Miun ulko-oveltani on sen viisi kuusi askelta toiselle ovelle jonka takana on mm. Kulmakuntamme pyykkien kuivatuspaikka, ja se ovi on avaimella avattavaa-mallia.
    Lähdimma täsä ehtoolla avain kourassa hakemaan sieltä pyykkiä.
Avasin ensin oman ulko-oveni. Astuin askeleet - kuusi. Avasin avaimella toisen oven, ja klapsin sisällensä hakien kuivat pyykit.
    Lähdimma ulos -laitoin oven kiinni. Astelin askelia - kuusi ja saavuin ovelleni.
Kopasin oveani sillä aukihan se on kun juuri äsken siitä lähdin. En laittanut lukkoon... Ka, perke... SE ON lukossa!
   Misä avain? Pyykit käsistä etuterassin "lattialle" ja vara-avainta hakemaan...
"Mutta hei!" "Mites; meninhän mie äsken avaimilla tuonne pyykkitupaankin..." "Ja ihan avaimilla vielä!"
   Käännyn takaisin - askellan ne kuusi askelta ja katson oveaan: ei, ei roiku ovessaan avaimia.
"Misäs ne sit ovat?": mietin kuumeisesti.
    Arvaatte et piti kaivella muistia pitkän kaavan kautta sillä aikaa kun aivosolut näyttivät vain harmaata ja tyhjää! :
"Lähden kotini ovesta.... otan avaimet... laitan ne taskuuni - aina..."
Kopasen taskujani... EIHÄN miulla ole taskuja kun lähdin villatakillani jos EI OLE taskuja!
    Askellan taasen - kuusi askelta... katson ovea pyykkituvan; ei, ei ole sen lukkoonkaan vielä avaintani ilmestynyt.
"Aina... taskuun... ei taskuja... vähissä vaatteissa... yötamineet ja villatakki... paleltaa..."
   "HEUREKA!" "Onhan miulla TASKU!"
Äkkäsin nimittäin että pyykkitupaan mennessä laitoin vyötäisilleni "taskun". ISON sellaisen - pyykkipoikataskuni.
"Laitoinkohan... olisikohan... mahdollisesti... ei tarviis lähteä lumihangen alta kaivelemaan vara-avainta."
   Pengon pyykkipoikapussukkani ylös-alaisin ja alas-ylöisin löytäin kuin löytäinkin sieltä kaikkien -poikeien seasta AVAIMENI! WAU! Hyvä MIE!
   On sitä tällä Mummerolla viel sen verta älliä päässä ( siellä tyhjien aivosolujen seassa! ) että avaimensa ain mukaans muistaa ottaa
- taskuun kuin taskuun.