Olen tällä hetkellä koulumaailmassa hommissa. Apukätenä siellä missä tarvitaan - ja varmaan vähän sielläkin missä ei tarvita...

   Tänään pohdin että miksi sielläkin kaikessa mennään niin nopeaa etiäpäin? Eikö koulussakaan enää ole rauhaa tehdä, rauhaa opiskella yhtä asiaa kerrallaan? Esim. miksi käsitöissä saman luokan oppilaat tekevät sen miljoonaa työtä yhtä aikaa? Miksi matikassa toiset mennä viilettävät jossakin kaukana matikan kirjan sivuilla kun toiset tekevät siitä vielä perustehtäviä? Miksi äidinkielessä toiset tekevät jo kappaleen ns. kymmenettä tehtävää ( useimmiten niitä lisätehtäviä ) kun toiset vasta aloittelevat ensimmäisiään? Miksi piirustuksessa toiset tekevät jo seuraavaa tai sitä seuraavaa työtä kun toiset hädin tuskin ovat selvinneet ensimmäisestä?

   Tietty toiset ovat nopeampia tekemään ja toiset hitaampia. Mutta oletko pohtinut miksi näin on? Näin sivullisena, vähän aikaa siellä mukana kulkevana ja toisenlaisilla silmillä kattojana pohdin että entä jos vaadittaisinkin näiltä nopeasti eteneviltä ihan ensimmäiseksi hyvää käsialaa sillä välillä tuntuu että saakohan edes itse oppilas omista kätensä tuotoksista selvää? Jos vaadittaisiin että ne kaikki numerot ja kirjaimet olisivat huolella tehdyt ja ihan niille kuuluvilla paikoilla, eikä jossain siellä päin... Jos tahdottaisiin että kaikkien piirustusjäljet ovat huolella vedetyt eivätkä hät-hätää lyijykynällä sutaistut. Jos vaadittaisiin että se käsityön tikki, oli se sitten käsin tai koneella ommeltu, olisi siisti. Puhumattakaan että opeteltaisiin ihan itse tekemään ne kaikki solmut lankojen päihin, opeteltaisiin laittamaan itse se lanka neulansilmään, opelteltaisiin itse aloittamaan ketjusilmukoiden alut. Opeteltaisiin avamaan ihan itse se liivapuikko, jne. jne.

Ymmärrän kyllä, ja tiedän, että on myös oppilaita jotka tekevät kaiken luonnostaan himpun nopeammin kuin toiset ja samalla jopa huolellisesti. Jälki on hyvää. Mutta onko se heiltä liikaa pyydetty että malttaisivat himpun? Opetteleisivat malttia, opettelisivat odottamaan toisten töiden ja tehtävien valmistumista. Onko se liikaa vaadittu nyky yhteiskunnassa? Onko väärin pysähtyä ja opetella vain olemaan? Huokaisemaan ja hidastamaan? Kenties siinä samalla tulisi vaikka kerrattua mitä juuri tuli tehtyä. Tai kenties malttaisi lukaista mahdollisen lukukappaleen uudelleen. Tai vaikka opettaja antaisi heille tosiaan niitä lisätehtäviä mutta ns. kaikessa hiljaisuudessa ja ei niin että sitten niitä pitäisi keretä tehdä taasen sen miljoona kappaletta, jne.. Jotenkin ymmärrän nämä lisätehtävät aineopeissa mutta en toisaaltaan käsin työskenneltäessä, ns. taideaineissa. Tulee muuten sellainen kilpajuoksu...

   Puhumattakaan opettaja-raukoista joiden pitää saman tunnin aikana harpata suuntaan jos toiseenkin. Pitää neuvoa saman aikaisesti niitä jotka juuri aloittellevat hommiaan ja niitä jotka tekevät jo toista työtään. Tai peräti oppilasta joka on jo tehnyt kolmannenkin ja aloittelee neljättä! Kaikki on niin hetkistä!

