...paikoillaan kynsin hampain, sen mitä taijan. Onkin tuota jo ihan tarpeeksi tullut piettyäkin. Onni "onnettomuudessa"; nyt ovat nuo viisahat Ilmatieteilijät luppailleet jotta alkavi ilmat ja tila jo tänään hivenen lämmetä ja sitä tietä loppu viikkoa kohden asettumaan siedettäville lukemille. Ihanata! Sitten voin jo miekin nokkein ulkona näyttää ja ihan ilman mitään suodattimia ( kaulahuivi naamain ejessä ) ulkonakin käväistä. Puhumatikkaan et saan tuon Hepo Hopiain jo pilttuustaan poijes ja ulkoilemaan! Wau, sitä mie vuotan toillaan - pääsen poies tältä Kulmakunnalta ja ulos Avaraan Maailmaan jossa vaine taivas on rajana! Ihanata kerraksensa!
   Täsä mietiskelin eilennä ehtoolla kun pakkanen pani taasen parastaan heiluin -33´C paikalla jotta se oli sitten miun tällä levelillä, tahi ainakin tällä paikalla, täällä Humisevallaharjulla, eka kerta kun näin kipakan pakkasen keskellä olin.
   Muistissain on kuin vuonna "yssi ja nolla" ( 1984-1985 talvena tammikuussa ) olimma tyttöpäänä Kajaanissa opiskelemassa ja silloin oli kovat pakkaset - ainakin sillä levelillä.
Koulumme oli ns. kahdessa paikassa. Kuljimme näiden kahden koulurakennusten välin, olisko jotahin noin 2-3km suuntaansa, jalkasin aina silloin kun pitimmä koulupaikkaa vaihtaa paikasta toiseen.
Kunne pakkanen näytteli voimiaan ja käytteli kynsiään jotahin -35-40´C niin pakkohan se oli laitella nuttua tarpeheksi yllensä jotta tuon matkan pystyi liikkumaan. Miulla tämä tarkoitti tavan vaattehin lisäksi villaista paitaa ja topakkaa toppatakkia. Jaloissa toppahousut, kahdet villasukat ja huopikkaat. Käsissä nahkaiset rukkaset ja villalapaset. Päässäin itseni aikoinaan kangaspuilla tekemäni paksu, villainen, huivi ja sit viel naaman ejessä kaulahuivi jotta pystyin hengittämään sitä pakkaista ilmaa.
Muistan kuin silloin ajattelin ( kaikkea sitä ihminen mieleensä pistääkään? ) tuota pakkasen kovuutta ja sitä kuin sitä pitää ihmisen pukeutua jotta lämmä pysyy! Mitä se olisi sitten tulevaisuudessa: tuleeko miun eliniässäin viel tällaistä pakkasta eteen?
   Toinen tapaus paukkuvista pakkasista joka tuli niin ikään yön aikana esille, ystäväiseni kera netin kautta jutellessa, oli vuosi 1996 jolloin sain tammikuussa kaksi pikkuista poikaani miun. Silloin paukkuivat pakkaset myöskin.
Vaikka pakkasta olikin kovasti ( -35-40´C ) niin siltikin, kun sen olimma oppinut ammoisilta ajoilta jo, niin pojat nämä nukkuivat  syntymästään lähtien ulkona samassa vaunussa tarpeeksi topattuina. Yllään asiaankuuluvat perusnutut, toppahaalarit ja sitten viellä kumpaisellakin oma äitiyspakkauksen makuupussi sekä miun itsein ompelema isompi tikattu pussukka jonka sisuksiin sit laittelin heidät yhdessä, jotta heistä hehkuva lämpö kumpaistakin lämmitteli. Vaunujen näiden eteen, siihen aukon kohille, viellä viltti estämään pakkasen pääsyä sisälle vaunuihin, kylmettämään heidän kasvojaan.
