...sukuun tullut uusia tulokkaita pikku hiljaa. Ihana seurata kuin sukupolvi toisen jälkeen, sukua uutta kasvaa jatkaakseen tätä elämää tällä Telluksella. Ihanaa kun meidänkin ( miun ja puolisoin miun ) geenit jatkavat kulkuaan kummaan johkin suuntaan. Ennalta tietämättömään suuntaan sillä kun eihän sitä koskaan voi ennustaa ( kun ei meistä kukaan mikään Ennustaja-Eukko ole vaik kun  näkyjä voidaankin nähdä ) ettäs kenen kera sitä kukin lyöttäytyy yksiin ja vasiten ettäs kestääkö ne liitokset sit ja kuis pitkään? Saati ettäs tuleeko sit jälkipolvea olleskana vai päättyykö sukunen juurikin siihen "monistumata" enää sen kummemmin?
   Kaikkien näiden jälkipolvien elämäsä en ole arjessaan mukana, ja hyväksyn sen nytten ( jo ). Tiet vaine ovat erkaneet sen verta muttas onni tieto aina kuitenkin kulkee ja kuulla saan "mitä, misä, milloin....? "


   Uusin tulokas antoi miulle aihetta miettiä aikoja menneitä; nyt tulee "mustaa" joten jos joku ei kestä niin hypätköön vaik tään lopun ylitse tahi sit surkutelkoon "voi, voi"!

   Mietin sitä kuinka sukua mennyttä on mennyt Tuonilmaisiin ja kuinka osan on MEINANNUT mennä...
   Olin aikoinaan puhelimenlinjan päässä kun oma isäni tappoi itsensä. Teki itsarin, itsemurhan. Heitti veivinsä, nakkasi hanskat nurkkaan, potkaisi tyhjää. Yms., mitä nyt näitä tapoja on ilmaista tällaista tapahtumaa.
Muutama läheinen on vahingoittanut itseään ruumiillisesti, enempi tahi vähempi, kait joko huomioita saadakseen, pahaa oloaan purkaakseen tahi sitten aikomuksenaan tehdä todellakin itsari mutta vähintäänkin näin huutaa ( kait ) maailmalle että haluaa itselleen jostahin, joltahii, APUA!
Itsemurhaviestiä jälkeensä on jättänyt muutama, mutta onneksi sitten henkiin kuitenkin herennyt kun ei olekkaan juttuaan tuota loppuun asti saattanut. Ihanaa kun eivät niin tehneet - nyt olisimme me kaikki heidän läheisensä ilman heitä!

   Mietin väkisinkin että mitkä ovat olleet tuntonsa heidän itsekunkin juurikin sillä hetkellä? Mitä he ovat ajatelleet? Millaisena he ovat kokeneet sen hetkisen maailmansa? Mistä "kenkä on puristanut"? Mikä ei ole ollut hyvin niin että sellaiseen ratkaisuun ovat päätyneet?
Entäs kuinka he kokivat ( joko itsarin tehden tahi muutoin itseään vahingoittaen ) juurikin sen hetken: se tuska jota itselleen tuottivat? Mitä oli vetää liipasimesta, viiltää terällä viiltävällä tahi raastavalla, astua auton, rekan tahi jonkun ajoneuvon alle, vetää viimeiset tappavat tabut helttaan...? Mitä oli se TUNNE mitä he kokivat juuri silloin?
Oliko se helpotusta siitä että kykenivät sellaisen päätöksen tekemään, vahi oliko se helpotusta kun tiesivät että kohta se tää Maailmamme Avaran syöksemä tuska, kipu, ja kaikkinainen helvetti loppuu kun kaikki se tapahtuu, on ohitse?
Entä silloin kun sen sitten peruivatkin, saivat peruutettua tapahtuman tuon suunitellun? Mitäs silloin, mitä ajattelivat, mitä tuumasivat? Oliko se silloinkin helpotusta, ja jos oli niin miksi näin? Siksikö että eivät sittenkään saaneet tehtyä sitä - vai siksi että ovat sittenkin vielä HENGISSÄ ja tallustavat yhä tällä Telluksellamme? Kykeneekö ihminen siinä vaiheessa, sillä hetkellä, moista "edes" ajattelemaan - helpotusta?

