Ei koskaan, ikinä, enää! Ei, en halua enää koskaan kokea tätä samaa. En iki-kuuna-päivänä!

   En ole koskaan kokenut krapulaa, enkä tule tämänkään jälkeen kokemaan jos tää vaine miusta mitenkään riippuvi, muttas nyt se miulla joka tapauksessa on, halusin sitä tahi en!
   Olo on ( tään varmaankin tietävät teistä Armaat Lukijain, kaik he jotka vastaavan kokea saaneet olette? ) tooo-si surkia! Koskee. Koskee päähän, tuonne jonnehin tajunnan sekaiseen sotkuun. Siellä on joku sellainen "keskus" johka koskee niin vietävästi! Tuntuu että pää tää nuppinen yllä kehoni pitää pitää tasan ja tarkkaan samassa kohdassa koko ajan. Sitä ei saa heilauttaa mihkään suuntaan. Vasiten äkki-liikkeet ovat tyystin, ja tasan tarkkaan kiellettyjä! Samaten tajunta seilaa josaikin unhoituksen ulapalla; se ei työskentele enää tämän ajallisen kehon kera yksiin. Se touhuaa jotahin omia eilisessä viel seikkailen kun samanan aikaan keho yrittää takuttaa sille että nyt on jo päivä uusi ja uudet kujeet jotka pitis hoitaa halusinpa itse tahi en niitä sit suoritella: "Hei - haloo! Arki on jo alkanut, ja työt nuo tekemättömät kun eivät vuota tekijäänsä; TÖIHIN siitä!"
   Painaa, painaa totallisesti alas niin mieltä Mummeron tään kuin myöskin fyysistäkin olemustain. Tuntuvi jotta tuo nuppinen sekainen kehoni jatke ( tällä hetkellä olematon ja tekemätön sellainen ) ei vaine jaksa. Ei jaksa jöötiä minkään laista pitää allaan taivaltaville "perheensä jäsenille" ja näinpä sitten kukin jäsen omiaan mieluummin halajaa tehdä.
Kädet nämä tekeväiset heiluvat kuin "heinämiehet" ainai sojottaen sinne mihkä haluavat saamatta kuiteskaan mitään näkyväistä aikaan. Jalat nuo askeltavaiset astuvat kyllä askelen tahi toisen, mutta eivät vaine tunnu "uraansa" löytävänsä mitenkään sovinnaista - eivätkä etenkään siihen suuntaan suuniteltuun mitä nuppinen halajaisi!
Onni kuitenkin nasu piskuinen sisällensä jotahin vetävi. Tai no, siis tuolla jotahin sisuksissain pysyvi kyllä kunne sinne jotahin saan ensin aikaseksi tehdä muttas ei, se ei kyl nälkäänsä huuda olleskana. Ennemminkin on vaine pakotettava nämä eripuraiset jäsenet ensin työskentelemään ( sen minkä ne nyt taitavat ) yksissä tuumin ja sitten vaine kulautettava se aikaan saatu tuotos kitaan ammottavaan ja henkkevä haukkovaan - sekä toivottava että niillä alas nielyillä antimilla nyt jotahin virkaa tähän "tautiin" olisi. Sillä nuppinen tuo sekainen pönttö sen verta onnekksein kuitenkin pelaa että järki sanovi jotta henkkissä kuiteskin on pysyttävä; syö Mummero, syö jotahin, henkesi pitimeksi. "Kyl se tästään olo viel helpottuvi kussa ainaanvaihdunta käyntiin taasen lähtevi."
   Nyt tekisi mielein miun totallisesti heittäytyä sänkkyvän pohjalle, aivan samaan tapaseen kuin mitä silloin "entiseen hyvään aikaan" kun ain ne sänkkyn pohjalle kaatavat nuhat olemukseni valtasivat. Nyt olisi kyl sellaisen samaisen toimenpiteen aika; olla vain ja öllötellä pohjalla. Olla välittämäti mitään ympärilläin pyörivästä Maailmastamme Avarasta ja surkutella vaine siellä vällyin välissä lämpimissä omaa olo ja tilaa. Siihen/tähän kun sit viel saisin jostahin jonkusen joka passaisi ja palvelisi sinne vällyin välliin?! Ja vasiten jos viel ( edes ) olisi jokunen jonka korvia saisin käyttää kaiken tämän olon ja tilan surkutteluu, saisin narista kunnolla, ääneen ja antaamuksellain jotta kuin on kehenosti "pullat uunissa" Mummerolla nyt täsä! A´ vot sie, silloin kaik olisi paree! Kaik olisi hyvin - eiks vaine?
