...sanon nyt sillä en halua, en sitten milläskänä halua, sanoa taasen "Korona" sillä vaikkas kuin se täsäkin tekstissäin taasen vilkkuu ja vilahtelee niin siltikin - ei se kaikki elämä ole siitäkään huomimati nykyään. On sitä/tätä elämää senkin "ulkopuolella" - hitto!
   Nyt menhään näköjään taasen sitä jotahin vaihetta elämäin kiertokulussa kun unta ei nukkuva saa. Kun ajatukset menevät rataa: "Ehtiihän sitä sitten haudassa, jne..". Kun mielehen tulee yön vähäisinä nukuittuina tunteroisina ettäs voisihan sen yönsä viettää joskus ihan vaine nukkumallakin... "Mitähän sitä nyt sitten tekisin...?"; kun yötä tuota ( vielä 9 tummaa ja yksinäistä viettää valvoen.
Nukuttuja tuneroisia takana noin kolme per yö - hyvällä onnellaan. Arvatkaas Armaat Lukijain kuin olenkaan kade heille jotka osaavat, voivat, kykenevät, nukkumaan! "Kökkö sentäs!"

   Eilinenkin päiväin siis alkoi tällaisen "hyvin nukutun" yön jälkeen.
Ehtoolla taasen iltaa pitkää tuota istuissa ( kun unta ei saa ) mietin sitten mennyttä, päivää tuota  taaksein jättämääni ja ihan täytyvi sanoa ettäs siinä vaiheessa kun valvottuja tunteroisia alkoi olla plakkasissa jo sen 21 niin tuntui ettäs ei se eletty elämä jota elin ja koin samaisena aamuna, ei se miun ollunna - varmaankaan? Kummasti sitä elimistö tekee "tepposensa" ja ei anna enää muistaa mennyttä siinä vaiheessa kun väsy painaa päälle ja unta ei vaine saa, ei tule. Sitä on kuin josain aivan toisessa elämässä olisi kuin mitä aamusella viel oli ja eli. Tyyliin: "En se mie ollut joka tein sitä, tein tätä ja vasiten tuota!" On kuin aivot turta olisivat. Toki, en sano ettäkö tietotonna olisin, ei sentäs. Tiedän että elänyt olen, kokenut olen, ja järki leikkaa siitäkin huolimati muttas se on sellainen jänskä olo ja tila siltikin, se.

   Aamun tuon autereisen ja kaunihin kun aloitin aikaisin eilennä niin "kerkesinpä" silloin jo ennen neljättä käyden laitella kaik petivaattein ja Itulaatikkoin vuodevaattehet ( sis. tyynyjä, patjoja, vilttejä, yms. kamaa ) ulos tuulettumaan - osasen pestäkin jo.
Sitten aloinkin siivota. "Kerkesin" niin ikään vosekkia kaik kyökkini alalaatikot putsi-puhtahiksi ja pyyhkäistä huushollini loppuset pölyset veke tuvastain ja kyökistäin. Sain siis siivouksein vihoin ja viimein loppuhun tältä haavaa. Ain jokahinen päivä vähäsen ( useampana peräkkäin ) jotta käteni kestäsisivät ja rkoppain periksi antaisi...
Apeta vällehen sinnan alle, kaffeeta kituksiin... ja sitten päätöstä mitä teen seuraavaksi?
   Kuikkavan akkunaistain ulos todeten että helekatti kun on hyvän näköinen keli akkunan tuon kuikittavan toisella puolella! Mitenkähän olisi jos sitä miekin... sittenkin... vaikka vasta viikolla meinasin... karanteenissa kun näin olen... jos kuitenkin... yssinäin... olisikohan... mitenkähän tuo olisi...?
Tuumasin isseksein: "Nyt tahi ei koskaan!" ja äkkiä, siltä seisomalta, kamat kasaan sekä menoksi. Piste. Ei siinä "nokka kauan tuhissut" kun olin jo tietä tuota määräämätöntä mittaamassa. Hepo Hopiallain karauttamassa. Suklaatillain sulavasti sujauttelemassa. Pisteestä A. pisteeseen B. Ilman mitään välieteeppeja, ilman mitään pysähdyksiä, ja vasiten ilman ettäs ketään siin matkalla tapaan tahi jututan - paitsi... ( kerron sit myöhemmin tään )

