...olkoon otsikko skriivauksellein tälle sillä tekstini tää nimenomaan eilisestä päivästäin kertovi. Ja lisäksi voisi yhtenä "oljenkortena" otsikon tään ja valokuvieni näiden välissä pitää sitäkin että oli se sitten teeren tahi minkähän vaine, muttas mettälinnun se joka tapauksessa oli, "teeren" jälkiä niin joka tapauksessa jonkkusen mettäelävaisen jälkiä ne olivat joita  tuolla käyskennellessäin valokuvasin.
   Syy sille ettäs eilennä en viel nakutellut tätä tekstiäin valokuvieni kera, oli yhtenä ja ainuana se ettäs oli silloin aivan irti-poikki-katki -kunnossa.
Oli nimittäin ensin tyttärein 24/7 yökylässä joka tarkoittaa että yö menee/meni häntä ja hänen untaan ( unettomuuttaan ) valvoessa. Ei nukuta, ei, näin vanhemman roolissa silloin.
Toinen yö jälkeen tuo edellisen meni sitten äitini tykönä josa en osaa syvään uneen vaipua olleskana henkien takia... joten se oli sit toinen yön pääskytysten kun unoset raikkahat jäi saamati. Sen vähäiset mitä näin koissa ollessain yleensä saan nukuttua, "konttini kopattua" mukaan.
Näihin kun sitten lisää eilennä päivän verta stallaamista "hivenen" väsy simmupielissäin, mieli sopivasti "utuisesa", pitkin Maakuntia Taivahanrannanmaalarina, happee haukkain raittiissa ulkoilmassa, niin väsyyhän se kroppa vähemmästäkin. Se ettäs kroppa väsyy - väsyy siin loppuin lopuksi mielikin.
Ja sit kun kun tuohon kaikkinaiseen väsyyn lisää viel "happi-myrkytyksen" niin siinä on kyl aikas oiva "coktail" valmiina silloin! "Pisteenä i:n päälle"; ei tarvita kuin kohdille sattuvainen sänkkyvä, vällyt sopivaiset ja vaine "kaato-känni" ( ei siis oikeeta alkoholia, ei, vaan sopivainen syntymä-sellainen olo ja tila ) niin "good bye" ja hyvää yötä!
   Muttas nytpä onkin sitten parhaillaan päivä uusi, tosin jo ehtoon puolelle kääntyväinen... muttas kuiteskin. "Tankattu" on unta kaaliin, hommia puuhattu mm. Kaikettomia leipäsiä leipoillen, huushollia siivoillen jne., jne. jotenka nytten sit uudella virralla, uudella puhdilla - tästä lähtee...

  
   Aamusella kunne Aurinko Armas simmunsa aukaisi, ja mie kera sen siin samalla, niin kunne valoa valkaisevaa jo sopimoilleen ilma ja tilassa oli, mie otimma kimpsuin, kapsuin kera äitini tykönä keittämäin kaffeen, sekä suorin matkoihini tyköänsä.
Suuntana ekas´ teks´ mökkimme - ei kun Venhoni. Venhoni tykö ihan ensimmäisenä. Katsastamaan misä siel menhään? Onkoo Venho tuo soudettavainen viel järjissään, onkoo mikä jää- tahi vesi-tilanne siellä? Miltä siellä näyttää?
    Kun matkallein tälle lähdin oli mielein sopukoilla ajatusta että sittenpähän siellä suotaipaleella otan ja rämmin. Rämmin oikein antaamuksella siel sen kaikkinaisen valkian ja upottavaisen lumen seassa. Jos onni on myötä ( kuten ounastelin ) niin lunta valkiaa on vaine nimeksi pinnalla maan, alla pitkien honkain niiden paikalla olevaisten, muttas sittenpähän siellä kuitenkin rämmin: seassa sen loskan, veden, kostean rämeikön. Jalkoihini kaiken varalta otinkin kosteutta kestäväiset vast´ ikään hankkimain kuvan rötkyily/eräkenkkäset. "Ei haittaa jos kosteutta on. Ei haittaa jos kastuu hiven..." "Ei haittaa - tuli vastahan mitä vaine. Niillä menhään ja sillä selvä. Perille asti joka tapauksessa menen. Vastassa sit mitä tahansa!"
   Ylläri-pylläri oli sankkevan suuren moinen kun tajusin jo tuonne perille ajaessain ettäs oli muuten sit eilennä loskakeli ja mennä yönnä kuvan PAKKASTA! Haa, voisi olla sittenkin hankijaisia...?



