Tänään tartuin härkää sarvistansa kiinni ja rykäsin. Tänään mie otimma ja lähin. Tänään mie tein SEN. Tänään tein sen mikä miun PITI tehhä. Ennen kuin saan rauhan...
   Tänään Aamun Armahan aukiissa, Aurinkoisen ynpyräisen, pynpyräisen kavuttua taivahankannelle ja miun noustuain tyttäreni miun tykönnä pedistäin ylös, mie päätin sen - asiain tään: tänään mie ainakin yritän... toivottavasti kestän. Toivottavasti pystyn. Toivottavasti jaksan...

   Pistäydyin kotonain, pakkasin jälleen evähiä reppuin, nakkasin kamerain olallein ja kaasuttelin Poika Polosellain kohti entisiä kotikulmiani. Hurahutin ohitse Majani Matalaiseni, ohitse puolisoni haudan, ohitse tuttuin kävely tienoidemme. Saavuin viimeiselle etapillein, lykkäsin autoni poskeen tien, kappasin kimpsuin ja kampsuin mukaani ja sit ei kun mirs ja mars matkahan - "kohti tuntematonta"...

   Otin askeleen - "kauhia kuin on liukasta tään uuden lumen alla! Miksi?" Rapsutin kengälläin lumen pintaa ja kapas vaine... siel oli peilijää tään viikonloppuna sataneen uuden lumen alla! "Ilmankos..."
Taitoin matkaani mettätiellä tällä jonka tiesin olevan tänä talvena kulkematon, auraamaton. Siel kulkenut ei ole muita-ko? Askelsin matkaani, taitoin tietäin. Huomasin että olihan siel ollunna liikettäkin. Joskus kauan sitten; tään menneen talven aikana. Niin kauan aikaa sitten et kaik oli jo syvällä lumen alla. Jäljellä oli vain hämärästi havaittavat painaumat lumipinnassa - kulkenut on tästä joku, joskus, jollakin. Ei ole kulkijat nämä jättäneet merkkiä tahi viestiä minkäänlaista kulkemista matkoistaan noista.
Mutta miepä jätin nyt. Jäi sinne lumen pintaan, ihan koko tuolle 2,5km matkalle... sen päästä päähän asti ja takaisin "immeisten ilmoille" asti, askeleeni nuo. Sinne ne piirtyivät pintaan puhtahan lumen. Ihanaisen puhtaan, kiiltävän ja pehmeän kuin untuvan. Aivan kuin sametin pintaan. Tuuli kait ne sieltä aikanansa poies peittää keran uuden lumen, Aurinko tuo Armahain haihduttaavi ilmoille ihanille...

   Jo alkutaipaleellain huomasin että helppoa tämä ei tule olemaan. Ei henkisesti eikä fyysisesti.
Fyysisesti rankaksi matkain teki se et tarvoin läpi sen auraamattoman lumen. Hanki kantoi alla uuden lumen mutta raskasta oli se uuden lumen läpin kävely: kenkäin painui sekaan lumen noin viisi tai kymmenen senttiä. Joskus humpsahdin syvään kuoppaan jonka oli peittänyt talven sataneet lumet ja aikaan saaneet eläväiset nuo metsän kruunupäät: hirvet. Yritin pitää niitä jälkiä silmällä mut ku yhtä väistin ni ka toiseen kopsahhin.
Ja kaiken kukkuraksi se tie jota askelsin ei ole ns. mikään helpoin askeltaa sillä siin on mahtavaiset korkeuserot. Joku voisi sanoa jopa et todella suuret! Miekin nyt siellä kulkiessain välleen henkäsin jo kesken mäen nousun... puuskutin ja puhisin. Mut periksi antaa en halunut. En. Sillä sinne kerran nyt pääsin, sinne kerran nyt menin ja tahdoin mennä, ni sit mie sen nyt vaine yksinkertasesti loppuun asti saatan - läpi harmahan kiven. 
( + eväsreppuin ja kameramassikkain )

