Eilen. Aamulla, ani varhain, tiesin että tänään muuten lähden - kuvaamaan. Ji-haa! Mutta sitä ennen miun täytyi pesasta kaksi koneellista pyykkiä ripustain ne ulos hyvään säähän kuivumaan, sekä kannella sänkyin patja että petari ulos päiväksi tuulettumaan. Siel niihen oli hyvä olla ja lötköttää koko poissa olo aikani kun ei ollunna mitään sajetta luvassa.
Näinpäs kunne olin hommain saanut tehtyä ja tarvittavat tarvikkeet pakattua mukaani, lähdin mie matkaan. Matkassain kamerain tykötarpeineen, himpun varavaatetta jos sattuukin tuo kantohanki jossain kohin matkaani ja hankiaisia pitkin kulkiessain, pettämään ja mie sit siin humpsahtamaan johkin jorpakon märkään kituseen; ja repussain eväät kera lämpimän memun. Oiskoo Aikarauta sillon kävellyt jotain yhdeksän tiemeetä. Mitään sen kummempaa tähtäintä ei miulla ollunna et mitä miun "pitää" kuvata tänään. Ajatuksena vaine et jossain vaiheesa käväsen mökillämme asti.




   Täsä on aamupäivän, lähtö hetkeni, "Utuinen auer".
   Paikka on Saaristotien varrella kohti itää, kohti Koivuselkää. Vasemmalla on Saunalahden niemi ja oikealla piskuinen Tasku-saari.
Tämä näyttää olevan sellainen paikka että tästä en pääse kertaakaan ohitse kuvaamatta tätä - vasite jos kamerain kera kuljeskelen ( tahi "paremman" puutteessa kuvaan kännykälläin ).
   On siin täsä suomalaisessa järvimaisemassa ( näin talvisenakin ollessaan ) jotain kiehtovaa, sielua sivelevää ja hoitavaa juttua. Tahi sit se olen vaine mie sellanen "vinksahtanut" kappale immeisten joukossa jolle vesi merkitsee jotain erityistä. Jotain sellasta mitä se ei kaikille ole...



   "Kaksin."
   Samaisen tien varrelta Liponsalmella. 
Vasemmalla näkyy Saunaniemeä. Sitten Taavetinkanava Närhinpään kera, ja oikialla Liponsaari.
   Näiden Jouk-kahaisten lisäksi olin nähnyt jo ennen tätä keväänmerkkeinä Töyhtyhyyppiä. Ja täl reissullain kuulin juuri tällä samaisella aukialla, samalla rannalla seisoin, Lokkien kirskuntaa, sekä myöhemmin Maaningan suurilla peltoaukeilla näin Kuovia. ( Ja juuri äsken huomasin tuonne takatontillein vilastessain ettäs yksi keväänmerkki on aivan liki itteeni: Omppu-Pomppu-puuni kukkapenkki on jo likipitäin lumetonna! )



   Kaunista aamupäivän utua.
   Liponsalmea katsottuna sillan vierustalta ( jään päältä ) kaakkoon päin.
Liponsaaren "eteläinen" kolkka on vasemmalla. Sit utuisessa taivaanrannassa siintää Lokkiluoto, ja näkysällä on Palosaari kera Akankiven ( tuo pieni "täplä" keskellä kuvaa ). Vasenta reunaa edustaa Ruissaari taaempana ja Niinisaari sen edessä.




   "Luojan luoma haarukka vahi Piru-paran kihveli?"
   Tästä olen niinikään "sen millona kertaa" ohitseen kulkenut ja ain ajatellut et tuo se pitis kuvata... Meinaamiseen se on tähän asti jäänytkin - kunne nyt; nyt pysähdyin ja tähtäsin. 
Onneksein vain kameran linssillä enkäs millään tussarin piipulla, sillä tuolla latvassa liverteli Talitintti kevät laulujaan hyvin heleällä äänellään. Sinne se jäi viel laulujansa laulamaan edelleen kun mie nostin Poika Poloiseni kytkintä ja lähdin surauttelemaan etiäpäin...




   Reissaaja-Lissin eväät.
   Saavuin mökillemme ja istahdin sen porstualle syömään eväitäni, juomaan kuumaa memua, ja nauttimaan Aurinko Armahan lämmöstä. Oli siin kiva olla vaine ja nautiskellen kuunella ympäristön keväisiä ääniä.



