Mitäkö mietin - voisin kysyä itseltäni nyt kuten tuolla naamataulussa aina kone kysyy kun sinne pyyhältää?
Enpä oikeestaan mitään. Kaik on hyvin. Kait. Vahi pitiskö nimenomaan olla nyt huolissaa kun tuntuu et kaik on hyvin? Onkoo tää merkki siitä että nyt on jotain todella pielessä tahi sitten viimestään jotahii on KOHTA pielessä?
Enpäs tuota kehtaa ottaa pointtia moisesta nyt. Haluan vaine olla tytyväinen kun kerrankin on tunne ihan hyvä. Se siitä siis.

   Mutta kattokaas te Armaat Lukijani mitä mie saine eilennä ehtoona valmiksi:



Eiks vaine tullutkin hyvä. Ja pääasia että nyt se on enempi miun itteni näköinen ja oloinen kun se ei noin alkujaan kaupasta ostettuna ollut sellainen ettäs olisi heti ollut "minun".
Nyt on uusi, oma "muisto" seinälläni kartuttamassa omia muistojani. Hyviä ja monia armorikkaita vuosia tälle Aikaraudalleni uudelle.

   Olen tässä talven korvan mentyä ja keväisten Aurinko Armahan loistehen lisääntyessä harmitellut mielessäin kun en ole saanut koko talven aikana lähdettyä tuonne tienoita tallaamaan ja maita mittaamaan.
Ei vaine ole ollut aikaa. Siis ei kerta kaikkiaan aikaa. Töitä kotona ja Homma-paikan hommat myös... ja töitä kotona. Ne ne ovat aijan tämän Mummeron vieneet kokonansa.
   Nytten sitten näyttäisi vihdoin viimein koittavan aika että miekin jo jotahii muutakii kerkeisin kuin ainaista tekemistä. Mennä viikolla muutamia ensimmäisiä kertoja ja tänään myös:



Tässä todiste tältä päivältä; Maailmankatolla Akkalansalmensillalla.
   Se vaine pahna ettäs viikolla selkäni äkkääntyi miun "hurvittelustani" sen verta paljon että muutamiin päiviin sit sillä ei tehtykään mitään. Sattu kävellessä, touhutessa, ja paikallaan ollessaankin. Sekä...
...jalkani nämä kehenot ovat todella kehnot. Kävinkin tässä taannoin tuolla arvauskeskuksen jumppareiden tykönä ettäs josko sitä saisin jotkin erikoiskenkkäset jotta sitten kesällä sillä Työpaikassani ( ent. Homma-paikkani ) voisin seistä jaloillani päivät pitkät ja tehdä työni sen takia kunnolla.
   Ihan tuskastuttavat nämä koivet. Voisi, voisin, melkein sanoa että paree olisi kun ei nitä olisi ollenkaan... Mutta ei kuitenkaan. Ei vielä. Vielä nämä kantavat ja metkassa pysyvät. Se on hyvä. Vaikkakin kipuilevat niin lonkistani kuin polvistanikin. Puhumati varsinkin jalkateristä joista tuo oikia on ihan "katastrofi".
Ei tunnu löytyvän kenkää jossa sen olisi hyvä olla. Ei kenkää johka se mahtuisi ja tuntisi oloaan kotoisaksi. Jos ei hierrä kengän kantapäästä niin sitten hiertää leikatusta vaivaisenluusta. Mutta jos ei siitä niin sitten pikkuvarpaasta. Ja jos ei siitäkän niin viimeistään näköjään sitten kehittelee vesikellukoita sellaisiin paikkoihin joihin niiden ei uskoisi tulevan... kuten nyt viimeksi kun kiitin Ukko-Ylimmäistä nastakengilläni lenkkeilessäni niiden ihanaa löysyyttä, isoutta. "Kerrankin kengät jotka eivät hierrä tahi ahdista." "Miksi en ole näitä taasen talven aikana ottanut käyttööni kun nämä näin hyvin sopivat? Enpä muistanutkaan..." Turhan aikaseen kiittelin sillä Majaan Mahtavaiseen palattuani huomasin kengät ja sukat jaloistani kuorittuani ettäs mikäs se siinä? "Kukas se siihen on tullut?": jalkapöytäni päällä, siinä melkein vaivaisenluun kohdalle mutta ei kuitenkaan siihen... jalkapöydän päälle oli tullut kellukka! Paikkaan joka ei taatusti hiertänyt lenkkeilessä! Ei tuntunut missään, ei hiertänyt, ei kiertänyt - ei mitään, mutta silti; siinä se olla möllötti kuin ainai kotonaan oisi!
   Läheppä sit tässä tällaisilla jaloilla lenkeille? Oleppa onnellinen kun on aikaa lähteä ulos ja lenkkeilemään tahi kävelemään? Nautippa sitten siitä "ihanuudesta" mitä nämä jalkani miun miulle suovat?
  
