Näinhän sen pitikin mennä; aamulla anivarhain simmuin aukaisin ja aloin pakkailla ehtien ihan sopimmoilleen matkan selkään kahdeksatta käydessä.



   "Nyt lähti.": sano Annikki Tähti.
Tässäpä nämä kapsäkkini valmiina maailman valloitukseen.
Sen verta kuitenkin meni lähteissäin aikaa että pyöriskelin viel omalla kylällämme tovin hoidellen ns. viimosia asioita ennen lähtöäni maailmalle. Kävin mm. luovuttamassa asianomaiselle lauantaiset valokuvat jotka silloin sovitusti kuvasin, ja palautin yhden kirjan kirjastoon ( sen viimo yönnä puolenyön tiemeellä loppuun luettuani.... ), jne..
Ja sitten vasta varsinaisesti taipaleelle...




   Tässä ohittelen Iideniä kun ensimmäisen kerran moneen päivään näin Taivahan Kannella oudon valoilmiön: Aurinko Armas kunnioitti läsnäolollaan matkaani tätä, enteillen aikas kivan oloista matkasäätä... ( myöhemmin huomasin että ei suinkaan - ei se ollutkaan lupaus hyvästä säästä vaan todellakin vain jokin "outo" valoilmiö... sellainen ohimenevä...pikainen muistutus että tälläistäkin voisi ( tai olisi voinut ) sää joskus olla... )




   Ensimmäinen maihin nousuni tapahtui erään ystäväni tykönä Rotimojoella ( on muuten aikas ihanainen nimi paikalle vaikkas onkin tuolleensa ärrän kera "rrronski" nimi... ).
Istuimme tovin tuvassansa jutellen, kuulumisia vaihdellen ja sumpit juoden.
Tämän kuvan ihanuuden hokasin siin pöytänsä äärellä istuissa kun aamuaurinko heijasteli akkunan läpi pöydälle olleen kukkasen varjon tuvan seinään.




   Ystävän tykö lähdin sit puottelemaan ieleh järilöih pohjoista kohden pitkin pientä "pikatietä".
Olo oli kuin parhaallakin rallikuskilla kun näitä sorakkoteitä pitkin puottelin mennä. Ei siin mitä - hyvähän tuota oli ajelessa kun aikaa oli eikä kiirusta mihkään sen kummemmin.
Oli vaine aikas märkää kun anteli taivahalta Ukko-Ylimmäinen kosteutta kylliksi. Milloin vettä, milloin lunta tahi sit näiden kahden sekoitusta; räntää.



Toisaaltaan ei kyl pie sitäkään, Ukko-Ylimmäistä, moittia sillä antoihan tuo välleen näin kaunista katseltavaa!
Voiko tätä kauniimpaa myöhäis-syssyn keliä olla! Vau!




   Tässä olen Vuolijoella ja tämän Vuolijoen kauniin kirkon kupeella.
Todella kaunis ja erilainen kirkko noin mitä mie olen maailmalla matkatessain nähnyt.
Ensinnäkin tämä on kivikirkko ja toisekseen kattokaatte noita akkunoiden muotoja! Vau! Puhumati sit kellotapulin muotoilusta, kivien ladonnan rytmityksestä ( alhaalla koko seinä, ylemmäksi mennessä harvempaan ), katon ihanasta punaisesta väristä kuin myös sen harjan muotoilusta... Siis - ihana!







   Vuolijoelta ajelin Manamansaloon ns. "kauheella kiireellä Kaamasentiellä" jotta pääsen VEDEN ääreen ja ihailemaan sinne kauniita maisemia keskelle Oulujärveä.
Vastassani oli kuitenkin tällainen ilmoitus! Oi ei! Voih... Oih...
Arvaatteko mitä tein? Lähdinkö kiertämään Oulujärven ympäri päästäkseni sen pohjoisen puolelta Manamansaloon vai - mitä...?
Mietin sen punaisen sekentin, mutta vain sekentin, että kumminkos teen. Sillä kello tuo armoton tikitti jo aika paljon ja tarkoitukseni oli viel keretä mm. kyläilemään jos mahdollista ennen päämäärääni. Jotenkas käänsin Poika Poloiseni ( ja nokkani ) tulomatkani suuntaan ja surautin etelän puolta ( sinne päin mistä päin tulinkin ) ajellen Kajaaniin!
   Pettymykseni oli suuri. Oikeen SUUREN suuri että näin oikeestaan matkani yksi päämääräni, jäi "rajan taa", käymäti, tämän sattumuksen takia. En päässytkään veden tykö. En rantoja autioitaan ihastelemaan. Ainut mitä saatoin tehdä oli kuikuilla Kajaaniin palumatkallani sieltä maatilojen ja rantamettien läpi sinne "jonnekkin" kaukaisuuteen jossa välkehti, pilkahti, aavistus vedestä kuin härnäten et täällä mie olen...



Ja Kajaanissa ihan ensteks matkasin lähimmälle huoltsikalle josta löysin auton pesu mahdollisuuden!
Oli nimittäin tuo "pikataipale" sen verta kuraista hommaa että Poika Poloiseni muutti siinä värinsä sinisestä ruskeaksi! Nii-in, sinisestä ruskeaksi!
Eihän sen taka-akkunasta edes ulos nähnyt. Johan se oli vaaraksi tieliikenteelle ja miullekkin.


