasvatin, opastin, opetin, neuvoin, toruin, kielsin, piin puoliaan, etsin tietoutta, etsin apua, etsin oikeuksiaan ja paljon paljon muuta. Sen työmäärän tietää vaine toinen 24/7-lapsen "omaava" vanhempi. Ne kaikki tuki-, laki-, oikeus-, yms. viidakot ja niihin tehtävän työnmäärä... Kaiken normaalin arjen lisäksi.
  
   Kun ajattelen että olen vähäunista sukua niin en tavallaan ole siitä moksiskaan. Nukun niinä öinä kun nukuttaa ja sitten on öitä jolloin unta saan vaine muutaman tunnin. Ei niissä sen kummempaa ole. Ja olen silti näköjään jaksanut ihan hyvin.
Mutta sitten kun muutetaan tämä "yhtälö" tyyliin että pitää valvoa yöt jonkun muun, toisen henkilön, tähden niin onpahan se vaine kumma juttu mitenkä sitä ei tunnu mitenkään jaksavan! Mikä siin on että jos jonkun mun taatta pitää yöunensa menettää niin se on TOSI rankkaa? Ja kun se sitten kertaantuu näin useamman yönseudun perätysten ollen. Tosin olihan tuo välleen yksi yö jolloin tyttärein miun nukkui peräti kahdeksatta tuntia kunne olin ensin edellisenä päivänä pitänyt hänet koko päivän hereillä enkäs antanut hänen simahtaa unille kesken päivän... Muuten olisi seuraava yö ( tää yksi hyvin nukuttu yö ) unoset olleet haaveissa vain miun... Sekin viel et kun hän on tykönäin niin enhän mie voi esim. päiväsyönnä ottaa korvaavia nokosia jotta jaksais. En voi kun peräänsä pitää olla alvariinsa kattomassa. Pitää ain tietää missä hän on ja mitä tekee. Sillä kokemusta on siitäkin ettäs jos itte simahtaa silleen oikein kunnolla ettei ole toista silmää tahi korvaa auki nukkuissa niin seuraukset voivat olla sitten hyvinkin siivottavaa hommaa. Hän kyllä löytää tekemistä joka on ei-niin-suositeltavaa ja sallittua.
Onkii johakisen yön seuduksi laitettava siltä varalta että joskus sattusin simahtamaan kuin tukki, kaikki mahollinen houkute ja mahdollinen tekemisen, touhuumisen mahdollisuus, jotenkin jonnekkin piiloon. Niin ettei hän niitä käsiinsä saa - ainakaan "ens´hättäänsä". Esim. kaikki terävät veitset, sakset sun muut piiloon kaappeihin. Mahdolliset pesuaineet, shampoot, hoitoaineet, käsirasvat, hammastahnat yms. piiloon. Lääkkeet/lääkedosetit "nurkan taa" johkin piiloon. Ja kaikki hänen itsensä päivisin käyttämänsä värityskirjat, värityskynät, pelit, lelut, lehdet yms. laitankin ain "piiloon" tuonne komeroon ( vaatekaappiin/huoneeseen ) lukollisen oven taakse ( olen kertonut tästä lukollisesta ovesta ja kaapista, teille Armaat Lukijain, jo aikaisemmin ) jottei hän koe niitä houkuttimenaan yön aikana ja näin herää yön aikaan juuri niitteen taatta, puuhaamaan niillä yksikseen.
    Muistan kuinka aikoinaan tyttärein käydessä päiväkodissa hoidossa kuntoutuksellisista syistä ( olin itse kotona muiden lasteni kera mutta hän kävi päiväkodilla ain tietyn tuntimääreen päivässään jotta sai siellä esim. puhe/viittomaopetusta, yms. erilaisia kuntoutustoimia ) häntä yritettiin opettaa kuivaksi. Siinä käytettiin vaikka mitä pankinto-systeemiä, houkutinta, yms.. Tulosta ei vain syntynyt minkäänlaista. Hän ei oppinut pissaamaan eikä kakkaamaan. Ei siis tunnistanut että milloin on tarvista vessassa käydä tahi kuten pieni lapsi niin ei oppinut tietyn ikäisenä hallitsemaan elimistöään niin että aina aamusin, ulos mennessä, sisälle tullessa, syönnin jälkeen illalla, tms. tiettynä aikana, "piti" käydä ensin vessassa.