Henkistä kuormain kannoin mukanain jokahisen metrin ja sentin. Jokahisen mutkan, mäjen, ja maiseman.  Mielein vaelsi läpi koko matkan. Kulki matkassain jokahisen pensaan, puun, puun taimenen, oksan, mäkien ja lumihangen.  Kulki ejessäin muistellen mitä tuleman pitää; mitä aukiaan seuraavan mutkan tahi mäjen jälkeen? Antoi aivoilleni näille ajatuksia menneistä ajoista yhteisistä kera puolisoni. Jokahinen paikka ja tienoo kertoi ja kuiski ajoista muistettavista, menneistä, yhteisistä.

Enkä malta tässä nyt näin "kiittää" kaikkia niitä "ystäviäin" joita kyselin ennen tätä kulkuain matkaani miun. Tueksein ja kanssakulkijaiksein miun. Mörönsyötiksi matkalle halki korven. Matkalle jossa kulkevi ilveksiä ja karhujakin... Kyselin ystävääni yhtä, kahta ja kolmattakin. Kyselin kerran ja toisenkin. Lupautunut ei kukaan heistä. Löytyi syitä kaikenlaista ettei matkaani voinut lähteä. Tiedän tosin että kaksi ystävää miun olisi kyl lähtenyt matkaani tälle muistontielle jos vaine kysynyt olisin mut kun he ovat hieman tukevampia varreltansa ja kun mie nyt tiesin tämän tien olosuhteet ja sen et korkeuserot ovat siel aika "mahtavaiset" niin en voinut edes uneksia pyytäväni heitä sinne kaveriksein. Ja hyvähän se olikin näin kun mietin miten miekin varreltain piskuinen siel puuskutin ja puhisin ihan antaamuksella...
Eli kiitos teille "ystäväni". Kiitos kun ette lähteneen kaveriksein, helpottamaan kulkuain, kuormain henkistä. On se kiva kun on näitä ystäviä niin moninaisia...

Olisihan se ollut kaveri siellä matkalla ihan kiva olla olemassa.... mutta kun nyt ei sit sattunutkaan olemaan niin saipahan sit kaik mettän kummajaiset ja eläväisetkin kera karhuin, ilvesten ja pikkulintuin sekä korppien kuulla kuin mie mummeroinen taitoin matkaani kera höpötysteni. Nii-in, höpötysten. Mie puhkuin ja puhisin, höpisin ja hupisin. Pidin ääntä läpi koko sen matkain. Alusta loppuun ja lopusta alkuun asti. Kuullut kun olin monelta tietäväiseltä elämäin matkallain et juttele, puhu, pie ääntä niin kuulevat nää mettän eläväiset kulkus ja olemassa olosi. Eivät tule kohti vaan "tajuavat" pökkiä pakosalle, pitää tarpeeksi isoa "hajurakosta" kulkijaan tähän kummalliseen, höpöttävään höppänäiseen. Näinpä mie sitten tein: puhuin ja puhisin. Siin varmaan pikkulinnut ja isommatkin höristivät korviansa ja ajattelivat et hullu tuo akka; puhuu iteksensä!

   Mutta nyt "laitan" tähän kuvia matkaltain ja kertoilen niistä muutamin sanoin. Sen minkä katson tarpeelliseksi mistäkin kuvastain sillä kuvat ja tienoot nämä kertovat miun mielellein paljon enempi kuin vain et ne ovat kuvia sieltä mettätieltä... siulle lukijain ja kuvieni katselija, siulle ne näkyvät kenties tavan suomalaisena talvimaisemana...

 

2015.3.25.%20Tenhuanlammentie%20ja%20Saa

Talviperhonen.
Oravan tassujen jäljet. Vai onko oravilla käpälät? Eli siellä oli Onni Oravaisia kulkenut ristiin ja rastiin. Näkyi siel myös Jänö-Jussien ja kruunupäiden kunikaidenkien jälkiä. Ilvekset ja karjut onneksein "loistivat" poissaolollaan.