   Täsä olen "Isolla suolla" meidän mailla. Oikeesti se taitaa olla jokin Karhusuo tai jotain... nimeltänsä mutta me on ain puhuttu Isosta suosta...
   Muistan kuin penskana tää tuntu olevan niin kaukana, kaukana pihapiiristämme kun tänne piti mennä. Syy siihen et miksi "piti mennä" oli se et lehmämme olivat kesät metsässä laiduntamassa, ja ain ehtoon tullen lehmät piti ettiä aitain sisältä milloin mistäkin kolkasta maitamme. Sieltä jostain mettäin kätköistä ne ajettiin vihtasilla viuhtoin ja huudellen lypsylle "laaniin" tahi "veräjälle" joissa olivat meidän lypsypaikat. ( Sittemmin vain "laanissa" kun tuli putkilypsykoneet ja silloin ei enää voinut siirellä lypsypaikkaa paikasta toiseen kuten käsin lypsiessä tehtiin sen mukaan kumpaa paikkaa lähimpänä lehmät olivat metsässä. )
Sitten tuli nuoruus ja "sai" kulkea jo itse mettiä pitkin ihan vapaasti. Toisin sannoin uskalsi mennä yksin metsään kuljeskelemaan ja katselemaan sen "maisemia", paikkoja. Silloin sitä saattoi kerätä tämän suon viimeisiä lakkoja suuhunsa ja sille päälle sattuissa karpaloitakin - ne kun eivät mitään herkullisimpia marjoja olleet syödä viel teininkään makuun. Joskus sitä pötkähti pituudelleen maata päälle sellasen suuren mättään joka oli ( ja on edelleen ) täysin kuiva kun se niin korkealle suon pinnasta kohosi. En tiedä niiden oikeaa nimeä mutta muistelisin että joku Paanu, Pallas, tahi sellainen se varmaankin on... ne on sellasia ikuisesti suon pinnasta kohollaan olevia ISOJA mättäitä joissa kasvaa karpaloita, sammalta ja muuta pientä kasvillisuutta. Niillä oli kiva pötkötellä rauhassa ja katsella taivaita kun tuuli vain humisi ainuana äänenä sillä tienoolla... Silloin tämä suo oli aava - ei puita, ei edes pientä närettä.
   Silloin kun puolisoin viel eli ja me täällä käppäiltiin kahden kesken... Muistan kuin hän ain puhui miulle että töissään hän ain mainihtee työkavereilleen ( kun tuttuja olivat keskenänsä ja huulta ain heittivät ) että kun saisi emännän jolla olisi ISOT takametät. Tai sitten he saattoivat jutella jonkun työkaverin "naittamisesta" "emännälle jolla on isot takametsät".  Nyt mietin että joo, tosiaan. "On isot takametät - edelleenkin." "Se vaine että nää ISOT takametsät ovat tällaisia - edelleenkin." "Pelkää suota. Mitään kasvamatonta, mitään sanomatonta joutomaata." "Se näistä SUURISTA ja mahtavista takametsistä...
Nyt sitten tilanne on tämä kuvassa näkyvän lainen. On paljon pieniä mäntyin taimia pitkin suota. Reunoille mennessä puusto lisääntyy kunne sakiaa oikiaksi metäksi. Ja ne mättäät, ne ovat yhä olemassa ( nyt tuon lumivaipan alla ) mutta en ole niillä paljoa enää pötkötellyt näin "isona" ollessain. Suo tämä ei enää ole ISO aava ( neva ) - se on "menneen talven lumia" se. Kuin myös se että sinne mennessä tuntuisi että sitä lähtee "maan ääriin" kulkemaan: kummasti tää ikä lyhentää välimatkojen pituuksia.



   "Miun Tuulentupa."
   Äkkäsin suolta pois tullessain näreikön alaoksilta tällaisen "risukasan". Mikä lie Harakan pesä.



   Tässä on "miun harmaat aivosolut "pellolla" ".
   Jonkin puun naavaa lumihangen pinnalla.
   Mietin että eikös se ollunna niin että se mettä misä kasvaa puissa naavaa, on ilmasaasteilta puhdas? Jos näin on niin se tahtoo sit sanoa et meitin mettät ovat saastumattomia. Ompa hyvä jutska.