Tässä on välissä nyt kulunut kohta 25 vuotta ja hän on edelleen osaksi vaippojen käyttäjä. Kotonaan hän osaa käydä nyttemmin vessassa tekemässä tarpeensa kunhan vaine ohjaajat sen hänelle "muistuttavat" vieden hänet aina tietyin välein vessaan. Mutta sitten kun hän lähtee kotinsa ulkopuolelle ( vaikkas miun tykö ) niin vaipat ovat yllään. Osaksi varalta, osaksi siksi kun se ei vaine luonnistu vessassa käynti missä vain - vielä...
Täällä tykönäin käytän häntä vessassa mutta en osaa varmaankaan "lukea" häntä niin että saataisiin "tulosta" aina vessaan. Kakat menevät useimmiten vaippaan - ja pissaakin... Esim. aamuisin ( kuten tänä aamunakin klo.3.00. lähtien jolloin nousimme ylös vajaan viiden tunnin yöunien jälkeen ) käytän häntä vessassa ns. vähä välleen muttas kun ei niin ei. Kello voi mennä vaik puolille päiville ja mitään "aamupissaa" ei tule. Ja sitten... sitten sattuukin useimmiten "vahinko": juuri kun olen käyttänyt hänet vessassa, pukenut  housut takaisin yllensä vaippoineen ja hän mennyt menojaan omille hommilleen, hän pissaakin "antaamuksella" koko yön pissat vaippaansa. Ei siin mitä että pissaa vaippaansa mutta kun sitä on sitten KOKO yön pissat rakostaan tulossa niin sitähän sit piisaa niin että siin kastuvat kaik vaattensa ja se paikka kokonaan mikä kullonkin sattuu ollee hänen allansa. Nyt kävi ensin sängyllein jossa hän tapaa "röhnöttää" päivisin osan aikaansa, niin, ja sitten toisella kerralla eräälle Majani Mahtavaisen matolle.
Nämä vahingot tietävät sitten "himpun" lisähommaa miulle: pesua kaiken sen joka pissaan näin kastuu. Nyt olin juuri saanut "kevätpestyä" petini petarin päälikankaan, petarinsuojuksen ja täkkini vaihtain pari päivää sitten siihen puhtaan pussilakanankin. Eikö mitä, siihen sit hilahtivat "aamupissat" tyttärein. Eilen hilahti räsymatollein samanmoien lasti mutta silloin kyl ehtoo puolla. Ajattelin "kiittäin" että no nytpä sit tulee matollein tälle "kesäpesu" jo himpun aikaisemmin kuin muille kavereillensa - kiitos siis vaine. Sama se on jos hänellä sattuu olemaan hivenen löysä vatsa kun vatsan pehmikettä käyttää päivittäin kovan vatsansa takia: joskus saattaa olla hänen vatsansa niin löysä että "kaik" kurahtaa vaipan lahkeista housuille ja siit sit kintuilleen asti. Pesua tyttären kuin vaatteidensa...