   Tietä tuota enempi tahi vähempi serpentiinistä ja viel joten kuten keväisen roudan routimatontakin ( osin ) mittaamaan mennessäin tuumailin jotta täähän on kuin silloin aikoinaan "vanhoina, hyvinä, aikoina" kun puolisoin kera otettin vaine ja lähdettiin tosta vaine, vasiten näin kevähällä hankijaisten/hakien aikaan, kun siltä tuntui ettäs nyt pitää mennä. "Ei huolta huomisesta, ei sen kummenpaa eilisestäkään", sen kusta vaine menee..
   Kuten nytkin.
Itse päätän/päätin et lähdenkö vahi enkö lähde? Milloinka lähden vahi enkö lähde? Minnekkä lähden - vahi enkö lähde? Ihan kuin se sanonta: "Tietä käyden, tien on vanki. Vapaa on vaine umpihanki."... tahi jotahin sellaista. On niin kuin vaine omat rajoitteet olemasa ettäs mihkä menee, minne menee, ja kospo menee. On kuin taivahan lintu; vapaa kulkemaan ielleh, järilöih.
Voisin melkeimpä ottaa ja löhtiä vaikkas "maailman ääriin" asti ajamaan siltä istuimelta - jos ei olisi nyt tätä Koronaa. Ja varmana menisinkin! Voi ettäs kuin tekeekään mielein miun menhä!
   Kaipuu on kauas, jonnekkin.
Muistan erään kevähän menneisyydestä kun puolisoin oli mennä syssynä poistunut iäisyyteen, ja tuli kevät tuo uusi. Voi ettäs silloin oli saman moinen kaukokaipuu syvän alassain. Silloin kerroinkin siitä/tästä Teille Armaat Lukijain moiun, muistan sen. Se hetken oikein muistan kun sen koin. Muistan sen paikan, sen kohdan kun astelin seuduilla noilla entisillä Majani Matalaisen.
Muistan myöskin lapsuuteni keväitä kun samainen kaipuu oli ja asusti sisuksissain... Muistan ne Aurinko Armahan valottamat kirkkaudet, lämmön, ja sen mahdottomuuden ottaa ja lähtiä itse jonnehin? Ei pikku-likka sitä sellaista voinut silloin toteuttaa.
Nyten sitten taassen - nytten samainen kaipuu on ja asustavi tuolla sisuksissain. Syvänalassa. Se SATTUU! Se on siis ihan konkreettinen kipu ja kaipuu joka korventaa mieltä ja kroppaa. Uskokaa tahi älkäätte, muttas näin se vaine on.
Se vaine on nyt erotuksena entisiin aikoihin jotta NYT tiedän ja tiedostan paikan minne kaipaan! Voisi sanoin kuvailla ettäs tiedän mihkä tään kaipuuni kanavoin, jos nyt näin voi sanoa, ja näitä sanasia käyttää, täsä tapauksessa?! Voih, kuin haluaisinkaan painella täsä, nyt, ja näin, sinne muttas kun on tää Korona; kökkö sentäs!
   Jotenka ei muuta kuin vaine "laastaria haavaan" ja mökille nyt.