   Kunne Hepo Hopiaiseni kiilteli karvoistansa kuin parhaankin sutimisen jälkeen etsiskelin itselleni tien läpi Kajaanin keskustan.
Katselin sen keskustan seutuvia muistellen aikaa joskus yli kolmekymmentä vuotta sitten... ( Hui kauhia! Onko siitä jo niin kauan? ) Katselin muistellen mitä silloin oli missäkin? Tuonkin muistan... tuolla kellariasunnossa tuli vietettyä yksi yönseutu yhden ikäiseni pojan kera jutellen se yö läpeensä! Ihan vain jutellen - ei mitään muuta. Siin se sen yön seutu "hupeni" sujauksessa parannellessamme maailmaa. Ouh - onpas siitkinä jo aikaa...
   Ei ollut keskustansa ihan kauhiasti muuttunut sillä aika "peace cake" se oli pujotella kohti Paltaniemeä:



 Paltaniemessä halusin nähdä Kuvakirkon sillä muistissani oli etten ole siel koskaan ennen käynnyt. Se vain surku että näin "sesonkiajan ulkopuolella" ei saa nähdä paikkaa kuin vain ulkoapäin. Sisällensä ei millänsä pääse. Tietty jostakin, jollekkin, soittain kenties mutta ei nyt silleen viiti ketään paikalle vain itteään varten pyydellä... jos sitenkään nyt sit sisällensä pääsisi... 
   Tätä kellotapuliaan katsellessa oli ensimmäinen reaktioni että tämähän on ihan selvästi toisinto Pielaveden Kirkkosaaren kellotapulista! ( Tää vain on keltainen ja se on punainen.)  Nämä "ovat kuin kaksi marjaa". Ainakin näin "Maija Meikäläisen" silmin kattoissa.
Ja jos nyt jotahin tämän ja sen Kirkkosaaren tapulin rakennusvuosista tiedän ja ymmärrän niin eivätköhän nuo ole kumpainenkin suunilleen samoilla vuosisadoilla ja -kummenillä rakennettu? Et ei kait se nyt sit ole ihmekkään jos toisiansa läheisesti muistuttavat?






   Kirkkoa lähestyessäni katseeni kiinnittyi tähän katettuun hautaan.
Suoristin tykönsä tutkimaan "kummallisuutta" moista sillä en muista ennen nähneeni näin luterilaisen seurakunnan haudoissa tällaista katetta ( tai en tuota tiedä oliko tämä nyt aivan varmasti luterilaisen seurakunnan hauta - oletan vain niin ).



Ristissänsä ei ollut enää nähtävillä mitään tekstiä mutta jos vertaa...



... tätä liki olevaa ristiä joka oli siin aivan edessänsä ( aivan niin liki että ei siihen väliin ole voitu haudata yhtäkään ihmistä ), niin voisi kuvitella että tämä olisikin tuon katetun haudan varsinainen risti, ja tähänhän on sit haudattu yksi sen ajan "silmäätekevä" eli kirkkoherran puoliso.



   Ja sit näistä äskeisistä himpun matkan päässä oli tämä hauta ja sen "hautakivi".
Tekstin viel näkee mutta en mie siitä selvää saa et kuka tässä haudassansa lepää.
Kaunis on "kivi" tää. Ajan patinoima ja säiden kuluttama mutta silti kaunis.



   Ei hautausmaakaan mitenkään "hävinnyt" muille näkemilleni hautausmaille!
Oli kauniissa kankaisessa maastossa oleva hautausmaa johonka oli varmaan läheisen rannan ( joka ei kylläkään silmillä katsellessa tänne hautausmaalle asti puiden lomitse näkynyt ) maininngit vaikuttaneet aikojen saatossa. Epäilenpä että on se ranta joskua vuonna "yksi ja nolla" ollut täällä asti mutta sit vuosituhansien kuluessa se on pikkuhiljaa siirtynyt tuonne nykyiselle paikallensa järven "kutustuessa" nykyisiin mittoihinsa.
Ihana, ajaton, iätön, rauhallisen metsäinen viimeinen leposija.
   Täältä hautausmaalta lähtiessäni, kirkon kupeelle joutuessani hokasin että miehän OLEN OLLUT täällä aikaisemminkin! Aivan VARMASTI olen ollut! Muistan juuri TÄMÄN paikan, TÄMÄN kohdan tästä pihanmaasta! Ihan tarkalleen.
Muistan kuin vuosia, vuosia, sitten käytiin täällä puolisoni ja hänen kahden lapsensa kera. Se oli silloinkin jokin sellainen ei-sesonkiaika jolloin emme pääseet sisälle kirkkoon katselemaan sen kuvia seinillänsä. Mutta oli lämmintä "kystä kyllä" ja muoskilla sit siitä jano. Valokuvakin otettiin juuri tästä kohtaa pihanmaata; siin kuvassa ovat mukelot.