   Kävimme tällä ajalla kylässä toisen tyttärein pesueen tykönä. Ihan vaine kylässä kun tuntu että niin mie kun tyttärein tää erilainen "hulluksi tullaan" jos ei pian jonnekkin päästä menemään. Sillä aikaa vierähti tovi. Sinne on helppo mennä ja olla kera tyttärein kun kaikki me tunnemme toisemme ja osaamme itsekukin siellä paikalla olija katsoa tämän erilaisen tyttäreni perään ja osaamme tarttua tilanteiden vaativilla tavoilla kulloinkin toimeen. Niin me vanhemmat ihmiset kuin jo myös tyttärein lapset pienoiset. Jopa nuorimmainen, neiti 4-vee. Eli hänkin osaa jo himpun ohjata/kieltää/käskeä himpun erilaista tätiään, ja jos ei muuta niin hälyttää paikalle apuun jonkun toisen vanhemman henkilön.
Siellä voi tyttärein erilainen olla kuin kotonaan. Touhuta itekseen omia hommiaan: leikkiä leikkikaluilla, katella kirjoja, peleja, lehtiä yms.. Mutta tietty koko ajan pitää kulloisenkin hänestä vastuussa olevan henkilön ( usein mie tahi jos mie en ole paikalla niin sitten ne on sen kyseisen perheen vanhemmat ) tietää missä hän on ja mitä tekee? Ja vasiten jos sattuu olemaan että hän poikkeuksellisesti heillä ollessaan haluaa ulkona olla niin on vartottava ettei meni läheiseen vesistöön...
Kävimme eilen katsomassa erästä paikallista nähtävyyttä ( junan veturia ) kera tämän  tyttärein sekä hänen pikkuveljensä. Pikkuveljensä pyysin mukaamme "takapiruksi" että jos tuleekin haastava tilanne eteen niin on edes joku jolla on enempi voimia kuin tyttärelläin tällä sillä aikamieshän hän jo on kooltansa. Siis isompi kuin mie tahi tyttärein tämä. ( On se kumma miten useimmiten näillä ns. erilsisilla ihmisillä on suuttuissaan tahi äkkääntyessään, paljon isommat voimat kuin ns. tavan tallaajalla - tässä tapauksessa suhteessa tyttärein ja mie: hänellä enempi voimia kuin miulla vaikkas onkin pienempi kuin mie ). Hän voi silloin avittaa miuta tyttärein hallitsemisessa ja rajaamisessa sekä ohjaamisessa.
Hyvä olikin että oli mukana sillä veturin kyytiin noustessamme ja sieltä maan kamaralle laskeutuessamme tarvittiin yksi apuri joka ohjasi häntä ylhäältä ja toinen joka sitten otteli häntä vastaan alhaalla. Onneksi sellaisia erityisiä haastavia hetkiä ei tullut yhtään vastaan reissullamme tällä... Kävimme muuten kaffeella ennen kotia lähtöämme siin viereisellä huoltsikalla. Tytär otti lettusen kera piimälasillisensa, poikain kaffeen ja mie miun kaffeeni eli lasillisen tuorememua.
Näin pitemmän ajan tykönäin ollessa on tavallaan "haaste" siinä että kun ei jaksaisi olla toisen taatta "neljän seinän sisällä" ( ja takatontillain ) koko aikaa vaan halajais ain maailmalle. Vaikkas vaine tuokioksi jonnekkin käymään. ( Kuten varmaan kokee myös tyttärein tämä erilainen sillä hänkin tykkään liikkua "maailmalla" jos vaine joku sinne hänen kera jaksaa ja viitsii lähtiä. ) Mutta kun tyttärein on haasteellinen mukanakulkija monin rajoittavin tekijöin ( mm. saattaa äkkääntyä paikallensa eikäs suostu sit siitä mihkään hievahtamaan - ei edes houkutellen, tai sitten hän kipaseekin hyvin sukkelaan jonnekkin "yhden sekunnin" aikana kun silmäin sattuu jostain syystä välttämään ) niin sitä ei tahdo mielellään lähtiä mihkään suuntaan menemään. Mutta jos ei... kun hulluksi muuten tullee... niin onhan se ain pakko johkin päästä. Onneksi on toiset muoskain olemassa, on muut lähi sukulaiset ja myös mökkimme meidän jossa pruukkaamme käydä kesäisin useinkin. Niissä on helpompi käydä "kylässä" kuin vento vieraampien tykönä tahi kulkea kylillä huvikseen tahi asioilla. Esim. kauppareissut pyrin tekemään aina etukäteen ennen kuin tyttärein tyköni tulee, eikä sit hänen kera hänen ollessa tykönäin.