 

2015.3.25.%20Tenhuanlammentie%20ja%20Saa

Tässä taivaltain alkumetreistä. Suunnilleen täsä mie "tajusin" et reissustain tästä tuleekin aikaslailla hikinen urakka kera kantamusten, lumihangen ja maaston vaatimusten takia. Ja näiden maisemien... täänkin mutkan kun muistan sieluni silmissäin...

 

2015.3.25.%20Tenhuanlammentie%20ja%20Saa

Nämä kuvat molemmat haluan liittää tähän vaik ne samanlaisilta näyttävätkin. Tää ensimmäinen on laadultansa parempi. Sellainen millaisena mie tään paikan mielessäin muistan - toisen laitan ihan vain siksi että sie katsoja saat himpun "käsitystä" siitä kuin siel on nämä korkeuserot mahtavaiset. Tie tämä mutkittelee siellä välleen näin rotkon seinämää pitkin ja sitten välleen kapuaa ylös rinnettä noin mahtavaista kunne vajoaa jo seuraavassa tuokiossa sen samaisen rotkon pohjalle ja kapuaa taasen ylös vastapuoltaan...

2015.3.25.%20Tenhuanlammentie%20ja%20Saa

 

2015.3.25.%20Tenhuanlammentie%20ja%20Saa

Tuolla siintää vastapuolen mettä. Välissä, tuolla mutkan reunan alapuolella, on rotkon pohjalla Tenhuanlampi. Pitkänä kuin mutkitteleva matonen, syvällä kuin Mariannenhauta ja ihanaisena kuin aurinkoinen ilma tää. Katso taasen tätä ihanaa maisemaa! Tämän takia me ( ja osakia miekin myös siksi tänään ) tänne ain tulimme! Voiko ihanempia maisemia olla Suomessa näin kevät aurinkoisen paistaissa täyveltä teholtaan? Voiko?

 

2015.3.25.%20Tenhuanlammentie%20ja%20Saa

Talvi antaa periksi keväälle, se itkee kyyneliään.
Tällaisia pieniä ihanuuksia ( mie taidan "viljellä" ihana-sanaa aika paljon? ) mie näin matkallain. Näitä pisaroita oli paljon puissa matkani päässä. Varmaankin siksi että reissuin tää päättyvi Saarisenjärven rantaan. Ihan rantaan. Siellä rannan tuntumassa me aina kävimme kääntymässä. Rannalla olevien mökkien pihoihin emme ( tietenkään ) menneet. Käännyimme ain tienhaarassaan poies päin.

Nyt tein tästä poikkeuksen. Ajattelin et haitannekoo tuo kettään jos rannalla käyn evääni syömässä ja kaffeeni juomassa? "Tuskinpa." Tai näin ainai toivoin... sil enhän ollut ryöstömatkalla vaan toiviotiellä.  "Eihän siel ketään ole koko talvena käynyt - tuskinpa siel nytkään ketään on paikalla... ketä miun muutamat minuuttini haittaisivat?"
Marssin suoraan toisen tontin rantaan ja riisuin lii´at, hikiset, vaatteheni poies yltäin. Hikosin kun sen verta paljon tulomatkallain uppuroidessain läpi lumihangen. Olin pahoillani ettei mukaani sattunut palasta paperin kera kynäsen; olisin voinut jättä kiitoksein laiturin lainasta istuintuokiooni... Huhuilin ja huikkasin et jos joku sattuis kuitenkin olemaan paikalla - etenkin kun huomasin ihan "vereksen" näköisen auton toisen mökkisen pihassa. Se oli kyl siihen vast´ sillään ajettu. Ei ollut "talvisäilössä" siellä. Mutta jälkiä en nähnyt missään. Ei ollut mökissäkään ketään kun huhkailin ympäriinsä.
Takaisin siis repullein ja - "hei tuolla näkyy jotain. Punaista." "Liikkuuko se?" Hihkuin sinne kauaksi, heilutin kättäin. "Ei, ei siel ketään ole. Mikä lie jokin punainen merkki kun ei heiluta vastaan eikä huhki. Se siitä sitte..." "ei kun liikkuu se! On siel joku..."