Kuten olikin! Se ettäs juurikin noiduin tuonne levelille nuille mennessäin et kun ei ole lunta, ei hankia misään - saati sitten hankijaisiakaan tulevaisia ( mielessäin näin ajatellen, en "ääneen" luetellen ) niin nytten sitten tällainen ylläri! Wau!
   Olipas siellä oiva jutska astella, aikaa myöten tipsutella, pitkin pintaa valkiaa, kantavaa kantohankea, tuota. Ei upottanut, ei syövereihinsä kosteisiin vetänyt. Haa, kuivin tassuin ja kenkkäsin. Suuntan tahi toiseen - minnehä vaine.
Voi, kuin mie nautinkaan. Sittenkin saatiin edes yhdet hankijaiset tällekkin kevähälle! Ja ettäs ne sattuivatkin olemaan juurikin eilennä kun isse olin menossa tuonne Venhollein ajatuksella jotta rämpimiseksihän se menee...?
  
   Ei ollut Venholla hätää mitään. Kaik oli kunnossa. Näytti että veden pinta rannoilla noilla ounaili kevättulvia tulevia jo...
   Olin, taivastelin. Kuuntelin jään ääniä - lintuja kun ei sirkuttavia, pikku lintusia lukuuun ottamati, paljoa äänessä ollunna.
Olipas vaine jännä pysähtyä ja kuunella kun jään alla laineet ottivat "vauhtia"; "Humps." "Humps." Aivan kuin ounastellen jotta täältä viel tullaan - vuotas vaine. "Kohta, aivan kohta, mie humahutan kunnolla; särjen kannen jään."

   Poies lähteissäin ( kuten jo tuonne mennessäin ) teki mielein miun kopasta oikein kunnolla pintaa jäisen tien tuon piskuisen ja vetästä parit kässärit siinä mutta maltoin mielein miun kuiteskin. Ajatuksella et jos otan ja vetäsen sekä se siitä sit karkaakin käsistäin niin miehän löydän pian itsein sieltä TODELLA syvästä jorpakosta sen jälkeen. Ne "jorpakot" kun ovat siellä Vapon aikoinaan sinne kaivavia SYVIÄ turvesuo-ojia! Eivät siis mitään normi-raveja tahi tienvarren ojasia. Eivät suinkaan.
   Olivat muuten ( vaik juurikin tuonne mennessäin vasta noiduin sorapintaisten teiden jo soraista pintaa! ) nuo piskuiset tiet kuiteskin todella iljanteisia viellä. Siis kaik´ noi tieverkoston ihan piskuisimmat tiet pinnoiltansa nuilta.
Ei olisi tarvinnut kuin polkaista kaasua hivenen lisää, tehdä jokin äkkinäinen liike, tahi tosiaan vaik´ kopasta sitä kässäriä, niin olisi muuten "lähtenyt" helposti.
Pidin kuiteskin "kielein visusti keskellä suuta" niin onnistuhan se ajaminen pisku hiljaa ielleh järilöih. Pysyi kieli keskellä suuta, pysyi auto keskellä tietä. Reunamille kun ei ollut ieti mennä ja niillä ajaa; olisi tien kaltevuus vetänyt auton tuon liikkuvaisen sinne raviin silloin...