   Tiesin siis et täällä jossakin lähellä on ranta ja VETTÄ! Etsiskelin siitä "suuntimia" ja pianhan mie sen tutkaani sain;



   VETTÄ, VETTÄ, ja VETTÄ!
Jee! Pääsinpäs! Löysinpäs! Sainpas!
Ensimmäiseksi kävelin Paltaniemen venesataman kokkaan ja seistä töpötin siellä nauttien tuulesta, aavasta ja vedestä... Ihanuutta!
Sitten nappasin kamerani käteen ja tsuumailin sieltä, täältä js tuolta...



   Kaunista.



   Ja kaunista...
   Tästä näkee kuin oli vesi nyt alhaalla. Kuin pitkän on matkan päässä tavan rantaviivastansa.
Ja senkin että kun liittää tämän kuvan....



... ja tämän yhteen siten et toi äskeinen on oikialla puolella ja tää vasemmalla niin saa kokonaisuuden josta muodostuu "pesä" vedelle. Tämä tämän kuvan kaarroke si ole varsinainen ranta vaan tällainen jokin hiekkasärkkä joka on oikiasti veden alla kokonansa mut näin vähän veden aikana näkyi sen verta kutsuvasti jotta...



... enhän mie mitenkään malttanut vaan astelin tätä särkän harjannetta pitkin ihan kärkeensä ja taivastelin siellä järven tämän kauneutta. Sen aavaa selkää ja näitä kauniita maininkeja  jotka siihen särkän rantaan löivät.



   Tässä särkän kupeen kaunista kalansuomuista kuviointia jonka vesi on sen hiekkaan kuvioinnut.



   Nuin - nähty ja käyty.
   Tätä veden vähyyttä mie sankken paljosti kummastelin. Tätä kuin on vesi nyt kaukana rannastansa. Tälläkin uintirannalla joka kuuleman on laajemmaltikin tunnettu ja kaukaakin käyty, oli vesi muisto vain. Jäljelleen oli jäänyt vain ikävän väristä, limaisen liiskaista liejua joka ei mitenkään kaunista katseltavaa enää ollut. onneksi ei vesi tuo pakeneva ollut kuitenkaan kätkenyt syleilyynsä  ja näin vähillään ollessansa sit paljastanut, kaiken maailman tavaraa ja roinaa. Sitä oli yllättävän vähän; muutama "hassu" kappale vain.



   Tään kuvan nappasin ihan sillä että mm. tästä näkyy kuin tämä ranta josta nyt olen tässä viimeiset rivit sankken usein kirjannut, on tosiaankin aikain saatossa ollut viel "ylempänä". Likemmä sitä hautausmaat jossa kävin. Mutta siitä on aikaa... aikas paljon... kun se tuolla rinteen yläreunassa on ollut.
Tämä rinne ei ole ihmisen aikaan saama jos joku sitä epäilee. Ei ollenkaan, vaan ihan aito ja pitkin koko tämän paikan ( paikkakunnan ) rantojen pituudelta.


   Sitten kurvailin Museotielle mutta se oli sen verta ahtaanlainen ja mutkittelevainen tie ettei sen varteen ollut ieti pysähtyä ja kameralla kuvailla. Surku. Jälleen ajatuksiini hiipi että jospa tänne-kkin pääsisi joskus kesäiseen aikaan. Voisi sitten jättää auton jonnekkin kauemmaksi parkkiin ja lähteä jalkasin tallustelemaan eri paikkoihin, tutustumaan niihin, ja kuvaamaan niitä. Ilman että ulkona tuulen tuiverruksessa paleltuisi, ilman että ns. väärästä pysäköinnistä ( kun yrittää päästä mahdollisimman liki jotain paikkaa et ei tarviis kävellä kylmässä syysilmassa pitkiä matkoja.... ) olisi kellekkään haittaa ja ilma ettei voi kamerallaan kuvata näitä kaiken maailman ihanuuksia.
Nytkin tään Museotien tienoot... kaikki ne vanhat ja hienosti rakennetut rakennukset sekä asuintalot kauniine pihoineen, sen varrella. Oih!


   Ja sitten tykö sukulaisieni. Siellä vierähti tunteroinen ja toistakin. Juteltiin ja syötiin.
Tuli pimiää ja mie suorsin taasen matkaan maantielle, tielle "tietämättömälle";






   Kellon käydessä kahdeksattatoista tunteroistaan saavuin vihdoin viimein perille määränpäähäni. Tänne hotelille. Olen nyt Katinkullassa jonnekka "pesäni" rakennan näiksi muutamiksi päiviksi ja täältä sitten tutkailen ympärilleni.
   Raahasin kapsäkkini ylös kolmanteen kerrokseen ja huoneeseeni saavuttuani vastassani oli tälainen "laiva"! Kylläpäs sitä siinä olisi tilaa temmeltää jonkusen kaa ihan puolin ja toisin... Tai jos kinaa tulisi niin sit vaikka mökötellä toisen nokkansa toiseen ja toisen nokka toiseen suuntaan - ja pötkötellä mahdollisimman kaukana toisistansa...


   Hyvää yötä tältä päivää. Huomenissa "uudet kujeet".