... siuta Tupsuleukain miun.

   Eilennä ehtoolla jo "varauduin" tähän päivään olevaan kaivelemalla varastoistani pyötäin nurkalle kynttilän valmiiksi.
Tänä aamuna puuhailin aamu toimein miun ja sitten, sitten koppasin kynttilän tuon varatun mukaani, etsin kaappien kätköistä viel stal-tikit siihen lisäksi ja tietenkin - kamerain myöskin.
Näiden kimpsujen kera suorin eteiseen ja sieltä ottelin viel mukaani yllein ulkotamineet jotka sitten osottautuivatkin jo ihan alkumetreissä liian kattaviksi kun tuo Ukko-Ylimmäinen olikin päättänyt tietämättäin jotta se on sitten tää päivä taasen kesäisen lämmä eikää mikään syssyisen hyinen keli! Näimpään päiväni tään käppäilyt sitten tapahtu kulkien takki toisessa käjessä ja kamerain toisessa roikkuin.
    Suuntana tämä, Ryhmä-Rämä: entiset kotikonnut ja puolisoin kera ain tehty vakiolenkkimme kotimme tuon silloisen likellä. Ihan vaine hänen muistokseen, vanhoja muistellen, toista kunnioittaen ja... ikävöiden.




   Tässä hän, puolisoin miun, viimeisenä yhteisenä Jussinamme mökillämme.







   Miten se tuo elämä on kumma...
   Nyt tulee... tai siis tulisi... puolisollein 59-vuotta täyteen ensi kuussa - hän oli itse syntynyt vuonna -59!
   "Delasi" 53-vuotiaana. Ja nyttemmin on tullut tietouteeni monen monta ihmistä joiden elämä on päättynyt juurikin täsä 53:n vuoden iässä. Mikä siinä on että juurikin täsä iässä? Mikä "maaginen rajapylväs" on tämä ikä? Joka muuten on ihan par´aikaa... ei kun ensi vuonna... miun itsenikin ikä!
Juuri tänään tuolla määränpäässäin käppäilessäin havahduin tähän aatokseen ettäs MIEKIN olen aivan kohta tämän "maagisen" iän omistaja! Mitä se tulee silloin "merkitsemään" miulle? Mitä tapahtuu, vahi tapahtuuko mitään sen kummempaa? Onko miun-kin elämäin silloin jo taputeltu vahi onko Ukko-Ylimmäinen päättänyt että antaa vaine Mummeron tuon viel "kitua" ja elellä elämäänsä etiä päin; kyllä se hänenkin loppunsa viel joskus täsä tulee... "Vuotahhan vaine...."
Sitä ei vaine itse oikein ole tajunut, eikää hokassut tätä "mahdollisuutta" vaan olen aina kiinittänyt ennemminkin "huomiotain" toisten vastaavaan ikään. Ja nytten kun sattuu olemaan tämä Ystäväiseni Rakkahin täsä iässä... Huoli on kova hänestä.







   Yllä ja alla jonkusen pihapiirin vanhoja rakennuksia.






   Täsä vaiheessa, tämän hetken syssyistä väriloistoa.
   Juurikin miun tään päivän mielentilani täydellinen kuvaus.




    Kääpäjäsienet nämä... ne nyttemmin miulle ennemminkin muistoja tuovat kuin herättäisivät ensimmäisenä pelkoa kuolemasta sillä...



... kauan, kauan, sitten puolisoin ehdotti otettavaksi tälläisen valokuvan - ja miehän otin.




   "Aika parantaa haavat.": sanotaan.
   Nyt tiedän tällä hetkellä, tänään, kokemuksesta että kyllähän se parantaa... varmastikin... luulisin. Mutta miksi se yhä sattuu? Miksi itku tulee kurkkuun, miksi tippa linssiin? Miksi syväntä sykkivää satuttaa, suru suunnaton hiipii puseron alle, rinnalle? Miksi ikävä kaihertaa, miksi mieli surullinen on, murheen murtama? 
Ja ennen kaikkea miksi edelleenkin on suruun laskeutumisen aika ennen kuolin päiväänsä useamman päivän aikana ( tänä vuonna se oli noin viikon pituinen ) ja sitten vastaavasti alkaa se "toipuminen" tämän päivän olevaisen jälkeen? Miksi ei tätä päivää voi "ohittaa" suremalla vain tämän yhden päivän verran eikä "pitkän kaavan kautta"? Onko se jokin Ukko-Ylimmäisen oivallinen jutska jolla tätäkin Ihmis Poloa herätellään että onhan, herranen aika sentään, täsä maailmasa olemasa muitahin kuin vane mie!? Vahi miksi tää tällainen "koittelemus"?
Miksi pitää itkeä vähä välleen toista? Miksi surra ja vuodattaa hiirulaisille sauna vettä ( vaik en kyl kiellä etteivätkö ne nekin kylpyvettä tarvitseisi... )? Miksei riitä se että tirautan kerran päivään ( tahi edes muutaman kerran ) kun sen pitää tapahtua kymmeniä kertoja? Onko siin mitä tolkkua; onko kyse kyynelkanavien puhdistamisesta tyyliin ettäs ompaahan nyt ne ainaskin puhtoiset, ja todettu toimiviksikin, vähän aikaa?




   Hentoista syssyä; syssy saapuu - sittenkin.




   Viel on täänkin talosen runko pystysä. Edelleen.
Talo vanhus tämä sitkeästi kuin juurakko kaskessa vastaan pistää ajalle tälle muuttuvalle.