   Muttas kun en voi - eikä ole.
Jotenka se ainut mitä voin ja pystyn tehdä tähän krapulaani arvaamattomaan ja ansaitsemattomaan täl haavaa on se ettäs vetäisin aamulla, kunne simmuin auki vihoin viimein sain ja ylös sänkkyni pohjalta ämpesin, ensi töiksein helttaani kuivan näppeen tonnisen kiputabun! Sitten aamusmootie pakottamalla alas niellen ja ah, ihanuutta; kaksi kuppia kaffeeta! Jos siitä ei simmut aukia ja tajunta tasalle tule niin mikäs sitten?! 
No, onni onnettomuudessa: yöllisenä aikana menneenä, tummana ja sankkevan pimiänä, oli satanut sfääreille näille "onneksein" tuota kummallista valkiaa höttöä seuduille näille, jotanka Mummero tää - sinne vaine sen miljoonannen kuudennenkymmenentuhannen viisannensadanyhdeksännen ja -kymmenennen hiutaleen väliin tekemähän töitä lumisia! Se kun virkistää niin? Eikös se vaine olekkin näin: raitis ilma ja tila yhdistettynä fyysiseen työhön ja rasitukseen, sehän on mitä para´hultaista "lääkettä" krapulaiseen oloon ja tilaan?

   Nytten kun tätä proosain nakuttelen tähän, on Aika-Rauta tuo aikaa näyttäväinen nakutellut jo tunteroisen, kohta onneksein jo toisenkin, siitä kun simmujain eka kerran sirittelin päivääni alkavaan tähän ja kaiken nää aamuiset toimein jo taaksein jättänyt olen, niin ompahan vaine oloin ja tilain KAIKKIEN näiden toimenpiteitteni jälkehen jo aikas normalisoitunutta. Tai ainaskin näin miusta alkavi "kummasti" tuntumahan. Kenties se totta on - kentie ei?
   Onkoo se aamuinen tabunen tonninen "syypää" tilaan tähän nykyiseeni - ja kohta sitten "laskeudutaankin maankamaralla" antoisesti, kynnetään multia syviä taasen, kun "totuus valkiaa" kera päiväsen tään jo meneväisen, ja "vaikutuspiiri" sen tabusen lakkavi tyystin? Vahi onkoo "syyllinen" sittenkin nuiden aamuisten nielustain alas saamieni eväiden? Olenko saaanut kehoni ravinnetasapainon jo sen verta kondikseen jotta se alkavi sittenkin pelamaan jo omillaan eikäs sen aika mene enää vaine kokonaan ja tyystin, tään krapulaisen tilani hoitoon? VAHI voikoo sittenkin olla niin että tästäkin krapulasta vaine henkkissä selvitään kunne vaine aikaa annetaan; "aika haavat parantaa"?

    "Totta toinen puoli."
   SE ettäs en iki-kuuna-päivänä ole ollut krapulassa, enkä halaja koskaan ENÄÄ ollakkaan niin saanen paljastaa täänkin nyt täsä: en ole nytkään, vaikkas oloni ja tilani tällainen kuvaamani onkin!
   Oloni ja tilani on tällainen, sitä kiellä en. Sitä kieltämähän pysty en. Ja toivon mukaan osasin kuvailla näin sanoin moninaisin kuinka tään kaiken par´ aikaa koen, kuin oloin on sankkevan sopimaton. Ja ihan syyttäin viellä...
Luulempa tosiaan ihan näin asiaan sen kummemmin "viel" peryhtämättömänä, ettäs osain asetella sanain nämä sopivaan järjestykseen, et osasin kuvata mitä se todellisen krapulan kokeminen on. Ja jotta sen tietäisin itsekkin niin miksikään "koekaniiniksi" en kyl halaja alkaa sillä miulle riittävi ihan hyvin tään tällainen nykyiseni krapula! Ei, ei tää ole miun "juttuin"! Vasiten kun tiedän et tää vältettävissäkin on.
