Tälle aamulle simmut aukaistu ja katse luotu suuntaan jos toiseenkin samalla havaiten että kyllähen se muuten näin on jotta Pakkas-Herrahan se paikkansa pitää täällä Rotimollakin: Hepo Hopian turpa on kuuran peitossa ja pien kylymän näppee pitää ihmiskehoa näin aamutuimaan "mukavasti" hereillä.
Muttas jospaa se tästään tääkin aamu käynnistys - pysyy ainakin hereilä mukavasti - lähtein kulkemaan kohti päivää uutta. Ja kulkemaan taijan miekin kohta jo suoria jahka kimpsuni ja kampsuni läjään poimin sekä roudaan ne Poika Poloiseeni.
Kohteekseni otan suoraan ylös pohjoisen. Yrittelemmä ossailla tuonne Manamansaloon suunistaa.


   Kaik kemppeeni pakkasin ja nakkasin Poika Poloiseni kyytiin ja sillä aikaa kun autoni hyrisi ja kehräsi itseään yön pakkasten jäljiltä lämpimäksi otin mie kamerain kaulallein kierellen ystäväni pihatantereella kuvaten kuvasia hankijaisilla kulkien.



   Tässä Rotimojoki Aurinko Armahan aamun ensi säteiden syleilyssä.



   Ystäväni tilan ensimmäisiä työkoneita: hevosvetoinen karhi eli vältti.

   Ystäväni luolta läksin ajelemaan matkaani pitkää saavuttain Nissilän jälkeen Vuolijoentien joka vie siis Vuolijoelle muuttuin kuitenkin matkallansa Keisarintieksi.
Tämä on piskuinen, sorakkotie joka on I-HA-NA ajella oikeestaan kelillä kuin kelillä, ainakin miun mielestäni. Sanon tämän sen perusteella näin koska ajoin tämän samaisen tien viimetteeksi viimo syssyllä ja sittemmin viel mennä talven aikana ollen ystäväni kera tanssiporukan kyydissä. Tie tämä on tosiaankin sorakko päälysteinen eikäs mikään hieno asfalttitie mutta kun se on mutkainen ja mäkinen niin että siin ei paljoa tarvitse pähkäillä ajan tahi tien tylsyyttä mutkien ja mäkien ollessa niin yhteen laitettuna että oikein pisti ääneen hekottamaan kun tienposkesta tuli vastaan varoitus mutkaisesta paikasta! Siis mutkista jo muutoinkin mutkaisella tiellä! "Heh, heh, ja hah, hah.": nauroin mie mielessäin.
Tällaisia teitä on Suomemmen maassa varmaan muuallakin ( yhden tällaisen tiedän mm. entisen kotini, Majani Matalaisen seutuvilta - asfalttisen tosin ) mutta tästä uudesta tuttavuudestani, sitä pitkin ajaessani, lähettelin  mielessäin kiitoksia tälle ystävälleni jonka tykönä sain viime yöni yöpyä ettäs kuin onkaan kiva ettäs noin 15:en välivuoden jälkeen näin olemme uudelleen tutustuneet ja ystävystyneet. Jos tätä ei olisi tapahtunut tässä puolisoni muutettua "majaansa kalaisemmille vesille" niin nyt mie en tietäisi tästä tiestä mitään - en olisi saanut tutustua ja ajella ollenkaan näin ihanaista tietä pitkin. Kiitos ystäväiseni sinulle tästä tiestä ihanasta!
   Sitäkin mielessäin mietin kun silloin talven syönnä kävimme hakemssa samaisen tien varrelta tanssiin mukaan yhden ystävän että vaik se olikin silloin jo talven tapaan hämärää, ja yön mustan pimeääkin takaisin päin tullessamme, niin näin vaine mie sen tuttavan tienhaaran sieltä tienvarrelta bongasin mielestäni aikas helposti. Ihan vaine sen perusteella mitä mieleeni oli jäänyt maisemista, paikoista, mutkista ja mäkistä sinne ajon aikana kun enhän mie tienyt hänen osoitettaan saati että jos vaikka sen olisinkin sieltä tienvarrelta lukenutkin niin eihän se nuin vaine mieleeni olisi mitenkään kyl pysyvästi jäänyt. Ei, miulla ei ole niin hyvä muisti olemassa.
Muttah sitten... mietiskelin että kun kerta miulla on näin hyvä muisti ( itseni mielestäni ainakin ) ihan vaine näkömuistin mukaisesti niin... eikös ole Suomessa ainakin sellainen tapa ettäs vainaja viedään ain kotoaan ovesta ulos jalat edeltä päin kulkien jotta tämä ei sitten aikanaan palaja takaisin kotikonnuille, ei osaa tulla takaisin tupaan tuttuun?
Jos se on näin, jos se todellakin pitää paikkansa ( tämä vanha uskomut, tapa ja varmaan viel nykyinenkin tapa ) niin soinen kyllä ettäs miut todellakin aikanaan kannetaan tuvastani, olkoon se sitten sillä aikaa kun kuolla kupsahdan, missä vaine, jalat edellä mennen tahi muutoin mie tällaisen näkömuistin omaavana varmaan osajan takaisinkin palata samaisia teitä kulkien! Kun enhän mie milläskään haluaisi ( ainakaan nykyisen haluni tietäin )  palata takaisin menneisiin vaan ain kulkea kohti uusia maita. Mitä sitä enää siin vaiheessa takaisin tulla tänne maalliseen maailmaan jos tie ja tietoisuus käy kohti jotain uutta ja tuntematonta suuruutta? Ja siks toisekseen: miut polttohaudataan niin eihän olisi mitään järkeä "tuhkaisen" palailla omaisteni joukkoon...



