Päivän tämän kuluvaisen olen touhunnut kaiken laista tehden ja väkertäin kaiken moista tulevaa. Kaiken laista sellaista joka ielleen elämää jatkaa - ja muistellut alvariinsa siin sivussa touhuissain, aikaa entistä. Aikoja nuita entisiä, ihanaisia, jotka eivät koskaan enää palaa elämääni ( elämäämme ) vaik kuin sitä toivoisin.

   Mm. talviverhot poistin akkunoiltain, pesasin ne ja kuivattelin tuolla ulkosalla josa ne kuivuivatkin ns. silmänräpäyksessä kun sen verta leuto ilma ja tila siel taasen on tuon piskuisen "takatalven" jälkehen. Laittelin samoin tein uudet, kesäverhoset, akkunoillein nuille. Nyt on paree... kunne viel saan vaine akkunat vosekittua ja kukkasein nuo myöskin suihkusa taasen käytettyä...
   Muutamalle kukallein uutta multaa lykin juurillensa ( tammikuisen multain vaihdon jälkeen kun jo juuriansa ulos ruukkusensa alta ulos puskevat! ) kera uusien hivenen isompien ruukkusten... ja hokasinpas ettäs on taasen sitten yksi unenomainen Unelmakin uutta ulottuvuutta ilmoille iloksein kasvattelemassa. Puhumatikaan nuista Kakatuksistain jotka ovat innostuneet kukkimaan useamman ylksilön voimin kera Viirivehkaisen... Jotta uutta pukkaa, kyllä.
Samoin tein tuin uusien multain kera tätä "Onnen-Bambuakin" ( Traakkipuu ihan oikiasti tää kylläi on eikää mikään bambu! ) ja muistelin...



...kuin vuonna "yssi ja nolla" ( silloin kauan sitten kunne tänne Majaani Mahtavaiseen tulin ja asustin tään omaksein ) sain tämän kukkasen tupaantulijaisena eräiltä Majani Matalaisen naapureilta kun tuparit heidän kera täällä uudessa koissain pitelin.
Siitäi muutostain on jo vuosia sen viisi vuotta - kohta jo kuusikin - ja tää "bambunenkin" viel henkkissä vaine on ja pysyy. Kertaalleen olen tätä jo latvonut ja näyttäs ettäs kohta saan sen tekaista uudemmankin kerran... Niin se vain "Onnen-Bambu" onnea ( kait ) tähän pirttiini piskuiseen, tähän Majaani Mahtavaiseen, alias Humisevaanharjuun, nää vuodet mennehet, on lykkinyt. Liekkö tuo nyt ihan oikeesti muttas kuiteskin...
Ja mikä ihanainen muisto tää onkaan siltä ajalta, niistä tupareista, ja antajistaan heistä. Voih, ihanata!
Aatoksiin nousee aatos avara jotta oispaa se taasen kiva kokoontua heidän kaikkien kera, koko sen naapuristoni entisen: " Hauska on taasen silloin istuskella
kevätilloin, tavata ja tarinoida."
             - Otto ja Anni Manninen - ....
   Lajittelin yölliseen aikaan kuivuneen pyykkini ja kävimpäs sit siin sivussa vaattehiakin hiven lävitse sil simmulla ettäs osasen voisin niistä ielleen kiertohon laitella jos joku vaik omakseen tarvihtes, kun en isse ole pitkään aikaan pitänyt ylläin niitä... Jos täsä ajatteleis sen verta tulevaa että uskossa väkesässä ielleen elelis eikää kera niiden vanhempien vaatteiden, entiseen palaisi: luottain jotta kokoni tää ei tästään entisiin mittoihin palaja, vaan pysyisi näissä nykyisissä...

   Muttas - aamusella ani varhain kun simmuin auki sain ( miksihän sitä aina näin "vanhalla" tavallaan tään kertomisensa aloittaa? ) ja katsastin ohimennen valokuviain entisiä niin sieltä "pomppasi" silmiini yssi kuvanen ajoilta entisiltä:



... ja tietty, ikävähän se kauhia silloin tuli!
   Mitenkä sitä halajaakaan ielleen puolisonsa perään vaik jo tästäkin kuvasen otosta sen kuusi vuotta on kulunut - kuin kohta jo pois menostaankin.
"Mitenkä se voikaan olla ielleen näin?" "Eikö se koskaan lopu?" "Kuinka kauan tätä täytyy "kestää?"; kyselin, ja kyselen edelleenkin, itseltäin kun ei nyt ole ketään muuta täällä koissain, jolle nämä kysymyksein voisin esittää.
   Mitä sitä ihminen antaisikaan jos saisi vielä nähdä toisen? Mitä sitä kertoisi... "kysyjille vastaisi"... ( "...laudat eessä ovien..." )... : kertoisin ensimmäiseksi kuin tärkiä hän oli ( on ) miulle, kuin rakastin. Sanoja näitä lausuisin joita en varmaan ( miekään ) silloin eläissään tarpeeksi sanonut, en kertonut tahi pukahtanut.
Voi, ihmiset, Lukijain Armahat - muistakaatte edes TE kertoa sille rakkaallenne, vierellänne kulkijalle, samaan suuntaan katsojalle, hänen/teidän viel elossa ollessaan et kuin TÄRKIÄ hän siulle on!
   Toisaaltaan sitten mietin että miksi sitä on ihminen luotu täl´ viisiin että halajaa entistä rakastaan ja sitten kuiteskin voipi samaan aikaan olla pihkassa toiseen - eläväiseen ihmiseen? Mikä kumma se tässä ihmis-olennossa on kun se näin laittaa Maan Matosen tuntemaan? Mitä se tuo Ukko-Ylimmäinen oikein meinaa kun suopi luomalleen olennolle tunteita monen laisia, moneen suuntaan, harhaan hajalleen haluamaan?
Kuin sitä voi tykätä toisesta ihmisestä ja tuntea samalla sit kaipuuta poies menneeseen ihmiseen? Ymmärtääkö tätä kenkä? Ja etenkin sitten nämä meidän KAIKKIEN tällaisten puolisonsa menettäneiden UUDET kumppanit; ymmärtävätkö he mistä on kyse? Voivatko he ajatella, tajuta ja ennen kaikkea ymmärtävätkö HE että he eivät ole korvikkeita? Että esim. mie, Mummero Humisevanharjun, ihan TÄYDESTÄ sydämestäin tykkään ja rakastan tätä uutain vaik´ kuin kaipaankin entistäinkin siin samalla? Voiko tätä kenkä uusi kumppani käsittää?
Tiedän sen ettei ole kyse mistään "korvikkeesta". Siis ettäs esim. mie täsä, nyt ja näin, halajaisin ja etsiskelisin puolisollein mennehelle "sijaista" ja täten tunteilleni kohdetta johka ne "upottaa" saisin. Ei, siitä ei ole kyse, sen tiedän ma.
Sen verta osaan kuiteskin isse "katekoroida" jotta "onni" kyse on enää ajoittain tulevasta tunne-ryöpystä eikää enää alvariinsa sisuksia jäytävästä tunteesta kuten silloin ihan ensimmäisinä vuosina puolisoin Tuon Ilmaisiin menon jälkeen. Näinpää sitten ajattelenkin ettäs... oiskoo se niin jotta nytten on "jo" tilaa toisellehin ihmiselle? Että sitä on niin kuin valmis siirtymään "kuoleesta elävään" - joka on tietty karseesti sanottu... ja jonka ( tään sanonta tyylin ) voi varmaan vain puolisonsa menettänyt ynmärtää?