   Mietiskelen sitä että mitenkä sitä ihminen voi näin ikävöidä toisen perään, toista ja siltikin samaan aikaan tuntea lämpimiä tuntehia toista, jota-kuta elävien kirjoissa olevaa, kohtaan? Mitenkä on mahdollista tuntea tunteita kahtaalle, kahta eri ihmistä kohtaa?
Tosin pidämmehän me esim. perheidemme henkilöistä; useammastakin siis kerrallansa! Ja se ettäs ihmiset kykenevät olemaan moniavioisissaliitoissa ( johon "kastiin" mie itsenikin kyllä luen... ) ihan nuin vaine: tykkäävät monestakin ihmisestä, aika-ihmisestä, samaan aikaan. Jotenka eihän se ehken loppuin lopuksi niinkään outoa ole - eihän?
   Samoin kuin olen miettinyt täsä erään Ystäväiseni kautta asioita nähneenä että kuinka sitä ihmiset kykenevät muodostamaan parisuhteita toisen kuoleman jälkeen? Eivätkö he tunne "pettävänsä" puolisonsa tuon poies menneen kun sitten ihastuvat ( rakastuvat, tms. ) jokin toiseen ihmiseen ja haluavat tämän kera elämäänsä jatkaa?
Tahi vastaavasti miltähän tuntuu tästä toisesta ihmisestä, uudesta kumppanista, kun leskeksi jäänyt kumppaninsa sitten ikävöi poies mennyttä? Puhuu tästä, juttelee tästä, kertoo tästä - sattuuko se vahi onkoo ( kykeneekö ) tämä uusi kumppani kenties sen verta "valistunut" että osaa ottaa tämän rauhallisesti ja ymmärtävästi osana heidän nykyistä, yhteistä, elämäänsä?
   Tiedän sen että sattuu kovinkin jos toinen puolisko eläessään juttelee josta kusta toisesta ihmisestä mielenkiinnolla.
Pitää olla kovinkin paatunut ihminen joka ei ragoi olleskana puolisonsa, kumppaninsa, jutteluista esim. siitä kun on tavannut jonkun kauniin, komea, mielenkiintoisen, viehättvän, tms. ihmisen. Itse ainakin nostaisin sillä hetkellä tuntosarveni pystyyn.
Taasen jos kumppanillain olisi edenmennyt kumppani niin nyt, tällä tiedolla mikä miulla nyt on, en osaisi siitä pahastua vaan ymmärtäisin mielestäin sen. Tajuaisin että se on juurikin saman laista kaipuuta kuin itselläin par´ aikaa on.







   Olen maalla.
Ihana ammuleista varoittava liikennemerkki.


   Alapitkän Korkeakoskelta:



   Kosken suvanto.



   Kosken pato.



   Suvannon kauneutta.



   Kosken ylittävä kylätien silta kosken keskeltä, kosken kivikon, päältä kuvattuna.



   Tällä haavaa, täsä vaiheessa kesää, tämän kosken SUURIMMAT kuokut.



   Padon juoksu.




   Pässikosken ihana lasten kiikku puuriihen edustalla.



   Reissuni määränpää; Pässikoski.
   Kaukana ovat tämän kosken keväiset kuohut joita kuvasin mm. mennä keväänä täällä.
   Tästä-kään paikasta en mie mitään tietäisi jos ei puolisoin aikanaan olisi tästä miulle kertonut. Liekkö olen kertonut Teille...
   Hän, ja hänen lapsuuden ystävänsä olivat aikoinaan penskoina ollessaan seikkaileet tälläkin koskella. He olivat mm. onkineet täältä lohia alajuoksun suvannolta. Kiveltä kivelle loikkien ja siellä kiveien noiden vedenkin alaisten päällä liukastellen. Muutaman kerran itsensä uittain kun eivät pystyssä olleet pysynnä. Ja salaa tietenkin ne kaikki kerrat kun eihän se ollut luvallista toisten istuttamia taimenia mennä onkimaan! Mutta kuten aina niin pojat ovat poikia ja mitenkäs hekään, silloiset tämän kylän viikarit, siitään eroaisivat?




   "Tervakukka.": sanoisin mie muttas tää on oikeesti tää... Kurjenpolvi ja niistä mielestäin Metsä-Kurjenpolvi.




   Niin kuin mie toivoin ettäs ei tällä reissulla tulisi tuttuja vastaan ja sit heidän kera "pitäisi" alkaa juttusille... Yssi maapuri tuli juuri tällä tiellä polkupyörinensä vastaan ja juttusillehan se oli ruvettava - toiset sitten jututinkin ihan "kotiovella" olessain.
Onneksi maailma on opettanut jo sen verta ettäs se "small talking" sujuu jo miultakin aikas sujuvaan joten menihän ne nekin tuokiot jutteluineen aikas sujuvasti ( ja pikaisesti ) ohitse. Onneksi.
   Tänään olisi ollut ihan hyvä jos olisin lähtenyt mökillemme jonne tiedän sukumme toisten vanhempien henkilöiden menneen... muttas ei mielein oikein joukkoon "tummaan" mennä tee. Olen mieluummin näin omissa oloissain ja "puran" itseäin näin: kuvaten, kävellen, ja vaikkas nakuttain mietoksein näin mustaa valkoiselle.
Yssin on ihmisen hyvä olla.

   Yssin seisoin haudallasi Tupsuleukain miun, ja sytytin kynttilän lyhtyysi palamaan tervehdykseksi sinne jonnekkin - paremmille kalavesille.