   Ja mikäs olikaan lesetellessä kelissä näin mainiossa, lävitse pääosin kuivien teiden! Tää kuvasen otimma kotiain palatessain muttas otimma tään paikassa josa menomatkallain tein ns. päivän hyvän työn. Ja nytten palajan siihen puheeseen jonka kerroin kertovani sit tulevaisuudessa. Täsä se nyt tulevi:
   Hokasin tällä suoralla että joku oli laituuttanut poskeen tien tään ja laitellut varoituskolmion kanssakulkijoille varoitukseksi tuosta pysäköinnistään. Muita tällä pätkällä ei sit näkynytkään. Hätävilkut päällä ja auto tuo poskessa tien.
Aatoksella ettäs jotahin tapahtunut ja vasta kun ei ole ketään muuta pysähtynyt siihen avittamaan - vielä?
Vedin sivuun, ja kelasin nopasaan mahdollisuuksia kaikkia...
   Ammoisina aikoina kun puolisoin kera oltiin sillä ainoalla kalootin kierroksellamme niin joku pysäytti meidät samoin tienpäällä ollessamme. Hätävilkut, joku huitomassa tienpäällä pyytäin meitä pysähtymään.
Totta kait sitä "hädässä ystävä tunnetaan" ja vasiten noin "tiettömän tien päällä" ollessa josain kaukaisuudessa josa apua ei ihan lähellä ole ja asusta, ei ole saatavissa "kättä pidempää" ihan siin nurkan takana, niin mekin ajatelimme ja tienposkeen pokettiin siinä. "TIedä vaikka kuin henkkevän lähtö lähellä heillä on siinä ja nyt?"
Ylläri-pylläri olikin toisen moinen. Tämä "Avulias-Aatu" joka apua tuli pyytämään alkoi siinä vaatia rahaa meiltä. Muista en oliko HÄNELLÄ "kättä pidempää" esillä muttas niin vain puolisoin sulki ajokkimme akkunat ja kaasutimme äkkiä tiehemme. Ei, apua hän/he eivät tarvinneetkaan vaan aivan toisin päin; me siinä kohta olisimme varmahan sitä apua jostahin tarvinneet!
Tuon tilanteen jälkeen puolisoin pitikin sitten aina tienpäällä ollessaan "kättä pidempää" saatavaillaan ja sen konstin itsekkin muistan ja opin; "vara ei venettä kun kaada".
   Niinpä sitten nytkin eilennä kun autoin oven aukaisin ja läksin astelemaan apua pyytäväisen tykö ajattelin tään kaiken lävitse ja pelko persiissä ajattelin että kumpainenkohan täsä sit lopulta apua tulee tarvitsemaan....? Mutta kun tieliikennelakihan velvoittaa aina etenkin se ENSIMMÄISEN paikalle saapuneen kartoittamaan tilenteen ja apua antamaan! Ei läheistä saa jättää avutta, ei... Astelin, ajattelin. Ajattelin ja astelin. ( Voi kun siinä kerkiikään, siinä parin auton mitassa, ajatella vaik koko elämänsä lävitse! )
Liki päästyäin aukesi auton tuon avunpyytäjäisen takaovi ja sieltä astuvi ulos - nuori nainen kera sylivauvan! Kyselin jotta mikä hätän? "Voinko auttaa?"
Sanoi että rengas puhkesi - hinausauto on jo soitettu; tlossa on."
"Huh, helpotus!" "Se näistä peloista ja kauhu-skenarioista..."
   Muttas olinpas kuiteskin hyväilläin että pysähdyin siihenvaik kuin pelko persiissäin toppuutteli ja neuvojansa antoi. Tosiaankin se oli se päiväin hyvä työ varmahan, sit tuo. En jättänyt läheistäin pulaan. Avitin sen minkä osaisin ja toijoin. Ja sain kuulla ettäs kaik hyvin on sittenkin loppuin lopuksi. "Hyvä jutska, joo." Ei, ei ollut olleskana "kökkö" hommeli se.
   Siinä kysellessäin avuntarvetta tältä naiselta ( vainenhan hän jo siis oli kun noin sylivauvan kera oli... ) kerkesin huomioida ettäs hän oli kuin mie aikoinaan: samanmoiset ynpyrä-pynpyräiset silmälasien pokat kasvoillansa. Pieni muoska povallean Ja matkalla autolla jostahin, jonnehin.
Kuten mie aina silloin aikoinaan matkatessain. Vaalia päinen nainen. Tsikurat hiuksissain, pokat ynpyräiset ja muoska tahi useampikin matkassain mukana. Ja aina sattui ja tapahtui - tien pääläkkin ollessamme. Useimmiten mie yssinäin muoskieni kera matkatessain. Välleen laitettiin auto parkkiin tiensivuun ja siitä sitten aina silloinen nuorimmainen rinnalle nostain syömään toviksi muiden vuottaissa autossain et kohta taasen matkamme jatkuu.
   Senkin mietin ettäs eikös se tule täsä kohta jo kuukausi siitä kun "lottovoiton" sain? Ainaskin viimestään täsä tulevalla viikolla? Ja jos muistan oikein, jälkikäteen tiijustessain asiasta tuosta virkavallalta, he kertoivat miulle muistini mukaan jotta jos siitä jotahin tulee... jos siitä se "pääpotti" osallein tosiaankin osuu, niin se varmistuu sitten viimeistään muutaman viikon kuluttua! Muistanko oikein? Vahi ettei se ollut sittenkin muutaman kuukauden...?
"Elämme siis täsä jänniä aikoja nyt"... Kökkö sentäs!




