Mieltäin painaa se kuin ihminen nuori iältänsä voi, kykenee ja ennenkaikkea ilikiää sinutella vanhempaansa immeistä? Ja vie sattu tämä nuorempi ( tais olla miutai nuorempi ) sinuttelija olemaan palveluammattilainen! Ajatella, siis palveluammatissa, töissään - ja siitä huolimati sinutteli varmaan lähemmäs kolmatta kertaa itteesää vanhempaa asiakastaan!
Teki miun mieleni aikanain siihen samaselle tuolille palveltavaksi mentyäni kysästä, tahi ihan suoraan sanoa, että olisko ollunna mitä jos olisi teititellyt vanhempaansa? Teki pahaa kuulla moista puhuttelua. Vaikkas ollaankin ns. nyky-yhteiskunnassa jos me kaik ollaan ns. samanarvosia, tasavertaisia. Ei oo herroja, ei narreja, tms.. Mut silti!
Tosin itte koen kyllä et miuta ei ( vielä ) tarvii teititellä kenenkään. Vaikkakin nyt mummo olen ollunna jo likimmä 11 vuotta, niin silti. Olenhan viel alla 50-vuotias. Mutta annas olla sit kun ikää miullei karttuvi enempi niin olishan se korrektia, kohteliasta, jos miutai sit puhuteltas "te"-momentilla.
   Mie pyrin aina teitittelemään itteeni vanhempia. Ja se josta en osaa "arpoo" et onko juttukumppanini vanhempi miuta, tahi tää ihminen jonka kanssa olen just muuten tekemisissä, niin paree on teititellä - varmuuden vuoksi. Kyl hän sit "oikasee" jos saan sinutella - eikä tarvii teititellä.
Sitä paitsi aikoinaan ainakin jo kouluissa opetettiin että ain teititellään vanhempaa immeistä. Ja jos ei tiijä kummin, sinutella vahi teititellä, niin varmuudessa vara parempi; teitittele. Jos hän sattuukin olemaan nuorempi kuin sie niin hän "korjaa" sen kyllä: pyytää sinuttelemaan. Mutta jos hän todellakin onkin siuta vanhempi ja sie näin "varmuuden vuoksi" häntä teitittelet niin silloin HÄNELLÄ on oikeus pyytää siuta sinuttelemaan, ehdottaa ns. sinun-kauppoja: SINULLA ei ole sitä oikeutta ollenkaan, sie et voi ehdottaa sinun-kauppoja! Muista se!

 

   Miul on vielä käymäti yksi mettätie läpi puolisoni menon jälkeen. Sanon "vielä" siksi kun on asioita, paikkoja, tapahtumia, yms. joita on aikoinaan ollut olemassa... sellaisia joita ollaan puolisoni kera yhdessä tehty ja käyty läpi. Ja kun hän poistui maailmastamme tästä niin ne on sellaisia asioita jotka miun on vain käytävä läpi. Yksin tahi jonkin vakaan, varman, turvallisen, toisen immeisen kera. Mutta pääasia on että miul tulee käytyä, tehtyä, koettua ne hänen poismenonsa jälkeen - uudelleen. Muuten en niistä pääse "yli". Muuten ne jää sellaiseksi etten voi tulevaisuudessa niihin mennä, niitä kokea, enää uudelleen. Niihin jää sellainen me-leima jonka läpi en pääse. Ne kaihertaa, kaivaa tuntoja, mieltä, ajatuksia. Enkä näin ollen kykene päästämään "irti". En voi jatkaa elämääni ns. normaalisti. Jään elämään "vanhassa" elämässä...
Tätä kenties ihmettelee immeinen joka ei ole kokenut jonkun läheisensä kuolemaa. Sellaisen joka on todella merkinnyt paljon, ollut "iholla". Mutta ken on tään kaiken kokenut niin todennäköisesti ymmärtää mitä tarkoitan. Ymmärtää miksi näin "pitää" tehdä. Miksi elämä vaine kulkee näin. Tai no, ei välttämättä ymmärrä miksi elämä näin kulkee - enhän miekään ymmärrä sitä et miksi elämä näin "vaatii" mut tunnen sen ja tunteen tuon vaativuuden ymmärrän. Tunnen/ymmärrän ne siteet jotka ovat viel kiinni läheisessäni, puolisossain.