   Yleensä nämä tällaiset kait tapahtuvat niin että siinä ei ole asianomaisen lähettyvillä ketään toista henkilöä, ihmistä.
Mutta JOS olisi, olisikin ollut, niin olisiko kukaan voinut apua tuota tarvittavaa juurikin sille henkilölle antamaan ja suomaan? Olisiko esim. miusta ollut kellekkään heistä helpotusta? Olisinko osanut neuvoa oikein, tahi etsimään apua tarvittavaa juurikin hänelle?  Vahi olisiko vain ollut niin että se toisen läsnä olo, se että tietää että on OLEMASSA joku jonka puoleen kääntyä, niin olisiko jo pelkästään SE tieto helpottanut tuskaa huutavaa? Silloin miekin olisin varmaan siihen hätään "kelvannut"?
   Mistä ihminen voi saada ( ja voiko yleensäkään saada - enkä tarkoita nyt mitään yhteiskunnallista mielenterveysavun pulaa, tms. vaan ihan vaine ettäs saako ihminen juuri HÄNEN KAIPAAMAANSA apua, juuri HÄNELLE tarvittavaa apua, yms. ) juuri itselleen sopivaa apua? Kuka sen osaa ajatella että kun nyt puristaakin pikkuvarvasta eikä potuta potttuvarvasta niin miepäs käännyn nyt sitten tuon kenkäkaupan enkä jalkakirurgin puoleen?

   Näin LÄHEISENÄ, viereltä seuranneena ja asioita näitä näin kokeneena sivusta, ajattelen ettäs voi kunpa olisin itse osanut jo aikaisemmin vierelleen astua ja asettua; olisinko kenties helpottanut oloaan ja tilaa?
Olisinko kyennyt auttamaan, tahi jopa estämään, tapahtumat nuo jos olisin ollut juuri silloin lähellään? Kuten esim. tiedän että vaikka olisinkin ollut paikalla kun puolisoin kuoli ( ns. luonollisen kuoleman ) niin enhän olisi osanut auttaa. Ei miusta silloin olisi siinä ollut avittajaksi. Korkeintaan anpulanssin soittajaksi paikalle - ja sekin olisi varmaan tullut liian myöhään sittenkin paikalle...
   Suren sitä mitä he ovat juurikin silloin ns. H-hetkellä kokeneet ja ajatelleet. Tahi sitä mitä ovat joutuneet kokemaan ennen sitä... Suren sitä yksinäisyyttä heidän sillä hetkellä, tuskaa suurta huutavaa. Suren "menetettyjä" hetkiä heidän elämässään - ja jälki käteen tietenkin myöskin menetettyjä elämiään niin heidän itsensä kohdalta kuin kaikkien meidän muiden jotka jälkeensä olemme tänne Tellukselle jääneet tallustamaan ilman heitä.

    Olen onnestain ynmyrkäisenä ettäs hekin näistä läheisistäin jotka toisiin aatoksiin aikanaan tulivatkin ja jotka yhä edelleen kanssamme kulkevat samaan suuntaan, että hekin ovat nykyään ihan reippasti, oikeasti ( kait näinkin asian tään voi ilmaista? ) elämänsyrjässä kiinni. Heistä on tullut kunnon kansalaisia, perheellisiä, tahi ilman perhettä. Lapsellisia tahi ilman lapsia. Ovat ammateissaan - kaikki, työnsyrjässä kiinni.  Asustavat, ja astuvat ielleen päällä tään Telluksen.  Ja ainakin näin syrjästä seuranneena, vierellään samaan suuntaan kulkeneena, näyttäisi että nytten hyvin voivat. Heistä on sittenkin tullut jotahin. Enenpi tahi vähempi ihan kuten meistä kaikista muistakin ihmisistä. Ihanaa kun heidän elämänsä kantavat! Sittenkin! Ihanaa kun saan nähdä että minun, kaikkien heidän ja kaikkien näiden, suvut jatkuvat, geenit monistuvat... elämä jatkuu sittenkin Telluksella tällä.
   Sillä mitä olisikaan tullut jos näin ei olisikaan käynyt? Mitä ilman olisivat he, olisimme me, kaik heidän läheisensä? 
   Ei olisikaan enää laivaa tuota, satamaan saapuvaa, ei olisi ihmistä ihmetteleväistä, kuikkaamaan seuraavan nurkan taakse hämmästelläkseen ja kummastalleekseen elämätä tätä - mätää...
  
   Elämä kantaa!