   Saunotaan mielellään me molemmat. Yhdessä me saunotaan ja toisinaan sitten mie puikahdan himpun aikaisemmin poies löylyistä laitellen ittein jo "valmiiksi" sil aikaa kuin tyttöin tää ottaa siellä ylisillä löylyä roppakaupalla. Hän siis tosiaankin nauttii saunomisesta - pienten veden kestävin lelujensa kera touhuten vesivadissa.
Mutta aina pitää miun peräänkatsojan mielessäin pitää että KOKO AJAN pitää tietää mitä siellä löylyissä tapahtuu? Ettei satu vahinkoja? Ettei hän kekkase tehdäkkin yks´ kaks´ jotakin kiellettyä ( laitella kiukaalle muovisia lelujaan, aukaista shampoota tahi hoitoainetta ja rotjaila niitä pitkin pituuksia ). Tai sitten ettei hän vaikkas ala pökräilemään siellä kuten tapahtui kerran kun hän oli siskojensa kera yhdessä tuumin saunan löylöissä. Siin kerkesivät vain siskonsa huhkia miulle, äitillensä, että tuu apuun, eivät muuta. Toinen siskoistaan piteli tyttösestä kiinni ja varto ettei tyttönen tää kolahda laattalattialle....  mie riensin siihen hätin, vei tytön viileeseen, pistin pötkölleen, jalkoja ylös nostelin ja vettä annoin kitusiin. ( Tääkin jännä juttu. Ei varmaan kaikki immeiset pökräile mutta mie muistan kuin mie teininä ollessain saatoin pökrätä vaik kesken syönnin ruokapöydän äärellä istuin. Sitten nämä kaksi muuta tytärtäin ovat muistini mukaan kumpainenkin vetäneet "slaakit" juurikin suihkutilassa saunan jälkeen. Poijista taasen ei kukaan.... Miksi se menee/kulkee näin naispuoliselta toiselle - jos se nyt perinnöllisesti sit kulkeekaan? )
   Niin ikään puen ja riisun hänet aina tarvittaessa. Valmistan ja teen ruokansa. Asettelen lautaselle, ja tarjoan syödä. Katson että istuu tuolillensa oikein eikä esim. vahingossa sivuitse tuolinsa. Annan lääkkeet aamuin illoin. Hoidan, ohjaan, rajoitan, kiellän, kehun ja kiitän.
Kiitän ja kehun ( esim. jos saadaan pissat pönttöön tulemaan, on syönyt ruokansa nätisti/kokonaan, murjaisee vitsin - hänkin osaa kertoa vitsejä vaikkas ei omakkaan puhetta ollenkaan! -, auttaa esim. vatkauksessa tahi jonkin seoksen sekoittamisessa keittiöhommissa, pilkkoo aineksia kaverinani - katson peräänsä ettei vahingossa sivalla sormiinsa terävällä veitsellä -, jne. ) todellakin ääneen häntä. Sillä yhtälaillahan hänkin kehuista ja kiitoksista "kasvaa" kuin me mutkin.