   Pyörähdin Venhollain. Käväisin kaselemassa kuis se siellä lammella voi ja asustavi?
   Hätiä-mitiä ei ollunna. Viel ainaskana. Jäitä piisaa viel toviksikin kunne kevättulvat tuonne asti ehättäytyvät.



   Railoja kauas-kantoisia oli tullunna pitkin lammenselkää tuota siliää. Ja ne ihanaiset aaltoin äänet! Nekö ne aallot näitä railoja synnyttävät? Kuuntelin jo puolen kilometrin päästä lammella tälle lähteissäin käppäilmään, kuin ne aallokot ääntään pitivät ja sanomaansa kuljettivat alla tään jäänseljän. Se on mahtava ääni, se. Mielenkiintoinen, kaunis ja - kunnioitettava myöskin.
   Joukkahais pariskunta oli siltikin, vaik sulaa ei sen kummemmin täällä eikä läheisellä lintukosteikolla viel ollunna, saapunut paikalle pesintäpaikkaansa katsastamaan. Misä lie käyvät sulilla syömässä sillä jostahin kait heijänkin pitää apetta nasuihin piskuisiinsa saada?



Sen sijaan venhonen tää yhä edelleen vuottavai, isomman ojasen tään suulla, vesille pääsyään. Tään on ns. naapurin puolella olevainen venho ja jonkusen toisen siis kuin miun omain. Muttas sen verta "kuvauksellinen" jotta enhän mie voi toki tilaisuuttain ohitse sormieni päästää, en...



   "Kanto tulessa." - olen ehken tään aikaiseminkin valokuvannut...

   En tiijä onkoo elämällä, ja vasiten tällä Koronan-penteleellä, mitään tarkotusta?
Jos ei olis Koronaa ( ja tään mie tiijän! ) ni sehän olis eilennäkin sukumme mummomme ollunna täällä mökillämme mukanain, miun kyydilläin, ja JO täsä vaiheessa ns. persesuoli pitkänä kykkimässä paikassa-joka, ja vasiten vosekkimassa joka paikassa.
Itsekkin meinasin jatkaa viime kerralla täällä aloittelemiani kevättöitä mut "onni" ( ? ) selkäin ei antanut. Hyvä kun kesti istua ja kävellä mitään. ( Nyt kun tätä tekstiäin täsä istun ja nakuttelen on tilanne himpun paree muttas ei nyt vielä normaalissa olla, ei tod.. ) Kökkö sentäs!
Näimpä sit kärtsäsin makkaraa ja Aurinko Armasta - sekä nautin vai... tovin. Sillä....
   Enhän vie miteskänä voinut "paikallain" olla! Aikain siinä istuskelin porstualla, istuskelin ja katselin kuunellen pikku lintuin sirkutusta ja sitten loppui kärsivällisyytein miun! "Kökkö sentäs! Jos kerta "pikku linnutkin sitä tekevät - niin osaan sitä miekin tehdä!" "Meinaan töitä - mitä Te oikein luulitte....?! "
Haravainen kauniisiin pikku kätösiin ja ei kun krapsu, krapsu, pihatien vartta puti puhtahaksi. Sen mitä selkäin periksi kers kätösteni antoi. Sain mie toisen puolen vosekittua ja koko tienhaarankin! Hyvä siitä on sitten taasen "ensi kerralla" jatkaa kussa tuonne taasen takaisin ehättäydyn...