   Vaik mie näin kehua retostin tämän tien ihanuutta sen mutkineen ja mäkineen niin täsä on tämän tien "poikkeus joka vahvistaa säännön"; ainut suora. Ja suora joka sit onkin 3km pitkä!




   Vuolijoen jälkeen kurvasin Vaalantietä pitkin Salmenrantaan ja sen Salmenrannantielle jonka varrelta sit bongasin nämä Joukkahaiset ja...



... ja Metsäkauriit.




   Metsäkauriita joita näin myös täälle Manamansalon lossille ( Alassalmi ) tullessani, tuolla kuvani oikealla reunalla näkyvän jään päällä.
Kertoili tämän lossin kuski miulle että nämä kauriit olivat käyneet ihan tämän jään reunassa asti tepastelemassa hivenen aikaa ennen kuin mie siihen paikalle tulin. Mutta kun mie paikalle ajelin niin ne olivat jo kirmaamassa poies paikalta tältä kohti mannerta.
Olipas kiva lossikuski tällä lossilla:
Aamulla anivarhain kun simmuni ystäväni tykönä aukaisin niin otimma mie ja pirautin tänne lossille ( ehtoolla katselin netistä valmiiksi lossin puh.nro:n ) kysellen jotta onko lossi ajossa ja yleensäkin kulkeeko se näin talviaikaan kun tiedä sitä itse en? Ja että millä ajoilla se liikennöi jos se liikenteessä on? "Kun haluaisin varmaksi tietää nämä kaikki sillä en haluaisi taasen jäädä viimo syssyn tapaan "rannalle ruikuttamaan" jolloin myös näinikään lossille tälle pyrin muttas silloin se oli poissa liikenteestä tie/lossi-töiden takia." Kuski tähän miulle puhelimessa vastasi että onhan se käytössä jälleen sen rempan jälkeen ja liikennöi tavan takaa läpi talven. "Jokahisen puolen tunnin välein jos vain kulkioita on."
Näinpäs mie sitten tosiaankin kiiruhdin tälle lossille ja kunne mie sinne asti pääsin niin kuskihan tämä oli hyvinkin puhelijasta sorttia. Pyyteli jopa sinne kuskinkoppiin juttukaveriksi tuulensuojaan kun kamerani kera ( totta kait ) heiluin Poika Poloisestani ulos kuvaamaan ympäröiviä maisemia. Siellä meillä meni ne muutamat ajominuutit rattoisasti "kuulumisia" vaihdellen ja rupatellessa niin kuluvan talven säästä, teiden kunnosta kuin jäiden kantavuuksista ja Manamansalon teiden pinnoitteista sekä maisemista. Kertoilin hälle olevani nyt ns. kesälomamatkallani vaikkas tosiaankin lunta ja talvea par´ aikaan läpi maamme pidellään... hänen lomansa on vasta Heinäkuulla...
   Tässä muutamia kuvia tältä lossimatkaltamme:






   Manamansalon rannan tuntumassa Pikku-Honkinen...



... kertaa kaksi jonkin toisen pienemmä luodon kera.



   Tämän kuvan Iso-Honkisen puista näkyy kuin tänäänkin vinkka tuuli kävi tienoolla tällä lossikuskin mukaan sanoin ns. isolta selältä päin eli Alassalmelta päin.




   Manamansalon venesatamassa.
   Näille veneille ( vahi laivojako nämä jo ovat? ) keksin oivan nimen muttas sitä nimeä tiedä en! Nii-in - en tiedä.
Kertokaatte te Armaat Lukijani nimi tämä miulle: mikä se on se lasten piirettyjen filmien hahmon nimi joka venho on? Veturi oli joku Tuomas, Posteljooni oli Puuha-Pete - mutta mikä oli/on veneen nimi?
  