Nytten satuin huomaamaan itessäin erään "ihanan" "kehityksen"; sen että pissavahinkojan sattuissa en marpattanut ääneen mitään tästä vahingosta vaan jatkoin hänen kera ihan "muina miehinä" arkeamme ( joka tarkoittaa usein sitä että juttelen hänen kera, hänelle jotain, sillä hänhän ei osaa itse puhella vastaan )  ja siin sivussa siistin jäljet poies. Ja toruin mielessäin itseäni siitä että olin niin moukka etten tajunut että on taasen pissaa tuloillaan, että miulla oli olevinnaan niin "tärkeä" juttu jossain muualla juuri sillä hetkellä kun se vahinko oli sattunut... en katsonut hänen peräänsä juuri silloin, en ollut tykönänsä juuri silloin, en käyttänyt juuri silloin häntä vessassa... Syytän siis itteeni asiasta moisesta. Toisaaltaan onhan se paree niin kuin ettäs mie "huutasin" ja meuhoisiin tyttärellein ettäs kun taasen teit näin. Eihän hän sille mahda mitään. Kun ei hallihhe rakkoansa niin kuin me muut niin ei hallihhe. Se siitä.
 

   Mietin että onhan se haastavaa ja väsyttävää olla 24/7 toisesta vastuussa. Hattuain nostan kaikille heille, ja teille, jotka teette tätä työtä ( Vai onko se ollenkaan työtä - eivät ainakaan viranomaiset miellä sitä työksi kun eihän se ole työtä josta joku siulle jotain palkkaa maksaisi. Palkkiota maksetaan mutta omaishoitajan palkkiohan on jotain muuta kuin PALKKAA! ) jonkun omaisemme eteen. Olkoon sit kysesssä lapsi tahi aikuinen henkilö. Miten te jaksatte, ihmettelen nyt näin tällä hetkellä? Vasiten jos käytte viel töissä jossakin kodin ulkopuolella? Miten tälläinen yhtälö voi olla mahdollista... tai onhan se sillä kukapa se omaansa/läheistänsä raaskii "heitteille jättää" jos vaine rahkeet ittellänsä riittävät ja tahtoa on toisesta huolehtia. En mie ainakaan.
Enhän tuota aikoinakaan hellittänyt ( enkä nytkään... ). Se vaine oli päivän selvää että yhdessä mennään hamaan tulevaisuuteen. Niin kauaksi kuin mahdollista. Ja se mahdollisuus oli meidän perheessä se "raja" mikä tuli näköjään eteen myös hänen muilla sisaruksillaan: ikä itsenäistyä, ikä opiskella muualla kuin siinä oman kunnan koulussa. Silloin tämä erilainen tyttärenikin levitteli siipensä ja pikkuhiljaa muutti pois kotoamme. ( Tosin todellisuudessa vuoden parin myöhemmin kuin sisaruksensa; noin 18vuotiaana )
   Kauhulla ajattelen aikaa jolloin mie olen siirtynyt Manan Majoille ja tyttärein viel elää täällä päällä maan. Kuka häntä sitten hoitaa? Kuka kattoo hänen peräänsä, kuka etujansa valvoo? Joo, on olemassa hoitopaikkoja, hoitokoteja, laitoksia, yms.. Onhan niitä mutta vaikkas kuinka niissä olisi huolehtiva henkilökunta ja ammattinsa osaava väki niin kokemus ja tietämys on opettanut että ei se aina niin onnea ole. Aina pitäisi olla tätä yhtälöä ( omaiseni/läheiseni ja hoitohenkilökunta/laitos ) peräänkatsomassa joku omainen joka TODELLA välittää tästä kyseisestä henkilöstä, läheisestään. Pitää olla omainen joka puolustaa "viranomaisia" vastaan omaisensa oikeuksia, hoidon laatua, ihmisoikeuksia, yms.. Ei nämä kaikki ole itsestään selvyyksiä ns. erilaisille ihmisille vaik kuin onkin olemassa lait ja niihen pykälät. Vaik kuin on ne sitä varten palkkatyötä tekevät ohjaajat ja viranomaiset.