Opettaja tressaantuu ja tämä näkyy heti heijastuksena oppilaissa. Tehtävien jatkuva vaihtuminen näkyy heti oppilaissa. Oppilaat eivät kykene rauhoittumaan ja asettumaan. He eivät opi olemaan aloillaan ja odottamaan. He eivät osaa olla hiljaa ja kuunnella vain. VAAN luokassa äänitaso nousee kattorajan korkeuksiin. Alkaa "kilpalaulanta" ja samalla kuin tätä "kilpailua" tehostain oppilaat alkavat liikkua. Kuka enempi kuka vähempi. He eivät malta pysyä paikoillaan. Vähintään omalla tuolilla täytyy mutkitella ja vaihdella asentoja. Vilkkaimmat nousevat pois tuoliltaan ja kävelevät luokassa. ( Tosin se ei ole kävelyä sanan varsinaisessa merkityksessä vaan kaverin häirintää, opetuksen häirintää, kaikka ns. sopimatonta. Levottomuutta. ) Luokassa raikaa jatkuvaan, ikätasosta riippumatta: "Mitä nyt tehdään?" "Missä mennään?" "Mitä piti tehdä?" Jne., jne.

   Siis kaiken kaikkiaan täytyisi vaatia oppilailta paljon enempi itse tekemistä. Eikä kuten nyt - oppilaat odottavat valmista. "Kuhan saan tehtyä kaiken mahdollisimman nopeaan ja pääsee äkkiä seuraavan vaiheen kimppuun." On kuin oppilas haluaisi saada tuotosta mahdollisimman paljon aikaiseksi!  Onko koulumaailmakin nykyään jokin tuotantolaitos jossa täytyy oppilaidenkin saada tehtyä kaikkea mahdollisimman paljon? Eikö ole mitään väliä sillä kuinka sen tekee?

Miksi ei vaadita että ne kirjat pitää osata jo eka- , tokaluokalta lähtien kuljettaa kodin ja koulun välillä? Eikä kuten nyt että yhdeltä jos toiselta ne unohtuvat joko sinne kotiin tai sitten vastaavasti koululle, jolloin esim. kotiläksyt  jäävät autuaalliseti tekemättä, kuin myös kokeisiin luvut lukematta. Miksi ei vaadita että oppilaan pitää istua nokka kohti opettajaa tai sitä kulloistakin tehtävää kohden? Luokka rauhoittuisi huomattavasti ja ne hitaammatkin sekä kenties myös he joilla on ainainen keskittymisen vaikeus, voisivat keskittyä paremmin kulloiseenkin työhänsä. Miksi ei vaadita että tuoleilla ei kiikuta, vaan tuoleilla istutaan takapuoli tuolissa kiinni eikä kuten nyt löhöten ja mahdollisimman monella mutkalla. Luule... tai ainakin ennen uskottiin näin... että kun istuu suoremmassa ja hyvin niin se tarmo ja energia joka menee asentojen vaihteluun ja tuolin kiikuttamiseen, niin se suuntautuisi silloin siihen koulutyöskentelyyn.

   Kaiken kaikkiaan: nykyaikana kouluissa on liian löyhä kuri. Ja mistäs se tämä johtuu...?

Oppilailla on koskemattomuus: opettaja tai kukaan muukaan ei saa tarttua oppilaaseen kiinni mitenkään... muuten rapsahtaa syytettä niskaan. --- Välillä tekisi mieleni tarttua oppilasta hartioista/puserosta kiinni ja nostaa hänet suoraksi tuolillaan. ( Toinen juttu on sitten todella oikeesti tapahtuvat uhkaavat tilanteet jolloin on lupa "hallitusti" puuttua asioihin. )

Oppilaat ovat nykyään niin "valveutuneita" että he tietävät "oikeutensa" joten älä vain opettaja tule komentelemaan saati uhkailemaan millään... muuten rapsahtaa syytettä niskaan. --- Tekisi mieleni välillä antaa, jos oikeuteni riittäisivät, jostakin käytöksestä vaikka jälki-istuntoa niin että oppilas saisi pohtia mitä teki ja miksi? Miksi niin ei saa tehdä? (Luulonani on että jälki-istunnot ovat etenkin alakoulussa nykyaikaan aika harvinaisia. )

Oppilasta täytyy opettaa nykyään kannustavasti, kehuen eikä kuten ennen kieltäen ja moittien ( ymmärrän tämän toisaaltaan... ) ... muuten oppilaat saattavat saada vaikka henkisiä traumoja! ( <- Herran jestas, sanoo kirjoittaja! Voi kauhia! Olen tässä varmaan itsekkin sitten yksi traumojen kimppu kun olen saanut aikoinaan erilaisen koulukasvatuksen... ) --- Välillä tekisi mieleni karjaista luokassa kunnolla jotain tyyliin. "EI!" "ISTU!". Mutta eihän tällainen kait ole nykyään sallittua....