   Loppuin lopuksi siellä olikin sen toisen mökkisen omistajat rankasavotassa tekemässä polttopuita hyvässä kevät säässä. Juttelimme ensin tovisen siellä mettärajassa ja sitten heidän mökkin kuistilla ääressä kaffikupposten. Heidän ja miun kaffeen, kera ruisleipästen ja sokerikorppujen. Siin käsiteltiin niin tämän päiväiset Pohjanlahden sotaharjoitukset ja Alapitkän kylän historia kuin myös heidän mökin alkuperä ja heidän sinne muuttamisensa joskus 50-60 lukujen vaihteessa.
He kertoivat miulle myös salaisuuden erään; huomanneet, tai siis kuullet, olivat jo aijemmin et kulkija jokunen oli siellä liikenteessä. Äänein kun oli kantanut läpi sen heidän rankamettänsä miun sitä mettärinnettä vietävää tietä pitkin alas laskeutuessain. Eli he tiesivät olemassa olostain siellä ennen kuin mie hokasin heijät... kerroinkin heille lähteissäin jotta kuunelkaa nyt sit kuin kauaksi äänein taasen kantaa - höpötän taasen mennessäin. ( Onneksi hekin ymmärsivät miksi pien ääntä. Eivät ihan kahjoksi luuleet. Ittekkin olivat samaa mieltä: siel on karhuja ja ääntä pitää pitää. )

Olipas kiva saada juttuseuraa palasta ottaissa. Vihjasivat et jos toistekkin siel liikun ni tervetuloa vain - täältä heidät löytää.

 

2015.3.25.%20Tenhuanlammentie%20ja%20Saa

Paluumatkalla....

2015.3.25.%20Tenhuanlammentie%20ja%20Saa

... kurkistain myös taakse päin. Tuolla oikealla kuusten takana näkyy lampi rotkon pohjalla.
Tässä oli pieni pätkä, muutamat kymmenen metrit, josta oli joku moottorikelkalla joskus kulkenut. Siin jälillään oli helpompi kulkea. Sain hu´uahtaa tovin...

 

2015.3.25.%20Tenhuanlammentie%20ja%20Saa

Mäki on pitkä ylös. Pitkälti sitä näkyy jo tässä mutta jatkuu se viel tuon mutkan jälkeen toisen mokoman ylöspäin.

 

2015.3.25.%20Tenhuanlammentie%20ja%20Saa

"Puolimatkan krouvi" kavutessa ylöspäin mäkeä tätä. Ja Tenhuanlampi siintää tuol edessä...

 

2015.3.25.%20Tenhuanlammentie%20ja%20Saa

Melkein jo takaisin "immeisten ilmoilla". Mahtavat ovat nämä korpien, synkkien metsien, maisemat!

 

2015.3.25.%20Tenhuanlammentie%20ja%20Saa

Miun lähtöjälkiä matkalleni. Läpi varjoraitojen. Läpi muistoraitojeni. Kohti muistojain.

   Nyt olen helpottunut kun tein reissuin tään. Nyt ei enää sisinpäin huuda matkalle tälle. Ei kuulu ääntä kutsun sen, ei kuulu ääniä muistojen. Nyt on helpompi olla. Ja jos joskus haluan palata niihin maisemiin uudelleen niin se on silloin jo paljon, paljon helpompaa. Ei "haamut" liihottele muistoista, ei kummitukset puikahtele eteen...
Tiedä vaikka kesän tullen uudelleen... kaffeelle sinne mökin pihaan - juttusille uusien tuttavuuksien...