   Mökille ja mettään, kera vilkaisun taaksein:






   Vanhaa kamaa: isämme aikoinaan pystyttämät lehmien mettälaitumen raja-aidan tolpat viel pystyssä ja paikallansa.
   Täsä kulki aikoinaan aitauksen tuon ns. viimeinen raja. Se pitkä, soinen, takametsän piikkilankainen aita josta sitten vanhempamme, kuin me muoskatkin, ain aamu- tahi iltalypsyille lehmiämme haettiin jos ne tänne asti könyneet olivat.
Muistan että se oli silloin "se viimeinen" paikka josta tahtoi niitä lähteä etsimään ja hakemaan. Se kun tuntui tää paikka olevan niin kaukana pihapiiristämme ja lypsypaikoiltamme. Ja pelottavakin se oli kun piti ensin kävellä lävitse sankeiden, synkkien, metsien että tänne silloiselle aavalle nevalle asti pääsi.
   Sittemmin...



...tää nyt jo näinkin metsistynyt suo on käynyt "kultaakin rakkaamaksi" paikaksi näin aikuistuttua.
   Tää on paikka joka on viel "korvemmassa" kuin mökkimme tuo. Tänne ei kuulu paikallistien satunaisten ajokkien äänet. Eivät kuulu muutkaan ihmisten olemasa olon äänet tällä Telluksellamme.
On vaine lintuin laulut, metsän äänet ja - mie.
   Mielessä se kuin pienenä likkana täältä poimittiin lakat. Karpaloita teinivuosina suuhun napsin ja isoille paanteille pötkäksein pistin katsellen, tutkaillen, Taivahankannen menoa ajatusteni kera. Ajattelin (unelmoin) ja olla öllöttelin omassa rauhassa.
   Ja nytten näin isona täällä vaeltaessain muistellen kaikkea noita menneitä, nauttien viel joten kuten aavaisesta vaikutelmasta. Etsien syssyisin ja keväisin karpaloita suuhun laittaa - lakkoja ei enää kasva kun on sen verta kuivunut jo suo tää.
Talvisin etsin kieppejä. Onko niitä? Onko lintuin siipien jälkiä? Ei, ei nytten ollut kumpaistakaan. Onkoo liian vähä luminen talvi ollut että eivät ole linnut saaneet kieppejä tehtyä? Vahi onkoo sen verta leutoa ollut et niille ei olekkaan ollut tarvista? Mikä onkaan syy tuolle - sitä tiedä en? Surku vaine kun en niitä olleskana löytynytkään.



   Tuolla sitä ajattelin ja kuljeskelin. Ja mikä etten olisi kulkenut kun oli esim. ojien muutemien ylitse tuo Ukko-Ylimmäinen, tahi mikä-lie-luonnonvoima, järkkäillyt tällaisia mainioita "siltoja" kulkea!
Sorgy - aika hankala on kylläkin hahmottaa tästä valokuvastain siltanen tuollainan... muttas siinä se kuiteskin on ja sen pinnalla tassuin miun jäljet kun siitä kuljin ylitse "synkän, virran, rotkon" tuon.

   Katsastin mie siel kyllä muihinkin tassuin jälkiä...



   Täsä "minkä-lie" Öttö-Mönkijäisen jäljet pinnalla hankkevan kantavaisen tuon. Oivallisesti ovat jäänehet koholleen kun ynpäriltään ovat lumet sulaneet jo.



   Täsä sit ne alussain mainitsemain "teeren" jäljet...



...Pupu-Jussikan jäljet...



...minkä-lie-jäljet...



...Ahman tassujen jäljet...



...ja Ilveksen tassutukset.

    Vaik kuin "metsän poika tahdon olla ma" niin joskus sit on sitltä kömmittävä poieskin ihmisten ilmoille - kuten nytkin: nokka vaine kohti kotia.



Kotimatkallain tuolla taasen ikustain "kaksi vanhaa puuta".
   Puoliosin meinasi ( lie tästä jo kertonutkin teille Armaat Lukijain? ) nää aikoinaan ottaa ja keloa. Sitten kaataa aikanansa, muttas "kaatuikin" ensin hän ja puut nämä iellehen pystyssä pysyvät. Snif...