   Mietin että jos ei toillaan olisi tätä Koronan-kökköä nytten niin mummommehan se olisi ainaskin eilennä mukanain ollunna. Ja pikku-likat myöskin! Sitten olisin pirauttanut siksollein, toiselle... ja pian olisimme joka vuotisen keväisien talviemme tapaan ollehet koko suku kärtsää makkaroita tuolla mökillämme.
Tahi kuten kesäisin pruukkaamme olla: ensin menee yssi, sitten toinen, ja lopulta me koko sukumme olemme paikalla tuolla! Kuten aikoinaan puolisoin totesi ( kertonut olen - joo ) ettäs kun ME menhään kahden tuonne niin ei aikaakaan kun jo joku sinne tulee seuraamme meidän. "Kohta toinen, kolmas... Eikä aikaakaa kun jo KOKO suku paikalla tuolla on!" "Se siitä MEIDÄN keskenäisyydestä, kahden olostamme..."
   Olemme siis sen verta "sukurakas" suku kuiteskin... Voisiko jopa sanoa ettäs jos JOKU "nai" meistä jonkun niin se on sitten silloin hänen hyväksyttävä KOKO suku kerrallansa! Jos ei vaikka kestä tätä "ykseyttämme", tätä meitin yhtenäisyyttämme ( ja ennen kaikkea keskeistämme naljailua, härkkimistä, ilon pitoa, yhdessä tekemistä, yms. ) niin sitten hän EI KUULU sukuumme, ei ole sopivainen pariksemme jonkun meistä! "Olen puhunut - ugh!"




   Mökillämme on "veto vesi, kanto puut".
   Heureka, kuin miun tekisi mielein JO päästä tänne mökillemme saunomaan!
Jos vaine itse taitaisin, jaksaisin, nostella kaivomme päältä kantensa syrjään niin saisin siitä vaik´ tonkalla nostettua saunavejet mitä tarvihteisin. Muttas kun en jaksa. Ja eikää noita hankijakaan ole tänä talvena yllin-kyllin siunattu niin ettäs niistä saisin muuripaassa sulateltua kylpyvejet kuten vuosina joinakin olen/ollhan tehty! Kökkö sentäs!
Nyt pitää ensinnäi vuottavi kesäisempää kevättä ettäs voi kaivoomme liittää pumppujutskat kiinni, vetää siihen sähköiset piuhat ja sitten sillä koneistolla vejet siitä kaivosta pintaan nostaa. Ja ettäs kunne siihen asti päästään niin se on sit tosiaankin tästä maaliskuusta viel pitkän matkan päässä! "Kökkö!"
   Näinpäs sit "kärvistelin" vaine saunaamme tuota katsellen ja unelmoiden...
Ehtoolla kotiain, Humisevalleharjulle tänne, Majaani Mahtavaiseen, päästyäin naksautin saunanin lämmä - ja palelin horkassa! Voih että oli holotna! Palelin saunaan kömpiessäin, palelin sieltä tullessain - kuten nytkin!
Minkä lie ejessä tää onkaan. Nokkain vuotavi, kylmä puistaa. Asettelen itseäin vällyin lämpimien väliin ja pukeudun kerrankin täällä katto-ortein alla ihan kunnolla päivävaatteihin! On sukat, pitkähihaiset puserot kuin -helmatkin ylläin. Täällä! Täällä josa tavallaan stepastelen avojaloin, paita-hihasillain ja hädin tuskin lyhykäiset helmat heiluin?
Taitavat olla "kirkonkirjat" nyt sekaisin oikein "olan takaa"? "Kökkö sentäs!"



   "Voihan räkä ( kökkö)!"



   "Tikkupullaa."



    "Lummelammella."



   Petronkosken suvanto.

