...uskooko kuka ja mihinkin tahi keneenkin? Uskooko toinen Jumalaan, Jeesukseen Kristukseen, Allahiin, Budhaan tahi mihin vaine - vaikkas johkin luonto-jumalaan? Ei niin pätkääkään sanoisin mie omine mielipiteineni. Ja sekin viel että miksei muka saisi eri uskontoon uskova henkilö käydä toisen uskonnon kirkossa, temppelissä tms. ja osallistua niiden seremonioihin? Ja kattia kanssa, sanon mie.
Se on kuin oman itsensä ja uskontonsa kultausta, paremmuuden esittelyä. Sitä ettei muka toiset olisi kelpaavia MIUN jumalani edessä, vaikkas loppuin lopuksi nämä kaikki uskonnot ja uskomiset ovat ihmisen itselleen luomia uskomuksia ja uskontoja. Luultavasti sen takia että olisi se Jokin johon turvautua tahi jota tavoitella tai.... jotain sellaista...
Onhan se hyvä että on tällainen olemassa, tällainen turva ja tuki. Etenkin kun moni uskonto tai siis näiden uskontojen pohjana on se että ihmisen pitää elää hyvin, nuhteettomasti ja toisia auttain sekä kaikkea tätä olemassa oloamme hyväksi tehdä, niin mikäs sen parempi periaate ihmisen elolle voisikaan olla! Ei mikään. Olisihan se kurjaa, ja "ennen kuulumatontakin" jos olisi uskonto joka olisi näitä kaikkea vastaan. Tosin nyt en katso jotain Saatananpalvojia mikskään uskonnoksi tahi uskonkunnaksi...
   Kuuluukos sekään kellekkään jos joku ei usko mihkään? On ns. ateisti tai muu sellainen? No, eikäs tietenkään kuulu - kellekkään. Ei niin mielellisesti eikä kyllä muutenkaan äänellisesti kun ei ihminen veisaa, laula tai muutoin pidä ääntä minkään palvottavansa ylistämisen takia kun ei vain ole ketä palvoa. Ihminen vai on ja tavallaan uskoo, luotta, vain itseensä ja olemassaoloonsa. Ei turvaa eikä "käännä kasvojansa" kenenkään puoleen. Sanoisinko että on aikas realistinen tyyppi. Sellainen jolla on vankka luottamus että tämä maailma on tässä ja nyt; synnytään, eletään ja sitten kuollaan. Se siitä. Ei muuta. Ei mitään että joku luo tahi synnyttää ensin jotain, sitten varjelee ja avittaa sitä luomaansa sekä lopuksi saattelee jonnekkin tuonpuoleiseen jossa onni ja autuus vuottavi - jos hyvin elää.
   Entäs ihmiset jotka uskovat johonkin, jonkin olemassa oloon ( siis sellaisen jonkin "ylemmän" olemassa olloon ) mutta eivät kuitenkaan kuulu mihkään "kuppikuntaan"? Heitäkin kun on olemassa - tiedän.
Oikeestaan sanoisin jälleen näin omana mielipiteenäni että miusta paras juttu näistä kaikista. Ihminen ei mitenkään korosta itseensä, uskomistaan tahi sit uskonsa puuttumista. Hän on sinut itsensä kera. Ja myös sen uskomisensa, jumalansa kera. On tavallaan tasapainossa kumpaankin suuntaan; silloin kun on tarvistaa lähetellä jonnekkin toisaalle kiitosta tahi avunpyyntöä niin se tapahtuu tätä tilaa mitenkään korostamati - vaikkas kesken arkipäivän touhujen. Ei siihen tarvitse mitään erityistä seremoniaa tahi paikkaa. Eikä muitakaan siihen rinnalle tahi kanssa -palvojiksi, -anelijoiksi, tahi -kiittäjiksi.
   Niin että miksei sitten tällaisetkin ei-uskovat ja uskovat mutta ei-kuuluvat henkilöt eivät saisi myös osallistua ja käydä silloin kun "huvittaa" niissä eri uskovien toimituksissa ja paikoissa? Ja tietty myös uskovat toistensa puljuissa? Miksei? En vain jymmärrä, en.
Itsestänikin on mukava ja tarpeellista, kuten tänäkin aamuna tuli vaine sellainen hetki ja tunne ettäs nyt kirkkoon, silloin tällöin käydä kirkossa. ( Puhun nyt kristillisestä kirkosta kun sellaisia on kylälläni muutamia kappaleita sikä ole muiden uskontojen "edustajia" paikalla olleskana. ) Eikäs miulle ole sillä väliä että onko se näistä likiolevista luterilainen, ortodoksinen tahi helluntalainen uskomukseltaan ja katsomukseltaan. Kuhan vain on jokin paikka silloin kun sitä tarvitsen. ( Hyvin harvoin vaine...surku - kait. )
Typerältä miusta tuntuisi jos miulta evättäisiin johkin näihin meno vain ja ainuustaan sen takia että kun sie kuulut tuohon toiseen kirkkoon etkä meihin, tai että kun sie et usko ollenkaan niin olis paree jos nyt vaine "kävelisit ohitse". Se olisi kyllä aika ulkokultaista toimtaa.
   Joten: "Eläköön vapaus.", myös uskomisessa tahi ei uskomisessa!