    Pihapiiriin palattuain teitenkin ensimmäiseksi piirtäin tulta polttavaista notskille.
   Ja sanompahan vaine taasen jotta eka ysittämällä tulille lähti. Elikkäs se sit meinaa että rakkaudessakin onneva pitis olla Mummerolla tällä? Tjaa.... kassotaan kunne saamme elää, kuin Mummeron käykään....?
   Notskin kunnolla palamista, hiilostumista, vuottaissain kamerain kera pitkin poikin pihanmaita valokuvaten:



   "Kanto palaa!"
   Pihankoivumme kanto satti sopivaisesti linjalle notski ja tupamme rappuset.



    Ei kuurankukkasia vaan Kuuranmetsää.
Aivan mahtava näky mökkimme akkunalla!



   Tuomet silmujansa kasvattelevat kuin aivan kohta jo puhjeta aikoisivat?



   Meidän Tähti-hevosemme vetämä niitokone kalliomme kätköissä.
   On se kun miettii ja ajattelee aikoja noita. Mitä se oli kun hevos-työkaluilla ja käsin tehtiin töitä? Mikä määrä työtä, mikä rasitus elimistölle, vartalolle. Josko toisaaltaan sitten mikä oiva voimain kasvatus juttu. Ei tarvittu erikseen jumpilla käydä, ei kuljettu treenisaleilla tahi juoksulenkeillä. Kyllä tuli "jumpat" sun muut "voimistelut" ihan arkisissa askareissa suoritettua.
Tahi kun miettii ettäs mitenkä sitä onkaan valvistettu, tehty, korjattu, rakennettu, siihen aikaan melkeinpä kaik konehet itse ja käsin - kunne tuli tää tämänkin ajan teollisuus-tuottoiset koneet ja kojeet - ... Mitenkä sitä onkaan pitänyt kaikkien olla käteviä käsistään tahi sitten ei ole tullut särvintä leipänsä päälle. Hyvä jos edes sitä leipää jos ei ole taitoa hyppysisään ollut tehdä mitään.
Kuin sitä ovatkaan isännät veistäneet kirveillä, vuolleet kirveillä, puukoilla, petkeleillä, yms. terävälineillä vaikkas vaine täänkin niitokoneen aisat! Siihen rakennettu puista lähtien sahaten lankut, siitä sitten laudat, ja edelleen penkit, pöydät, tolit, kirstut, yms. tarvevälineet! Emännät kasvattaneen pellavat, pehmittäneet vartensa noiden, loukuttaneet ne, kehränneet langoiksi ja sitten kutoneet tarvekankaiksi ja ommelleet käsin ( ei ompelukoneilla, vaan käsin ) viel vaateiksi, sun muiksi liinavaateiksi ja tyköterpeiksi!
Ei, ei ole ollut tekemisen puutetta. Ei ole tarvinnut miettiä et istunko iltaa "olemati"? Istunko ja surffaanko netissä? "Mitähän ne kaverit tekevät; pitiskö olla mukana siellä nyt?" "Miltähän mie näytän täsä selfiessä?" Jne., jne..
Hyvä kun on henkkissä pysytty ja henkkevän nuiden pitimeksi saatu tehtyä kaikkea tarvittavaa... Joo-o.



   Ruusu Pajunkissan.



