Kesäkuun ensimmäisenä päivänä suuntanani oli luode eli Mikka-kylä täältä keskeisestä savon sydämestä. Kuvasin kylän maisemat, rannat ja raitit. Ihailin sieluni kyllyydellä Suomen kuvankaunista maalaismaisemaa, suomalaisten ydintä - siulunmaisemaa. Ymmärrän täysin (ja yhdyn sanoihinsa) mitä Petri & Pettersson Brass tarkoittaa laulunsa sanoilla "Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän, kuinka onnellinen voikaa olla hän joka täällä vain saa aina asustaa. Maalaismaisemaa en saata unohtaa."
Alapitkä-Kinnulanlahti. (Kuvat ovat otettu saman mäen päältä ja alta.) Tie joka on yhtä konstikas, mutkikas ja mäkinen (vaihtelevainen) kuin me suomalaiset. Välleen suuntana on tämä mutta ka kohta se onkin jo aivan toinen.
Tietä ajaessa ei ole hätää rattiin nukahtamisesta, mutkat ja mäet pitävät ajajan valppaana. Mutta jos kaasujalka sattuu painamaan vähän liijan paljon ja vauhti heiluu jo yli sallitun rajan niin silloin mettä kyl kutsuu omaansa.
Mäntylään vievän tie risteyksessä, siinä "liikenneympyrän" ja postilaatikoiden kupeessa.
Muutama askel Horokkiin päin. Sama maisema navetan kupeelta, Mikkan raitilta kuvattuna.
Horokin peltoja. Ihanan kumpuilevia - mäkisiä.
Ielleen samoilta paikoilta. Nyt taaksepäin kuvattuna.
Talasterän raittia. (Muistankohan tämän nimen oikein?) Tie laskeutuu, kulkee lehtimetsän halki, Mikkajärven kupeelta.
Otraharjun edesmennyt kellari ja perin suomalaista koivumetsää...
...joka on kaunis kuin suomalainen neito!
Otraharjulta Talasterään päin. Voi olisitpa lukiani ollut juuri tuolloin tässä kohtaa! Mikä auringon valo, mikä lehtimetsä, järvenselkä... kaikki kohillansa. Juuri oikialla hetkellä, oikiassa paikassa. Kuva ei varmaan anna oikeuksiaan sille hetkelle, sille tunnelmalle - mutta toivon että sanani edes jotain tästä kertoisivat.
Otraharjun ranta pilven varjossa. Käperi siintää vastarannalla, kylpee auringon valossa. Lehemät kääskentellöö rantalaitumella...
Sama ranta linssin suuntana nyt Pukanniemi ja takana siintää Sipolan pellot.
Otraharjun peltoaukee. Saemäki pellon takana.
Pukanniemen kellari. Rakennettu 1957 - kuten oven päällys kertoo. Ihanasti yksin tienmutkan kohdalla. Vähän kuin piilossa ohikulkevien katseilta. Peloitie kurvaa kellarin edestä jatkuen kauaksi Saemäen sydämeen, yli Otraharjun peltojen.
En tiedä siusta lukiani mutta miusta tämä on kaunista! Siis katso nyt tätä yhdistelmää: vanhaa, kuvankaunista, puhtoista tiiltä, ovi joka on ihanasti iän myötä harmaantunut mutta silti seisoo paikallansa vartiossa suora selkäisenä, saranansa ruosrteisena. Kattolippa - sekin ihanasti kohillansa, suorana ja suojelevana.
Otranharjun ja Pukanniemen mutka. Pieni Mikkajärven lahdelma jossa aina ohikulkiessa on elämää; lintuja jos jonninmoista lehahtaa sieltä siivillensä. Kuvasin hetkellä jolloin etuala oli pilven varjossa ja auringon valo lähestyi aaltona Mikkajärven selältä päin.
Tässä kyseinen mutka Pukanniemen pihapiirin mutkasta kuvattuna. (Suomi on varmaankin mutkien luvattumaa... on sen verta paljon mutkia täällä, tien päällä...)
Pukanniemi Mikkajärven rannalta pellon yli kuvattuna. Voiko tästä paremmaksi maisema muuttua?
Samalta kohtaa rannasta Mikkajärven yli... Sipola siintää rantapeltojen takana. Tämäkin on kappale kauneinta Suomea!
Ja nyt. Nyt ollaan siinä suomalaisessa juurevassa sielunmaisemassa! Mitä tähän enää voi lisätä? Ei mitään!
Jussilan nurkilla keltaista voikukain iloittelua auringonkilossa.
Viitta viitoittaa tietä Viitakumpuun. Ajan ja elämän, tuulen ja auringon lempeällä kädellä ahavoittama suunnannäyttäjä. Ylväässä yksinäisyydessä kahdin tien haarassa. Aika muuttuu mutta kylät ja viitat pysyy paikallansa.
Tässä kaiken tämän alku ja juuri. Tätä varten lähdin. Tätä varten on miun pitänyt lähteä jo monen monta kevättä. Mutta nyt se vasta tapahtui... Ajatuksissani on ollut että tämän Lähteenkorvan raitin talon kuvaan vielä joku kevät. Juuri silloin kun on se oikia hetki. Juuri kun tienoo vaihtaa väriään kevään beissistä kesän vihreyteen. Silloin kun auringon valo tulee juuri oikialta leveysasteelta, oikeasta kulmasta suhteessa taloon ja kameraani.... Silloin.
Sain kuulla tarinaa että kyseessä on talo - eikä kaupparakennus kuten itse luulin tuon takana siintävän isomman ikkunan takia - jonka omistajan elämäntarinasta on kirjoitettu kirjakin. "Pakolaiset" on muistini mukaan kirjan nimi. (Jos muistini pettää niin verestäkäätte sitä oikiaan suuntaan.)
Sipolan vilja-aitta. Tai siis aitan nurkkaus ja Sipolantie. Kaunis, harmajainen pinta. Ihanat tuulten, sateitten ja auringon kovertamat pinnat.
Kotia palatessani koukkasin viel Silmisuolle - vai onko sen oikia nimi Silmäsuo? Tämä nimitys-asia ei ole selvinnyt viel miulle näiden noin 25:en täällä asutun vuoden aikana. No, joka tapauksessa, oli miten oli. Paikka on kuiteskii se ja sama. Kuvasin suon asukkaita: lokkeja. Niitä oli paikalla ihan kunnijoitettava määrä. Pesintäpuuhissaan.
Silmisuonharjun päällä kulkee kyläläisille tuttu ja paljon kuljettu "kuntopolku", ulkoilupolku. Täältä harjun päältä on kauniit, ihailtavat maisemat kyseiselle suolle, Mikka-kylälle ja ah niin "ihanalle" 5-tielle joka halkoo matkaansa ielleen tämän harjun ja Mikka´n välistä.
Tämän kummajaisen kasvutarinaa olen seurannut varmaankin sen eliniän ajan. Muistan kuin se oli kauan, kauan sitten pieni ja pippurinen kuusen alku. Nyt se on tälläinen matala, Mahtava-Matami! Mikä lie luonnon oikku (jokin tauti kenties) mutta miusta tämä yksilö on kuvaamisen arvoinen. Ihanineen tuuheineen ja pyöreineen muotoineen.
Vielä kerran kuikistus taakse päin. Sinne jäivät niin Mikka kuin Silmisuo. Kauniit, suomalaiset maat ja mannut. Tiet, raitit, talot, tilat, pellot, järvet ja puron-pahaset. Suomalaisen ihmisen synnyin tienoot, sielunmaisemat. Amen.
Kommentit