   Se pitis nytten näin "Koronaisena aikana" olla kaik´ylitse 70-vuotiaat ihmiset "karanteenissa" kotonaan. Vältellä toisia ihmisiä, ihmiskontakteja. Pyytää vaikka läheisiään, ystäviä, tuttavia, rakkahia, puolestansa asioimaan ja mm. kaupoilla käymään.
Näin tekee sukumme mummokin? Tekee todellakin!
   Mietin, mietimme, mitenkä takuttaa ihmiseen joka on sanojensa mukaan nähnyt ja kokenut eläissään mm. sen... sanos nyt... mikä se olikaan... sen, sen... Hitsi, kökkö sentäs!... Sen yhden - Espanijalaisen, Aasialaisen, Kiinalaisen? Jonkusa sellaisen joka on ollut ja kulkenut pitkin maita ja mantuja vuonna "yksi ja nolla" kun hänkin on pentu ollunna?
   Ikä-ihminen kun jo on niin vakio vastaus kuuluu meidän nuorempien häntä "valistaisa", neuvoa antaissa, ja anellessa ettäs jos kuitenkin olisit koissais, ettäs jos se "flunssa" on häneen tullakseen niin sitten se tulee! "En mie sitä pelkää." "Jos kuolen niin kuolen sitten; olen jo tuota osain töistäin tehnä. Joudan jo poies täältä." Vähän niin kuin tyyliin; "Mikä se pahan nyt tappais jos ei paha itse?" Ja niin kuin me kaikki ollaan huolissamme hänestä ja hänet seurassamme vielä pitää haluaisimme!
Puhumatikaan siitä sitten ettäs jos hän tään pöpön itseensä saa niin kuinkas sitten ME hänen läheisensä? ( Siis emmehän me "toki" HÄNESTÄ huolissamme ole vaan - meistä itsestämme! ) Entäs jos hän sitten tartuttaa meidät? Eiköö hän ajattele olleskana meitä, läheisiään - tahi sitten heitä joita mahdollisilla lähi-kontakteillaan sairastuttaa vaikkas nyt siellä lähikaupassaan käydessään? "Hän nyt kun vielä jaksaa itse kauppaostoksillaan käydä!" "Mie tiedän parhaiten mitä pitää ja minkä verran ostaa!"
Sanos nyt sitten tuohon jotahin?!

   Se on varmahna vähän niin kuten miekin, mie tällainen Duracell-pupu!
   Selkäin tää nytten tosiaankin pitkästä aikaa on "irti-poikki-katki" eikää anna myöte miltään kantilta. Käsi vasen on tuettu rannetuella ja kyynär-painikkeella. Oikiaankin jo omansa olisin saanut muttas Koranan takia piti jo sovittu sovitus-aika perua; tuetta siis viel täl haavaa on...
Tiedän ettäs miun pitis asettua aloillein. Olla tekemäti mitään-mätään...
Muttas kun en osaa olla vaine. Ei luonnistu paikallaan olo vaik´ kuin käskettäis ja näin tuilla topattaisiin. Ennemmin ns. tuki taipuu töitä tehdessäin kuin ettäs tuki stoppaisi tekemistäin.
Tiedän - usottava olisi. Tiedän.
Muttas kun töitä, hommia olisi. Niin kotonain ja siten näin kevähän tullen jo tuolla mökillämmekin...
On toki, vasiten mökillämme, toisia jotka voivat "paremuuttaan" niitä tehdä - voivat toki... Eivät kuitenkaan kaikkea, vasiten koissain; kuka se nyt palkatta tänne, toisen kotiin, tulisi heilumaan ja kun mie en osaa taasen "sikolätissä" mm. elää, en.
Pitis lepuuttaa kättä, pitis leputtaa selkää. Jumpatakkin pitis päivittäin. Ja jumppaanhan mie, päivittäin, muutamaa harvinaista päivää lukuun ottaamati. Kuten eilennä kun selkä oikein pahaksi äityi vuosien moninaisten jälkehen. En muistakkaan milloin viimotteeksi on nuin äitynyt! "Kökkö!"
Pitis siis vaine jättähän tekemäti. Olla vaine - Duracell-pupunkin. Helpommin sanottu kuin tehty. Pitis oikeestaan vaatia ettäs aina kun pitäisi lepuuttaa jotahin paikkaa ja kohtaa, jotta siitään voimistuisi, saisi lepoa tarvitsevaansa, niin PITÄISI KIPSATA se paikka paikallensa! Silloin, tiedän tään, silloin osaisin olla tekemäti. Olisi pakko olla ja osata!
Täsä tulevat kevät työt eteen ( sekä-että; koissa ja mökillä, ne mitä vähäisiä siellä olen tehnytkin ain... ). Sitten tulevat jo Työt kesän alkavaisen ja kuosissa pitis olla silloin siellä olla? Pitis jaksaa "leipätyötään" tehdä! "Kökkö!"
No, jos se hauta joskus sit "parantas", niin vaivat kuin - Mummeron tään tavatkin?