   Kun on lunta vähän niin sitten sitä on vähän. Enpää muista milloin olisin viimotteeksi ( paitsi silloin vasta myöhemmin kevähällä 2014 ) ajanut HELMIkuulla mökkimme pihaan asti autolla, karautanut Hepo Hopialla suoraan pihapiirillemme asti?
Nytten ajoin. En enpinyt olleskana. En ajtusta tuhlanut ettäs jos vaikka kiini jään sinne. "Pääsenkö tienhaaran aurausvallin ylitse?" Ei, en ajatellut. Oli aivan "pläkkiä" ettäs tuosta ajan ja tuonne menen. Piste.
   Sekin oli jänskää nytten kun tavallaan on mökkimme sisuksissa näin talvisyvämeneä ain kylmempi olo ja tila kuin mitä on ulkosalla. On sit ulkona pakkasta enempi tahi vähempi ilma ja tilassa. Niinpä sitä ain näin talvisin oleskellaankin vaine lukosalla, pihanmaalla, kun mökillemme menhään.
Nytten kun pistäydyin mökkimme sisuksissa niin siellähän oli "lämmintä"! Voisin veikata ettäs oli muuten lämpimämpää jopa kuin ulkosalla. Ainaskin siltä tuntui noin äkkisiltään. Kattomaan ja tarkemmin tutkailemaan en sinne jäänyt muutas se oli vaine sellainen mutu-tunne, se.

   Kunne notski hiipui hiiloksille, tuli väsyi välkkymähän, laitoimma mie pinnallensa tuolle arinaisen, evääni paistumahan. Siin paistuivat Kaikettomat leipäsein kera kalkkunaisten parin makkaran pätkän.
Istahdin porstuamme rappusille, avasin matkatermarini auki ja kaadoin kaffeeta siitä mökistämme lainaamaani kuppiseen. Naukkasin kaffeeta kupistani tuosta "Puolen hehtaarin metäsisestä" ( Nalle Puh:in "Puolen hehtaarin metsän" -kuva kupin kyljessä tuossa ja siitä kupin tuon nimi saanut on alkunsa. ), haukkasin leipästäin ja - taivastelin nauttien rauhastain.
   
   
   Paluu matkallain käväisin Paikallisessa ( kukkaliikkeessä ) josta kaksi kukkasta "pyysi" mukaani päästä Humisevalleharjulle... 
   Matkalla kotiain kohen päätin pyörähtää entisten kotikontujeni kautta:



    "Maaliskuu maita mataa.": on perinteinen sanonta mutta kovinpa tuo vaine jo helmikuulla maita mataa!
    "Puolustukseksi" tosin täytyvi myöntää ettäs tää kyseinen kuvahan on Maaningan lakeuksilta kuvaamain valokuvain, josa on noin niin kuin perinteisestikin AINA vähä lunta. Josko muualla on lunta enemmältikin niin täällä sitä on AINA paljon vähemmän. ( Kinnulanlahti, Lapinjärven liepeiden suuri, aava, iso, peltoaukia. )
Muttas siltikin - onhan tää nyt aikas laista!


   Pässikoskella.



   "Polo."
   Keskellä jyrkkää rinnettä, keskellä alasmenopolkua. Siinä se nökötti. Kuin haastain et tokkopa tästä menet? "Mieti nyt tarkkaan astutko askeleen, tahi toisenkaan?" "Mieti nyt tarkkaan, mihkä askeleesi astut!"



   "Päivän sydän."
   Hyvä etten porhaltanut täysillä iellehen sillä muutoin en olisi tätä huomannutkaan olleskena.
Huomasin ja tähtäilin muuten tovin etäs edes tään laatuisen valokuvan tästä sain aikaseksi! Työtä tei kunnolla.
   Liekkö syynä työn määrä tuo arvaamaton vahi mikä muttas kunne tästään edelleen astelsin niin ensin kyl kumasin moiselle ihanuudelle, ennen kuin ohitsensa menin.
Samoin toimin poies tullessain; kumassus ja ohitsensa.
Näin siksipä juurikin jotta ylipäätänsä ohitsensa päässyt olisin. Oli nimittäin naamasen korkeudelle asettunut ja tietenkin - keskelle polkua tuota niin ettei ohitsensa pääse kuin joko rikkomalla tään tahi sit "hartahasti" kumastemalla! Mikäs siinä mielelläänhän tällaisen nävyn edessä kumartelee...



   Perillä, Pässikoskella.

   Korkeakoskella, Alapitkällä, Lapinlahti:






   Vejet ovat jo irti!







  "Radantauksen", Päivärinteen-tilan kohilla vanha, vanha, puu. 
   Viel on pystyssä - edelleen. Voi, Raukka-Parka...



