Ystävänpäivää vietellen kera tyttäreni 24/7 ihanan lämpimässä, keväisessä säässä. Jopa niinkin lämpimässä että tämä tyttärein miun nokkansa "raaskii" ulos laitella jo toista päivää perätysten! Hän kun on tavallaan sellainen ihminen että näin jos olisi ns. normi kevättalven keli ja sää niin taatusti hän sisällä aikansa viettäisi eikä ulos urkenisi sit milläskää. Mutta annas vaine olla kun ilmat lämpiävät senkin verta mitä nyt on tehnä näille parille päivälle, lämmön keikkuessa jopa +5´C tietämillä, niin neitihän "asuu" ulkona. Mutta jos sää olisi jatkuvaan sen +5´C eikäs mitenkään poikkeava niin hänhän ei ulos silloin urkenisi. Ei tosiaankaan. Se vain pitää olla sellainen - tiedättehän - tarpeeksi lämmin sen hetkiseen normi lämpötilaan nähden, silloin ulos uskaltautuu hän. ( Tietty kesäsäät ovat sitten asia erikseen... silloin asuisi ulkona koko ajan. ) Nytkin touhuaa tuolla takatontillani jo toista, kohta kolmatta, tunteroista kuten eilenkin tyköni tultuaan.
Hän nauttii näistä "lämpimistä" säistä touhuten lumen ja hänelle sinne ulos kantamani veden kera. Aika sujahtaa siel touhutessa nopsaan. Mie sit vastaavasti touhuan tääl sisällä ( tänä aamuna tehtiin yhdessä kalakukko ja nyt se muhii tuolla uunissani ) tahi kuten nyt niin istahhin alas ja nakuttelen tätä konettain.

   Mietiskelen täsä että on se vaine kumma miten ihmispolon mieli onkaan muuttuvainen? Miten sitä eri ihminen ajattelee samaakin asiaa ihan erilailla kuin joku toinen? Onhan se kiva että meitä on se useampikin millona erilainen ihminen ja jokahisella omat mielipiteet muttas kun haluaisi että olisi edes se yksi ja tietty ihminen kanssani joka olisi useammastakin asiasta samoilla leveleillä kuin mie.
   Tosin eihän tästä maailmastamme oikeesti tulisi mitään jos me kaikki ajattelisimme samoin. Jos kaikki me sen-millonaa-kertaa-millona päätä tahtoisimme toimia samoin päin. Silloinhan ei tapahtuisi ns. mitään tääl Telluksellamme. Mm. kehitys jurraisi paikallansa. Jotenka tarvitaan ehdottomasti erilaisuutta jotta ihmiskunta pysyisi liikkeellä, kehittyisi, haastaisi itseään ja - niin, olisi myös erimieltä toistensa kera. Joka ei tietty sit niin kivaa olisikaan. Tulee eripuraa, kinoja ja riitoja kera isojen sotienkin. Plääh - se ei olekkaan niin kivaa. Et toisaaltaan sittenkin olisi ihan kiva jos kaik ajatteleisi samoin kuin muutkin; säilyisi sopu ja rakkaus päällä Maan.
   Mutta mites sitten me ihmispolot? Me, tai siis mie, joka yssin olen ja sitä Toista Puoliskoani halajan? Kuis mie sitten? Kuis mie sen toisen osasen ittelleni löytäisin ja saisi? Mistä mie miehen moisen rinnalleni löytäisin joka kattoisi kanssani samaan suuntaan? Ajatteleisi asioista KUTAKUINKIN samoiten kuin mie jotta meistä voisi se pariskunta tulla. Ja jotta emme sitten keskenämme ihan tukkanuottasille alkaisi... Oltaisi vain silleen kivan haasteellisesti hivenen erimieltä asioista. Silleensä ettäs hiottaisi toistemme kulmia vähäsen pyöreimmiksi. Tasaisimme kupruja toistemme mielistä, silottaisimme Ison Maailman toisiimme kolhimia kuhmuja ja voideltaisiin toistemme mieltä kuin ajatusmaailmaakin ihanan hoitavilla ja hellivillä uusilla ideoivilla ajatuksille.