   Tänään vatvoin aamutuiman kääntyessä aamupäivän puoleen että lähdenkö tekemään pienen ja pikaisen käännöksen kylän puolella vahi isomman ja pidemmän tuolla "maalla" päin?
   Kylille jos menisin niin se olisi todellakin pikainen ja aikas lyhyt sillä en yhtään huvittaisi kulkea siellä "kaiken kansan" töllötetävänä ja "naureskeltavana" että tuollainenkin sitä olevinaan "juoksee"... Siellä siis olisi katsojia kaikenlaisia ja tulisi jatkuvaan ihmisiä vastaan, olisi muitakin liikkujia. Ei ikinä! Ei nyt!
Mutta "maalle"... Saisin käydä pidemmällä matkalla. Itseasiassa niin pitkällä kuin vaine haluaisin ees-taas käppäillä... Ei töllääjiä, ei "muita" matkalla kulkijoita jos ei oteta lukuun niitä kaikkia autolla ajajia jotka sauhuttelevat vastaan tahi ohitseni. Sillä niitä sieltä kyllä tulee löytymään. Niinä hetkinä joutuisin kulkemaan pientareen liukkaan  jään päällä. Se olisi kyllä hivenen riksialtista...
Arvaatteko kenties kumman valitsin? NO, tietenkin tuon "maaseudun" sillä kaikesta huolimati siellä on kivempaa. Aivot lepää, mieli lepää. On tilaa ajatella ja - kulkeakin.
   Tästä "kaikesta" vatvomisestani ja ajattelustani johtuen päättelin itselleni että taidan siis todellakin olla pohjimmiltani aikas erakko luonteeltani. Kummasti sitä vaine tarvitsee yksinäisyyttä ja omaa TILAA ympärilleen. Ei saa olla muita lähettyvillä, ei hälinöimässä eikäs vasiten katsomassa mitä tahi miten jotahin teen. Haluan vain olla yksin. Piste.



   Tässä olen mie! Ja miun uudet ihanant kikurat!
   Vuosi sitten näin kevään koittaessa tyttäreni miun otti ja lyhensi miun piiiiit-kät hiukseni toivomukseni ja opastukseni mukaan ihku ihanaisesti siten että sain tällaiset lyhyet hiukset jossa tulivat samalla esille miun luonnonkikurat. Sen jälkeen kävin viimo syssy puolla parturissa toivossa suuressa että hiuksiani hivenen vain lyhennettäisiin ja saataisiin kikurat kesän kasvamisen jälkeen taasen esille. Toisin kävi. Aivan toisin. Hiuksistani tuli TODELLA lyhyet ja kikuroita - no, ne oli siin hiusteni kera samoin tein sit poistuneet maailmastani!
Olin TODELLA pettynyt. Jopa ihan vihainen. Niinpä luin itselleni lakia etten kyl enää IKINÄ jalallani mihkään parturiin astuisi. En sitten muuten IKINÄ!
   Tuli alkutalvi ja mie venytin hiuksiani kaikin keinoin; "puntteja hiuksiin jotta venyvät nopsaan pitemmiksi", jne. mutta ei, ei vaine tehonut. Katsoin peiliin kerran, ja katsoin toisenkin, uskossa ja toivossa että nyt ne ovat jo pidemmät kuin viimeksi sinne kuikatessain - mutta ei ni ei. Ei sit millään.
Onneksi sitten tuli ( vihdoin ) talvi ja sitä myötä "lohdullinen" myssykkäkausi joka peitti miun onnettoman kuontaloni kokonaan. Sinne se unohtui koko hiuspehkoni miun, pyssykän-myssykän alle ja ka kummaa...
...nyt kevään taasen koittaissa hokasin että ihanaa! MIUN hiukseni ovat KASVANEET! Ne ovat siellä talven piilossa, pyssykän-myssykän alla, saanet venyä ja vanua pituuttaan ihan rauhassansa. Nyt alkaa olla oikia pituus taasen kehissä - mutta misä ovat kikurani miun? Apuva! Nehän puuttuvat kokonansa!
Elikkä "äkkiä" siis parturiin jonnekkin... ( hei, olen siis menossa parturiin vaikkas syssyllä vannoin et ei sitten muuten ikuna enää? ) ... ja niitä kikuroita metsästämään.
   Ja kuten kuvastani näkyy, kävin parturissa ja nyt ovat kikurani taasen palanneet! JEE! Olempas onnellinen.