   Meidän viimeinen mettä savotta...
   ... oli tässä metsässä. Muistan sen viel hyvin. Muistan ne syksyn kuulaat ja lämpimät päivät kun täällä pakerrettiin mökille rankoja polttopuiksi tehdä. Samalla siin sit tuli hoidettua itse metsää harvennellen sitä... Välleen työt seisahtu kun piti tankata moottorisahaan bensaa ja öljyä. Tahi viilata ketjun teriä tai käydä pihassa ruokaa tekemässä ja syömässä. Oli lämmintä - hiki virtasi. "Palkintona" päiväin päätteeksi oli lämmin sauna ja sen ihanan kipakat löylyt pihasaunassa.
   Muistan myös sen kuin kirpasi eka kerran kuolemansa jälkeen tulla tänne yksin. Siin meni melkein vuosi kunne kykenin siihen. Itkin ja kuljin, kuljin ja itkin.
Nyt huomasin että enää ei ole sitä kipeää ikävää. Sitä joka sattuu ja kaihertaa. Rutistaa ja luo tuskaa. On vain suru suunnaton. Suru että toinen ei ole enää elävien kirjoissa. Ei ole elämässäni ( on vain muistoissani ) mukana - kulje rinnallani.
   Nyt taidan alkaa hahmottamaan se kun ihmiset puhuvat että aina sitä suree mutta suru muuttaa muotoaan. Tai että ensin se ikävä sattuu mutta aikojensaatossa se kipu häviää - jäljelle jää vain suru ja kaipuu.
Tämän "kipukynnyksen" kynnyksellä taidan mie nyt olla. Kahden ja puolen vuoden kuluttua kuolemastaan.
Tiedän että hän eli ja oli täällä. Tiedän että hän kuoli ja haudattiin. Tiedän että ikävä on mutta se on nyt enemmän sellaista tiedossa olevaa, tiedostavaa, surua. Sellaista että tietää kaipaavansa häntä joka mennyt on. Tietää että suru on mutta se ei satu enää niin...
Haudallansakin kävin tämän reissuni loppupuolla ja tiedostin sielläkin että enää en itke tuskasta, en kivusta ikävän. On vain sellainen suru suunnaton. Sellainen pyöreä, pehmeä, rakastava kaipuu toista kohti.
   ( Toinen juttu on sit se että mitä "suru" on? Miten sen itsekukin määrittää? Miten erilailla ja erilaisena me itsekukin surun koemme? ... )



   Lepän kukinto.
   Kukinto joka on todellakin kukkainen kukinto kun sitä näin lähempää kattoo ja tutkiskelee. Eiks vaine olekkin ihanan kauniit ja pienen pienet kukinnot näissä "tertuissaan"?
   Ja ne nämä kukinnot sit saavat ( ja saavat näin keväisin miullekkin ) aikaan sen et klyyväri kutisee ja vuotaa itse kullakin. Miksi jonkin näin kauniin kukan pitää moista riesaa saada aikaseksi?
Olenkin täsä jo muutaman päivän kummastellut että kummasti se tuo päänuppini ontelosto tuntuu tukehtuvan, pakkaantua kasaan. Mistähän moinen "ihanuus"? Enkäs tuota ennen eilistä "oivaltanut" syyllistä, en ennen kuin näin nämä "terut" roikkumassa runsaina esiintyminä jokahisen lepän oksistosta.
Se olis sit heti kotio päästyäin allergiakuuri aloitettava. Ja ties kuinka kauan sitä pitää napsia, kuin kauan Luoja päättää luontoaan pölistellä?



   "Koivu ja tähti." "Kivi ja koivut."
   Tästä oli ennen KUNNON mettä ja tämä kivi täsä samalla paikalla, sen raunassa; pellon ojan penkereellä.
   Tällä kivellä me käytiin penskana millon yksin tahi joukolla leikkimässä. Nuorena tyttönä istuskelemassa ja nyt aikuisena näin ohikulkemassa ja tuumailemassa että hyvä kun kivi on vielkin paikallansa - eikä sit sen kummempaa.