   Venesataman Taivaanrannanmaalarin kuvia:



Tässä kuvassa on pitkää railoa pitkin rannan jäätä.



   Piskosentörmä - on tuo maan kamara joka tässä kuvassa näkyy.



   Näissä kahdessa kuvassa ( yllä ja alla ) Oulunjärven iso selkä ja seljän takana siintää kaukorannalla Kajaani.






   Rytölahden rantaa.
   Rantaa jolla olen viimeksi käynyt... mitähän se olisi... jotain... 90-luvun alussa varmaankin. Se oli reissu jonka tein silloisen puolisoni ( muoskieni isän ) ja hänen kahden veljeksen kera jonnekkin tänne Kainuuseen. Käytiin soilla rämpimässä ja lakkoja poimimassa sekä siin samalla ajeltiin tätä Manamansaloa pitkin poiketen juuri tällä rannalla. Voih ja oih niitä aikoja - niistäkin on jo niii-in kauan.




   Manamansalosta kruisailin Paltamoon.
   Siltä matkalta ei ole mitään kerrottavaa, sori.
   Tai hei - ompaas: Se matka oli sellaista kankaista maastoa josa kasvaa mäntyä, mäntyä ja mäntyä. Siis, sanoinko että sillä matkalla kasvaa MÄNTYÄ! Eihän niissä MÄNNYISSÄ mitään pahaa ole. Päin vastoin. Tuntui hyvinkin kotoisalta ajella siellä kun maisemat olivat kuin ennenvanhaan Majani Matalaisen tienoot: mäntyiset.



   Paltamoon saavuttuani etsiskelin kirkon "käsiini" ja helpostihan se sieltä löytyi kun juuri par´ aikaa kaateleivat sen ynpäriltä - mäntyjä... poies.
Laitettuani Hepo Hopian vuottamaan kirkon parkkipaikalle miun takaisin tuloani käppäilin paikalla olleiden kahden miehen tykö sanoin että tulinpas sitten ikuistamaan teitin kätten jälkiä, heittäin sanani nämä ihan noin niin kuin muuten vain. Vähän kuin vitsiksi tarkottain. No, nämähän sen "yskän ymmärsivät" het´sillään ja ryhtyivat juttusille.
Sain siin kuulla ettäs olivat viimo vuonna harventaneet paikallisen hautausmaan tienoot ja nyt sitten tänä vuonna, eilen ja tänään, tätä kirkkomäen rinnettä. Ja että onhan sitä joukossa muutamia "vastarannan kiiskejä" mutta enempi on kyllä tullut selkään taputtajia paikalla käymään ja sanomaan että nyt teette hyvän työn kun alkaa kirkko jo näkymään ihan toisella viissiin kuin ennen tätä harvennusta. Ennen ei ollut kuuleman kirkkoa puilta nähnyt eikäs etenkään vieraspaikkakuntalaiset sitä sieltä kylän mäeltä edes hokasseet puitten kätköistä!
Samoin sanoin kiitelein miekin tätä seurakunnan mestaria ( tai mikä se olikaan hänen työnimikkeensä? ) hyvästä työstä jota tekivät sillä enhän miekään muutoin olisi varmaan tätä kirkkoa huomannut siinä olleiden puiden kätköistä. 
Aikamme siin pakistuamme huomasin mie kotvasen kuluttua antavani neuvoja "tietäväisiä" ( paraksin neuvoja ja puutarhuri!? ) ehdotuksien muodossa jotta mitä puita tahi pensaita voisi sitten näin paljastuneen kirkon pihatien reunamille istutella; olisiko ne pieniä puita vahi jotahin pensaita, ja mitä niistä? Sillä enhän mie suinkaan voinut suutain kiinni pitää ja tuppi suuna olla kun hän ihan varta vasten miuta jututteli ja näin sitten miulta suoraan tätä asiaa kyseli. Yritimmä mie kertoilla sen mitä tiesin. Niin puiden kuin pensaidenkin puolelta sekä näistä jokahisesta tietysti sitten niin positiiviset kuin negatiivisetkin puolet. Kiitteli tiedoistani antamistani hän ja sanoi että hyvä tietää tällaisia juttuja niin hän vois sitten nämä esittää seurakuntansa puutarhurille! "A-PU-VA!":mietin mie;"vai viel ihan puutarhurille!" ...