   Tästäpä nykyisestä olostain ja tilastain sit johtuvi se et en siis vaine jymmärrä ( en ennen aikaan enkää vasiten tään tämän kertaisen kokemuksein jälkehen! ) kuin jotkut halajavat ain uudelleen ja uudelleen tällaisen olon ja tilan kokea tieten tahtoin? Kuin he halajavat tällaisen kohmelon, tällaisen, kivun, säryn ja "tekemättömyyden" issellen hankkia sellaisen yhden "hetken huuman" takia mitä siitä dokaamisesta, ryyppäämisestä, tahi kaunisisti sanoin, hieman maistamisesta, seuraa? Ei, ei kiitos miulle.

   Olimma siis yhden ystäväin, joka "osaa" potea Lavantautia kuten miekin, kera eilennä ehtoolla tanssimassa.
   Ja kuten täällä Suomemme maassa näiden säiden ja tilojen taatta on, niin tällaisia tanssejahan ei voi järkkäillä näin talviseen aikaan kun säät viilenevät, tulee lunta höntyväistä niin puihin kuin maahankin asti, mihkään avolavaan, ulkoiseen tilaan tahi muutoin vaine jotesakkin henkkittävään tilaan, kuten kesäiseen aikaan ain pruukkaa tehdä.
Ei, nämä pidot ovat ihan sisäisissä tiloissa. Paikoissa jotka sitten ovat enempi tahi vähempi ravintoloita. Niissä on siis lattia, neljä seinää ja katto ( ylläri, ylläri?! ). Ja sitten tanssiväki tuo moninainen mitä nyt misäkin sattuu olemaan. Enempi tahi vähemppi sakkia sakiaa tuvassa tuossa pyörimässä. Joko selvinpäin tahi "pienessä sievässä". Joko hivenen varustautuneena "raikastavilla tuoksuilla" tahi niitä ilman.
Ja jottei kaikki viel täsä olisi niin sitten talkkia ( tahi jotahin muuta sellaista mitä se nykymaailmassa sit onkaan - ennenvanhaan se oli surutta ja suoraan ihan ehtaa pottujauhoa! ) lattiaan jotta tanssilipokkaat sujuvan sukkelat, sujuvasti luistaisivat ielleh järilöih!
   Laskekaatte tästä yhtälö, laskekaatte ilma ja tila josa ei välttämäti ilmastointi toimi kuten pitäisi ( vasiten siin suuressa, sakiassa, joukossa moninaisessa! ) + hajusteet itse kunkin "raikastavaiset" + lattiasta nouseva talkin pöly + joitten-kuitten ( onneksi nykyään hivenen vähäisemmän määrän kuin ennen muinoin... ) hivenen kysenalaiset alkoholiset hönkäykset klyyvarini suuntaan tanssien pyörteissä + tällainen KLYYVARI kuin mitä miulla on? Mitä saadaan? Saadaan tää tällainen klapula. Tällainen allerginen reagtitsuune johka laittelimma jo yölliseen aikaan menemään, kunneva kotiin kotiuduin, ensimmäiset allargia tabut ja -suihkehet. Nyt aamusella uudet tsipaleet. Siihen tonniset tabut, jne. muut toimenpiteen mitä täsä kertoilin.
   Ei ole herkkua tää tällainen, ei. Pistää miettimään jotta onkoo miun aivan pakko enää sinne sekaan nuiden muiden pyöriväisten itseäin ämmetä? Onhan tuosta onneksein varmahan vuosi, kaksi, joska lie enemmänkin, kun vastaavassa olen viimeksi pyörähdellyt... Muttas siltikin - kun ei ole pakko niin pitääkö?
Tiedän että hinku olisi kyl kova sillä se Lavantauti kun on kertaalleen iskenyt niin sitähän pakoon et pääse. Enemmänkin kävisin jos vaine Matti Kukkaroinen periksi antaisi, jos vaine jaksaisin - ja jos en karpuulaani tällaista tulisi koskaan enää saamaan. Mutta näin kun se kerta tulen todennäköisesti tulevaisuudessa yhä varmemmin saamaan niin periksi kait täsä Mummeron tään annettava on ja jätettävä moinen "humpuuttelu" kokonansa. Korkeintaan mieleni syövereissä, muistoissa entisissä, ihanissa, palattava aikahan mennesehen ja muisteltava ettäs kyllä sitä ennen... useammankin kerran viikossa... nuorna´likkana ollessain...