  Tässä tästä samaisesta kivestä kuva kun siin kiven takana oli viel mettä muutamia vuosia sitten. Ja tosa alla kuva siitä ite metästä. Siel oli kiva käppäillä korkeiden, tuuheiden kuusien, oksien alla.
   Penskana tässä oli vasikoiden ja nuoren karjan aitaus. Aina "ylämäestä alamäkeen" asti. Ja sellaisessa metikössä jonne en mie ( ja tuskinpa vain miun siskotkaan ) uskaltanut mennä ihan sinne viimeiseen nurkkaukseen asti. Se oli pelottava. Synkkä, tiheä kasvuinen, ryteikkö. Kun suota oli... mökkimme paikka onkin tilamme ainualle "kuivalla maalla" muuten tienoonsa ollessa suota. Muistan kuin ain syksyisin vanhemmat puhuivat viljojen kypeyessä ettei vaine pakkanen panisi... tai vastaavasti marjojen kukinnan aikaan.
   Niiden aikojen syssy puolla jolloin pikkulikkana katselin kylämme vanhmpia ihmisiä ajatuksella että he ovat TO-DEL-LA vanhoja! Aikoja jolloin oli Hermannia, Annia, Aaroa, Elliä, Elsaa ja Hiljaa. Ihmisiä joilla oli ns. vanhat nimet kun näin peilailee ihmisten nykyisiä ja silloisia nimiä.  Ihmisiä ja nimiä joita muistelin ( muistain likipitäin heidän ulkonäkönsäkin ) kun lähdin "paluumatkallein" kotiain kohti.



   Tään metsän läpi me kuljettiin penskoina ja mentiin rakentamaan risumajaa erääseen tiettyyn paikkaan. Paikkaan jonka sitten myöhemmin kasvaessani yhdistin kartoilta kylämme entisen tien ( kääritie? ) päällyseksi ja sen raviojiksi. Sinne oli helppo rakentaa maja kun siinä kasvoi juuri sopivan kokoisia nuoria kuusia ( kasvaneet siitä kun se tie aikoinaan meni siitä kohtaa ja raveissan kasvoi pieniä kuusien taimia ) joissa oli tavallaan jo valmiina yksi majamme seinä; enää vain tilkkeiksi muutamia risuja sinne tänne...
   Tään metsän toisella reunalla ( likemmä pihaa ) oli kallio joka lapsena tuntui hurjan ISOLTA. Siellä me leikittiin naapurin tytön kera kaikenlaisia leikkejä ja laskettiin mäkeä pulkilla. Joskus kun talvisin oli niin tarpeeksi lunta että tuuli oli sitä juoksuttanut kalloin jyrkänteen alapuolelle ihan reilusti, me hypittiin sinne lumen sekaan kallion päältä. Ja sitten ne meidän pienten jalkojen "isot" kumikengät tarttuivat sinne lumikinoskiin kiinni... niitä sai kaivella sieltä esiin ja  vedellä kaikin pienin voimin, jotta pystyi kohta uudelleen kavuta laelleen ja hypätä taas alas kinoskiin.




   "Miun sydän hulaveen huuhdeltavana."
   Kävin Maaningan Patalahdella ( lintulahden ) vesijätön pienellä padolla ihastelemassa veden reipasta soljuntaa ja sorinaa.



   "Enkelin siivet."
   Poies lähteissäin huomasin tällainen ihanaisen, pienen yksityiskohdan maasta. Kuten huomaat niin eivät nämä oikeasti mitään siipiä ole vaan jonkin kalan ( en tiedä minkä "rotuisen" ) evät. Mut näin "vilkkaan" mielikuvituksen omaamana ne näyttävät kyl aikalailla siiviltä... enkelin siiviltä...



   Itse Patalahti.
   Tällainen kosteikko. "Harmaja" ja "väritön". Silti kaunista katseltavaa näin ilman kesän värejäkin.


   Tähän päättyi eiliset kamerain heiluttelut.
Matkaani sisältyi kaikki tää mitä tässä jo kerroin mutta kävin myös äitini luona kylässä, tuttuni luona kyselemässä uusia kesä"kenkiä" Hepo Hopialleni, kylässä yhdessä entisessä naapurissani Majani Matalaisen nurkilla ja Tupsulaukani haudalla...
   Ehtoon korvalla, kun olin saapunut takaisin kotiain, kotonain vuottivat kaik tekemättömät hommani: pyykkiä pari koneellista, entisten pyykkiin paikoilleen laittoa ( patjojen päällisiä ) ja petini petaus. Sit ottamieni kuvien läpikäyntiä ja selkaamista, jne. - ja normi ehtoohommia.
Totesinkin josain vaiheessa ihan yks oikoseen että jaksaa, jaksaa... mutta virta loppuu. "Oiskoo kellään lainata vara-akkua tahi piuhoja et Duracell-pupuun saisi uutta virtaskaa."
Mut niin se vaine sekin ehtoo siitään yöksi vaihtui puuhatessa kaikkee näitä, ja yön tumman puhuvan viimein saapuissa, kaatuissa sänkyyni, sänkyni omaksi.