2013.3.17.%20Tenhuanlammentie%2C%20Saari

   No, mutta... tuo mettätie nyt on siis viel käymäti. Puolisoni kuoleman jälkeisenä kevät-talvena kun en kyennyt - se oli liian liki. Liian lähellä hänen kuolemaansa. Olin viel "raaka".
Nyt siitä on yksi täysi vuosi välissä. Ns. "seuraava" kevättalvi kuolemansa jälkeen. Nyt olen jo "ehyt". Nyt voin mennä sinne, nyt voin kokea sen uudelleen, nyt kestän sen tien tienoot ja maisemat. Kestän mutkat, mäet ja rotkot nuo.
   Yksin en vaine tohdi sinne mennä. Sillä aikoinaan kuljimme sielä kahden. Jutellen, keskustellen, tiuskien ja nauraen. Toinen kiritti, toinen huopasi. Oli ääntä, puheensorinaa... Oli toinen siinä mukana. Yksin ei tarvinut olla. Enkä yksin halua nytkään olla sielä - tiellä. Sitä paitsi se on ilves- ja karhuseutua. Tarvin jonkun toisen sinne mukaani "mörönsyötiksi". Toisen joka pakisee kanssain, pitää ääntä kaverinini. Yksin kun en osaa hupattaa... Ja onhan se kivempaakin kaksin kuin yksin kulkea. Ystävän ker.

 

   Mennä viikonlopulla otettiin "loppukiri" poskionteloideni kera. Punkteerattiin toisen ja kolmannen kerran. Ensin perjantaina ja sit sunnuntaina uudelleen. Lääkäri totesi että kun kurkku-nenälääkärit pitävät "kulmakivenä" että jos punkteeratessa kolmannella kerralla ei tule enää "löytöjä" onkaloista noista niin silloin ei ole tarvista lähetteelle nuille spesialisteille... ja miulla oli lekurin mielestä tuolloin kolmannella kerralla jo "puhdas löydös".
Näinpä en saanut toivomaani lähetettä eteenpäin ja nyt elän toivossa väkevässä että ei tulis, ei olis, taasen viikon tahi kahden jälkeen uutta nuhaa ja ontelotulehdusta... voi kunpa ei olisi.

   Hampaat taasen, nää hampaat jotka ovat "naimisissa" poskionteloiden kera, nää syynättiin myös perjantaina, jälleen, uudelleen.
Tulos oli juurihoitohampaan hermokanavan tyhjennys ( taasen ) "pohjamutia" myöten sillä sinne jonnekkin olikin röngtenkuvien mukaan jäännyt vanhaa paikkaa osanen. Samalla kerralla huomasi tänä hamppilekuri että sen hampaan viereisessä hampaassa on hiushalkeema tms., ja näin ollen sekin sit ruukattiin siin samalla kuntoon.
Saatesanoiksi sain nyt että he soittavat miulle maanantaina kertoin mitä "uutta" ovat nähneet ennen pois lähtöäni, paikkauksien jälkeen otetuissa kuvissa - vai eivät mitään ja kyselevät siin samalla jotta miten on mennyt, koskeeko vielä?
   Tänäämpä lekuri tuo sit pirautteli ja kertoilin hälle etten edelleenkään voi syödä sillä puolella mitään. Siihen sattuu kun puren jotain. Ei vihlaa, ei pistä mut en vaine voi purra kun sattuu. Tähän lääkäri tuumasi että kuvissa nuissa on näkynyt, kun oikein tihrustaa niitä kuvia, jokin särö siellä juuressa. Se voi aiheuttaa tään olon ja tilan... ainut vaihtoehto en se hampaan poisto jota mie jo heil viime kerralla atvailinki... ja jota en tahtois millään tehdä.
   On se yhtä - sanonko mitä - näihin hampaihin kera. Sitä toivoo et ne pysysi kunnossa, toivoo et hammaslääkärit saisi ne kuntoon jos niis jotain "mätää" sitten sattuukin olemaan. Ja samalla noituu koko purukalustonsa sinne viimeisen roskakaivon vihon viimeiseen pohja koloseen... kun ne ain kremppaa, kun ne ei tuu koskaan kuntoon ja kun - äh, antaa olla!