   Paltamosta käänsin nokkain etelää ja Kontiomäkeä kohti jossa jalkaannuin muutamaksi minuutiksi jatkain piakoin matkaani edelleen kohti Kajaania.
   Tällä matkalla ohitin muutaman armeijan telakulkuneuvon nähden sitten seuraavat samanmoiset epelit itse Kajaanin keskustassa. Silloin tuumailin mielessäin hivenen rintaani röyhistäin, suupieliäni ylöspäin vetäin, että siinä menee meidän, MIUN; poikia, sen kummemmin kyl tietämättäni että oliko siin todellisuudessa kukaan kolmesta pojastani liikenteessä niillä kerroilla. Muttas eikös sitä ain sanota kun on kyse armeijan kulkuneuvoista, olkoon ne sitten maalla, vesillä tahi ilmoissa kulkevia, tahi sitten "vain" armeijan poikia ( tahi tyttösiä nykyään ) jossain näkysällä että MEIDÄN pojat?
Totta toinen puoli: siinä pystyi nyt tällä hetkellä ihan hyvin olemaan joku kolmesta pojastani liikenteessä palvellessaan Suomemme valtiota, ja mie sit näin heistä ylpeänä äitinään ilollani ja ylpeyttä tuntien, ihaillen katselin heidän liikettään maantein päällä. Hyvilläni että hekin päättivät "suorittaa kansalaisvelvollisuutensa" kuten "kunnon kansalaisen pitääkin" mutta saman aikaisesti mietin että onkoo se nyt kuitenkaan ihan pakko...? Miksi pitää suorittaa armeija jos ei taho? Tietty, ymmärränhän mie sen että pitäähän sitä olla sotilaista ja osata puollustaa Isänmaatamme jos tarvetta tulee mutta kun... he ovat MIUN poikiani... eihän heidän tarvitse, eihän...?

   Keskustaan päästyäni käväisin enoni ja hänen vaimonsa tykönä kyläilemässä ja rupattelemassa kuulumisia puolin ja toisin. Tuumasin lähteissäin että miustahan taitaa kohta jo tulla ihan "vakio asukas" tänne Kajaaniin kun nyt olen näin alvariinsa pruukannut tällä käydä; lomailemassa ja sitten poikain armeijassa ollessa heidän kaikissa läheisten tapahtumissa mukana...

   Vierailuni jälkeen starttade taasen Poikain Poloisen pelko persiisä siitä että jos vaikka suinkin se ilmatiedelaitoksen ennustama lumirintama jo näin iltapäivän aikaan ehättäytyy tännekkin Kainuun tietämille; pitää joutua matkaan jotta ei tarvitse kurjan kelin aikaan ajella.
   Ei se tullunna, eikää ole viel näin ehtooseen mennessä viel ollenkaan tänne tullutkaan kun tätä skriivailen, joten miepäs sitten käväisin tänne perille tullessain viel tuolla Vuokatint´rinteiden päällä kuvailemassa ympäröiviä näkymiä:



   Rinteet kiinni jo olivat. Ei kulkeneet hissit ylös ja alas, ei näkynyt ihmisiä laskettelemassa. Oli vaine tyhjät hissit ja tyhjät rinteet.  Sekä kauas kantoiset maisemat nämä.



   Tämän kuvan otin tieten tahtoin kattoin ettäs tuolla näkyy määränpääni: Katinkulta. Tuolla tuossa lähimmän järvenrannan tiemeellä. Kohta miekin siel jo olen - hyvä mie, viel tovinen vaine.



   Tätä elkäätte tehkö te muut Lukijani Armaani: nappasin kuvan autolla vaaran rinnettä alas ajaessani. Muttas kun... tässä on niin mahtavat näkymät tuonne Nuasjärvelle ja sen seljälle.

   Noin 9h ajon jälkeen mie sitten vihoin ja viimein tänne Vuokatin Katinkultaan tulin ja tuumin tuonne pihalle Hepo Hopiatani pilttuuseen laittaissa jotta eiköhän tuossa ole jo yhdelle päivälle ihan tarpeeksi ajoa; autosta jatkuvaan ulos pomppia ja takaisin autoon astua? Kyllä se ainakin siltä tuntui, ja tuntuu edelleenkin.
   Tätä oloani ja tilaani hivenen helpottaakseni mie vaihdoin "vauhdissa" kylpytakkisen ylleni, laittelin uikkarini ja muut asiaan kuuluvat varusteet, kassiini sekä käppäilin lillumaan kylpylän puolelle.
Enhän mie siel kovin kauaa viipynnä mutta sen verta kuitenkin jotta saunassa sain pari kertaa löylytellä ja ulkoaltaassa kertaan ehättä kelluskella aivan ylhäisessä yksinäisyydessäni.
Mietiskellen viimeistä yhteistä kertaa kera puolisoni kun täällä yhdesää käytiin ja oltiin... Voi...