Kenkä tuntee nuorimman neitini. Ajatteleppas tätä...


   On miul talossani takakuisti josta ura urkenee hyvinkin kauaksi avaraan maailmaan jos vain hän siitä haluaa livahtaa ja luikahtaa tutkimusmatkoilleen. Kuistissa on tosin kaide. Ns. ihan kivan korkia - mutta siitäkin ylitse pääsee jos vaine haluaa. Ja onhan kaiteessa toi äskeinen aukko josta luikahtaa..
   Tänään aurinkoisen helteisellä kelillä kun olimme tulleet sisälle huikopalaa ottamaan alkoikin yllättäin ropista peltikatossamme. Tästä korvieni höristin minä, tästä höristi korviaan neitikin. Yhtä aikaa, yhtä jalkaa kipaistiin me sukkelaakin sukkelammin takakuistille. Kuuneltiin, töllisteltiin: "Juu-u, kyl muuten sataa!"
Neiti kumartui kaiteen ylle ja katseli rännistä juoksevaa vettä. Katseli ja töllisteli.

25.4.2011.%20Patalahti%2C%20Maaninka.%20

(Kuva ei ole rännistä juoksevasta vedestä - mutta kuvittele ja kuuntele: vesi solisee!)

Minä siitä yksikseni pakitin, käänsin kelkkani ja hipsin sisälle. Ajattelin pitää kuitenkin tuvan ikkunasta häntä silmällä...
   Mitä näinkään?
Neiti katseli edelleen, kuunteli kummajaista, sateen ropinaa katolla, veden solinaa rännistä. Seisten, muutain välillä asentoaan....
   Meni tovi ja toinenkin kunneka huomasin että nyt hävisi! Missä neiti? Nousin lattialta tilkkutäkkini kimpusta ja - siellä neiti makasikin kuistin lattialla pitkin pituuttaan! Kyljellänsä nojaten päätään käteen kyynärpää kuistin lattialla. Hän katseli, kuunteli, nautti sateesta ja nyt jo auringon valosta joka oli sateen vähetessä tullut pilvien takaa esiin.

   Siis kuvittele! Neiti kaikessa rauhassa, yksin, takakuistilla! Nauttimassa elämästä!