 

   Homekoirat kävivät työntäin kuononsa jokahiseen koloon. Yks´ oikosesti tulos oli että mitään hälyttävää ei ole. Mutta tuolla makkarissa ne totesivat juuri sänkyin molemmilta puolilta, huoneen molemmissa nurkissa jotain... Ne pitäisi tutkituttaa jollakin alan asiantuntijalla. Eli olisi hyvä päästä kuikkimaan tuonne lattialistojen, tapettien ja kaappien taakse et onko siellä vain rakenteissa jokin liitosten rakonen vahi onko siellä jotain alkavaa... Mutta hätää ei niissäkään kuuleman viel ole.
   No, "ei tässä vielä kaikki" tälläkään kertaa:
   Oli puhetta koirien omistajan ( hänen jonka "firma" nämä koirat ovat ) kanssa et nuo ilmastointiputket ja kone - ne vois kyl vielä tsiikata kun näitä jatkuvia oirehia on ollunna... Näin mie sitten laitoin nettini auki ja aloin ettii sieltä alan firmoja. Soittelin ja kyselin: mikä firma tekee millaiset työt ja mihkä hintaan? Siis kilpailutin niitä siin samalla.
Ilmoitin tästä asiastain myös isännöitsijälle kuullakseni vain sieltä ja sitten viel taloyhtiön puheenjohtajalta että eihän se näin mee!
Miun pitää ENSIN ANOA taloyhtiönkokoukselta ( -hallitukselta ) lupaa tällaiselle toimenpiteelle ja siin salmalla pitää muistaa sekä luvata että MIE takaan sen työn onnistumisen. Mie olen takuussa jos jotain menee mönkään. Ja että se firma joka sen tekee pitää olla asiantuntija, ennekkoverorekisterissä ( tai jossain sellasessa, en nyt muista nikä se nimike ol ), sossut, yllit, tellit ja "vellit" pitää olla kunnossa. Jne. jne.. Ja MIE sen sit myös maksan!
   Et on se vaine "helppoo" tää et yrittää saaha kotinsa itelleen asumiskuntoon. Sellaseen kuntoon et täs ois hyvä ja terveellistä asua sekä elää.  En voi, en saa, ite tosta vain, mahdollisimman nopiaan, sulkea pois mahdolliset haittatekijät - kun nyt tiedän esim. et nuita "röörejä" ei ole sit tään kodin rakentamisen putsitettu mitenkään. Et siel on varmaan pölyä ja "hyvässä" lykyssä siel on viel myös jotain rakentamisen aikasia pölyjäkin... Tietty eihän "vielä" ole mennyt "edes" kymmentä vuotta - mutta kun on nuita oireita...

 

   Sekin lyö "maita" kun on tää kulunut talvi läpeensä meenyt sairastellessa ni kaikkinainen liikunta ja lenkkeily on jäänyt totisesti vähiin. Olemattomiin suoraan sannoin. Kunto on laskenut alaspäin ku se kuulusa lehmän häntä. Totesin sen tänään ihan konkreettisesti. Meinaan et tänään kun nyt sit olen kerrankin "virallisesti" terve ( poskiontelot - pitäs olla puhtaat, hampaat - vain halkiima, ei tulehduksia ), laittelin lenkkikamppehet yllein ja lähin löntystelee. Toillai löntystelee. Juoksemisesta kun ei voinut puhuakkaan... korkeintaan uneksia.
Ja jostain pitäs viel löytää kadonnut intokin takas...