Ja se mikä hupaisaa toisaaltaan niin mieleeni on jäänyt myöskin se kuin sitten sisälle tultaissa, kunne sisällä olivat hereillä  ( tahi joskus sit etenkin saunain jälkeen nakusillankiin ollessaan ) niin he makasivat kaksissa tuumin vaunuissaan lämmitettävän tahi juuri lämmitetyn leivinuunimme kupeessa kun oli sen varta kylmää.  Ei, ei meillä sisällä kylmää ollut vaan oli ihan ns. normi lämmöt jotka saimme aikaan tuolla leivinuunilla ja sen lisäksi viel sit takalla joka takkahuoneessamme oli. Mutta kun se pakkanen hönki noin yleensäkin kovana, jopa sisälle yltäin, ja poijat nämä keskosia olivat niin heitä piti sitten "varjella" mahdollisimman paljon noin muutoinkin ja etenkin kovan pakkasen nipistellessä.
   Voi aikoja, voi muistoja kultaisia...
   Nyt sitä näin Vapaaherrattarena ollessain, kunne tällaiset paukkuvat pakkaset hönkivät äärillä maan, pyrin vaine sisällä Humisevanharjun olemaan. Mikäs on ollessa kun ei ole pakkoa mihkään suuntaan hötkyillä. Ei tarvitse tosiaankaan Hepoa kiusailla, eikää itsekkään mistään pakaosta nokkain ulos työnnellä.
Teen hommia sisällä saaden ain jotahin aikaseksi, jotahin asiaa ielleen vietyä. Nytten mm. sain kaik kukkasieni mulltat vaihdettu, vosekittua tuonne puhuhuoneeni yhteen seinään uuden värin....






... joka nimeltänsä on "Luola".
Miul oli kylläkin tarkoitus viel kaupassa ollessain ettäs otan ja maalaan sellaisen harmajan värin tähän, joka käypi yksiin tuon työtason pinnan kera mutta ka´ kummaa kunne siel kaupassa maalien nuiden värejä katsastin niin se muuttuikin sitten tähän likemmä sammaleen väriä olevaan vihiriään! Ei siin mitä - miusta tuo on ihan hyvä väri loppuin lopuksi: siin on väri-väriä muttas ei se kuiteskaan "huuda kaivolle asti" eikää ole sit toisaaltaan liian tummakaan. Elikkäs tää on ihan passeli miulle. Hyvä mie!



Ja sitten esim. tänä pänä otimma ja leiposimma Tillikoita ihan ns. tavallisina ( maidottomina tosin... ). En toiki issellein syödä sillä näis kun on sokrua, hiivaa ja gluteenia ni enhän mie voi näitä itse syödä... Jotenka kiikutimma sit nämä naapureilleni iloksi pakkaisen päivän. Ihanaa oli kun sain esim. yhdeltä naapuriltain "paluupostissa", kiitokseksi, ehtaa juustomaitoa! Vau - sen mie uskallan itse syödä kun tiedän mitä "maitoa" se on ja mitä siitä seuraa tahi ei seuraa kunne sen syön. Onnessain olen.
   Kunne nämä paukku-pakkaset, kunne tää Pakkas-Herra kyntensä hellittää niin silloinpa mie sit lähden taasen liikenteeseen!
Tuossa on jo huomiseksi varattu Koni-tohtorille aika Hepo Hopialleni ( joten parasta onkin pakkasen hellittää jotta Heponi käyntiin saan ja pajalle tuolle asti ajaa voin! ) ja sitä seuraavaan päivään sit toisen tyttärein tykö hänen kukkasiensa multain vaihtoon. Josain välissä pitis sit käväistä Kalakukko-city go go:ssa noutamassa ostamani vanha, vanha, astiakaappikin... Joten suuressa, väkevässä, toivossa nyt täsä sit elelen ielleen, jotta Pohjolan paukkuvaiset pian loppuisivat, hellittäsivät kyntensä irti seutuvilta näiltä, ja mie täältä neljän seinän sisuksista pian ulos pääsisin.