   Koivun tuon "kumppania", vanhaa taloa tätä, oli alettu purkamaan, joka sekin oli omalla tavallaan miulle pettymys kun täänkin olen iät-ajat tottunut täsä paikallansa näkemään ja ain sitä "ohimennessäin" näin käväissyt moikkaamassa sekä valokuvaamassakin.



   Surku, surku, hiipi ( ja yhä iellehen hiipii kun näitä valokuvaiain katselen ) puseroon kun tätä nyt katselee sillä...



...esim. tammikuussa 2010 se oli veillä näin hieno näky!
Muttas minkäs teet: aika tekee tehtävänsä, ja varmahan on omistajansakin jo ( luulen näin ) vaihtunut joten uudella omistajalla on ain omat halunsa, suunitelmansa ja "näkynsä",,,


   Hovinsillalla ( Alapitkä, Lapinlahti ):



   "Siipi."



   Täällä rannalla tään Hovinsillan tiemeellä on tällainen "ränni". Tää on piiiiit-kä kivistä tehty valli äärellä joen uoman tuon mutta kun en enää "kuolemaksenikaan" muista ettäs miksi ja mikä tää on ollut? Minkä osanen tää on ollut?
Oliko niin ettäs täsä oli aikoinaan mylly tahi saha ja sit tää oli sen jokun veden tahi jonkin uoman rännireuna? 
  Tälläkin on ikää varmana enempi kuin puoli vuosisataa jo muttas siellä se vaine seitsä nakottavi "muina miehinä". On kuin aika ei tähän pystyisi, kuin ei ajoittain vuolaskin virta tuo viereinen sitä kuluttaisi, ajan hampailla nakertaisi ja täten sen itsetuntoa heikottaisi!

   Nautina, ahmin, "karkkikaupassain":

















   Kohta jo kotona. Viellä Lammellein ensin ennen kuin perilla asti menen:



  Pajujärven ( Lapinlahti ) iso Mänty ihanainen!
   Tänä talven tiemeenä se pettymys et kertaakaan en ainakaan mie nähnyt tätä Mäntyä kaunista kohde-spoteilla valaistuavan... kuten tää yleensä on ollunna.


   Lammellain:



   Mieli lepää, järki aukiaa, ajatukset selkiää.
   Viel ei ollut, ei näkynyt, uijia nuita kesäisiä paikalla... Miksihän?
   Ei hälyä kiireisen yhteiskuntamme, ei.
   Portahat millonaiset jo sulat.
   Rauha.



    Tään "raadon" essin viel ennen paikalta poistumistain, linssini etehen.
Raato tää väsynyt täällä on ollut olemasa niin kauan ainaskin kuin mitä mie olen näitä kankahia stallade. Se vaine oli nytten surku kun on näköjään joku "osanut" tuoda tähän jotahin hiven lisää, jotahin joka ei tähän "kuulu"! Oli nimittäin roudattu paikalla veres, hieman uudemman aikaisen auton, puskuri! Ei hyvä, ei.
Josko ei tää itse Raatokaan täällä hyvä ole muttas ettäs sit tähän viel joku kehtaakin lisää roudata! Ettäs häpiäisi moisesta teostansa!
Kaunis omalla rujolla tavallaan.


   Siinäpä se. Siinä koko-nainen tuo päivän eilisen.
   Ajan kera matakaani tein, ajan kerran ja hissukseen. Ei kiirusta sinne, ei tänne. Kuhan vaine joskus perille kotiini, Humisevalleharjulle, viel pääsisin.
Kaps´säkkien purku. Katsoa että Majani tää Mahtavainen tolpillansa viel on, ja sitten vällyin välliin lämpimiin sekä unta kaaliin, armollista. Ei suunitelmia tulevaisia, ei ihmeitä-kummia mitään. Kuhan vain nollata saan ( sain ) itseni yön aikana: Kyl se siitään elämä viel voittavi!