( Näistä viranomaisista, omaisista ja tuntemuksista, yms. olenkin laittanut ylös tänne blogiini kirjoituksiani elämämme varrelta jo aikaisemminkin: 2014 vuoden heinäkuulla " Minä muutan/meillä muutetaan.", "Öinen kulkija 26.-27.2004." ja "Ote tyttären ( n.3v. ) äidin päiväkirjasta 23.5.1994." )
   Nämä viranomaiset ja hoitohenkilökunta ovat yksilöitä joissa on totuuden mukaisesti mukana yhtä monta erilaista yksilöä kuin meitä Maan Matosiakin on olemassa. Siellä on vähemmän huolehtivaa henkilöä jotka tekevät vaine työnsä eivätkä yhtään enempää. Henkilöitä joille on riittävää että tunnit tulee tehtyä, annatut työt hoidettua ja palkka juokseen. Ei tippaakaan enempää, ei vahingossakaan. Sitten on henkilöitä jotka tekevät nuo kaikki ja enempikin. Henkilöitä joille syntyy läheinen, huolehtiva suhde, hoidettaviinsa ihan luonostansa. He saattavat tehdä hoidettavansa suhteen töitä ns. vapaa-ajallaankin/ ei virka-aikanaan. Heitä jotka ovat omaisemme "sokeri". Se henkilö joihin luottamuksemme kasvaa ja tulee tunne, luottamus, että kyllä läheisemme pärjää hyvin sittenkin vaik miusta aika jättää.
Ohjaajissa yms. henkilöissä on vaine yksi mutta-SUURI suhteessa meihin läheistemme omaisiin. Heillä on olemassa virallinen työaika! Mitäkö tämä merkkaa? On, sitä että kun hän saapu vaikka aamuvuoroon töihin niin hänen "pestinsä" päättyy sitteen siitä työvuorolistan mukaisesti sovitun tuntimääreen jälkeen, siltä päivältä. Hän on siis vastuussa ohjattavastaan, hoidettavastaan, vaine sen tietyn ajan päivästänsä. Muu aika on hänen omaansa, hänen koti-arkeaan, ilman tätä läheitämme. Heidän työvuoronsa vaihtuu ja vastuun omaisestamme tämän jälkeen ottaa joku toinen henkilö.
Jos ja kun taasen minä itse hoidan, katson perään ja kasvatan, omaistani jonkin ajan ( aikoinaan siis sen 18vuotta pääsääntöisesti - miinustettuina omaishoitajan lakisääteisten lomapäivien... nekin piti itselleni taistelemalla taistella... ), kuten nyt esim. nämä päivät,niin eihän tänne kukaan tule "vaihtamaan vuoroa" ja katso sitten oman aikansa hänen peräänsä vaan sitä olen MIE ITE 24/7 hänestä vastuussa. Jaksoin tahi en. Tosin nyttemmin on se onni kun tyttärein asustaa omassa kodissaan että silloin kun en jaksa jostain syystä tahi en voi jostain syystä häntä ottaa tyköni niin miun ei ole enää pakko hänat ottaa huollettavaksein. Mutta , mutta... siin sitten tullaan taasen siihen jutskaan että "lapsi on lapsi ain siihen asti kunne vanhempi on haudan oma".
Eli niin kauan kuin vaine voin ja jaksan ( vaik viimeisillä voimillain ) otan tyttärein tyköni. Vaikkas hän kuinka haasteellinen, hankala, jukuripäinen ( keneenkähän lie tullunna :)  ), töitä tiettävä, voimia vetävä, vaativa, yms. onkin.
Otanpahan sitten, kuten tänäänkin tyttärein miun kotoain poies lähdettyään, lunkisti jonkun aikaan. Relaan, elppasen, kerään voimia. Olen vaine ja öllötän. Kyllä se huomenna taasen se miun tavan arkein vastaan tulevi ja alkaa. Kyl nää ja kaiken muun maailman, maalliset hommat vuottavat ja varmasti sit vastaani jostain tulevat. Eivät ne mihkään häviä.
Nyt vaine huolehdin itestäin. Mie yssin sil "kukas se kissan hännän nostas jos ei kissa ite?".