... ei kerrokkaan. Ei ole loppu, ei mikään ole loppu. Hyvä niin.
Ikävä vaine on suunnaton kun sie siellä maailmalla "luuhaat". Mietin täsä että on se ovelaa: kunne sie olet seutuvilla niin mieleni on rauhassa, rauhallinen, mutta annas olla kun matkustat sinne jonnehin maailman ääriin niin levottomuus kasvaa sfääreihin - jotain. En saa rauhaa!
   Joka kerran kun joku "kurvaa" tuonne parkipaikalle kuuntelen korvani höröllä kuin parhaatkin kanin korvat omistaisin, että siekö se sieltä olet tulossa? Kuuntelen kuin siellä auton ovet käyvät... Lasken kuin monta ovea käy. Onko yksi; se voisit olla sie? Jos käy useampi niin tiedän; turhaan vuotin - taas.
Vasiten kun tiedän ettet koskaan yllättäin luokseni tulisi... vai tulisitko? Se olisi kyllä aikas iloinen ylläri, se. Nytkin ajattelen, ja vuotan, että kun palajat maailmalta niin tulisit luokseni. Tosta vaine. Yks-kaks. Iisi homma. Onnistuu helposti. Käänät vaine ratin suunnan tänne. Eiks niin?
   Odotan viestiä, kuvaa, kuhan jotahin et tiedän et "elossa olet". Kuten mie kerron kun matkaan maailman äärin lähden. Edes yksi. Pieni. Jokin.
   Mikä pistää toisen kiintymään toiseen ihmiseen niin että se sattuu? Miksi mie koen ikävää vaikka tiedän että eihän siin ole mitään järkeä? Onko yleensäkään missään, kenenkään ikävöinnissä mitään järkeä? Jos joku on jostain syystä valinnut toisen "tien" tahi toinen ei vaine voi jostain syystä olla siinä "seutuvilla" niin miksi sitten pitää haikailla toisen perään? Eikö voi ajatella ja ihan tajunnan kera vaine uskoa että näin on. Se nyt vaine on yksin kertaisesti näin että mie olen täällä ja toinen sitten josain muualla eikäs sille mahda mitään.
   Liennyttäisikö tätä ikävää ne viestit yms.? Avittaisivatko ne asiaa vahi vaine pahentaisivat? Olisiko niin että sitten sitä vasta olisikin vaikia toisesta erossa olla - molemmin puolin?
   Tule pian kotiin - joohan.