   Mietiskelen ettäs että kuin sitä ihminen onkaan toiselle raadollinen?
   Omaan tätä nykyä sellaisen sairauden jolle ei parannusta ole olemassa. Sellaisen joka vaikuttaisi myös mahdolliseen tulevaan kumppaniini siin että hänen pitää ensin harkita ihan kunnolla, perin juurin, ettäs alkaako hän olee mun kaa? Haluaako riipakseen tällaisen ottaa?
Ystäväni, Hyvät, Rakkahat jotka ovat tästä kuulleet ja haluavat edelleen rinnallani seisoa sekä kulkea, ovat sen ymmärtäneet ja hyväksyneet. Muutamat heistä ovat todenneet tyyliin et mitäs sitten - elämä jatkuu. Mutta muutama on heistä ollut sellainen että välit poikki on laittanut. Hyljännyt on. Etsinyt toisen junaraiteen elämälleen.
Yhden ystäväni ( tai kaksikin ) olisin heistä halunut hirrrrr-mu mielelläni "säilyttänyt" rinnallani muttas minkäs teet - he eivät. Toinen heistä oli ilolla tässä taanoin miuta tykönsä ottamassa kylään mutta sitten kun "tyhmyyttäni" kerroin hänelle suoraan et omaan nyttemmin tällaisen kivan sairauden niin oli kuin seinä olisi tullut vastaan. Tyylinsä muuttui tylyn jäätäväksi. Oli kuin olisin niiltä sijoiltani saanut ulos kotoaan marssia ja ulos ovestansa vaeltaa.
   Nyt sitten mietiskelenkin näitä toisen raiteen valinneita ja heidän tyyliinsä peilaten että pitää muuten olla aikas vahva ihminen hän joka joskus mahdollisesti miut hyväksyy kumppanikseen. Ei vaine mahda mitään.
Maailma on raadollinen ja miun pitää se vaine hyväksyä. Tahi siis hyväksyä se ettäs voin ollakkin koko loppu elämäni yssin., ilman kumppania. Vaik kuin halajan miestä vierelleni...

   Mietiskelen "entistä" elämääni ja sitä et kuis sitä olisi kenties tehnyt toisenlaisia valintoja elämässään jos olisin jo silloin tajunut tietyt oireet? Jos olisin tajunut että tämä tahi tämä johtuukin tällaisesta sairaudesta. Esim. silloin teinivuosina jos olisin tiennyt että mistä johtui se etten kyenyt jaloillani liikkumaan, niin olisinko jo silloin päättänyt tehdä jotain toisin kuin mitä silloin tein; jalat taasen alleni saatuani elin kuin ei mitään. Elin ihan normaalia elämääni. Entäs olisinko uskaltanut ajatella perheen perustamista? Olisinko uskaltanut tehdä näitä ihania muoskiani miun, olleskana? Tai sitten myöhemmin samaisten oireiden vielä useastikin uudelleen esiin tullessa, olisinko voinut toimia toisin? Olisinko ollut syytä lähteä "viimeistään" silloin ettimään syitä niihin? Ajatella että näille oireilleni on jokin "vakava" syy,  jokin sellainen joka vaikuttaa niin minuun kuin silloiseen aviopuolisooni sekä myöhempiin kumppaneihini ja elämääni? Mutta ei. Ei ollut älyä miulla sen verta eikäs niillä lekureilla joiden tykönä kyseisten oireideni kera ramppasin.
   Monen monta jossittelun vaihetta voinen näin jälkikäteen tuumailla tästä "elämänkumppanistani" kuin myös pähkäillä sitä ettäs mitä elämäni olisi nyt jos olisin aikoinaan tajunut ja ymmärtänyt tällaisenkin sairauden olemassa olon? Mitä olisin tajunut tietää tehdä toisin? Mitä olisin halunut tehdä toisin? Mitä kenties jättänyt tekemäti tahi kokemati? Ja sekin näin jälkikäteen askarruttaa mieltäni miettiväistä ettäs olisiko miulla ollutkaan niitä kaikkia kumppaneitani joita nyt on ollut jos olisin tiennyt tään ja heille siitä rehdisti sitten kertonut? Kuis moni heistä olisi lähtenyt lätkimään häntä koipien välissä jo pelkästään silloin kun kadulla samaa puolta astellen vastatusten olisi tultu?

   Tuntemattomat ovat ihmisen tiet - ja mielet.