... Uusi vuosi - niin tosiaan... se jonka uutta sanotaan luovan - tahi tuovan.

   Tähän astisen elämäni aikana...
   Aikoinaan tyttöpäänä vietimmä Uuden Vuoden poikeuksetta lietsossa eli potemassa lavantautia eli tanssien. Kimppakyydillä ystävien kera ja lavoilla pyörähdellen. Et silleen.
Sitten tuli oma perhe ja sen omat touhut sekä tavat: tapanamme oli valaa tinat jokahiselle, syödä ranskalaisia kera nakkien tahi lihapörylöiden. Poltella muutamat sädetikut. Ja juoda limpparia "hienosti" konjakki tahi sampanjalaseista... Ei meillä alkoholia käytetty vaikkas lasit nuo olivatkin olemassa. Ne nyt vaine olin mie joskus tyttövuosinain koristeeksi ostamiani, ja näin niille sitten löytyikin ihan "kunniallinen" ja "oikia" käyttötapa. Se oli yksi kohokohta meidän monilapsisen perheemme kesken Uutena Vuotena.
Muoskat nuo mukulaiset lähtivät aikanansa maailmalle. Yksi toisensa jälkeen poistui traditiostamme poies. Väki väheni - pidot parani. Niin, no, parani ja parani aikansa mutta sitten viimo vuosina kun oltiin jo ns. melkeinpä kaksistaan puolisoin kera ( muut mukelot maailmalla muttas miun 24/7 tyttäerin juuri Uudet Vuodet luonamme käyden ) niin ei ne Uudet Vuodet enää niin riemukkaita ja iloisia olleet. Ne olivat kuin mitkä tahansa muutkin arkiset päivät. Ei sen kummenpia hehkutuksia ja kummallisuuksia erona muihin päiviin nähhen.
Tuli aika, tuli paikka, puolisoin poistui maailmastamme tästä. Yksin jäin ja jättäydyin: tyttäreinkään ei nää käynyt Uutena Vuonna tykönäin - halusin sen vain yksin itellein. Itsekästä? - kyllä. Mutta ajattelin vastaavasti, ja ajattelen ielleen, että kun hän on tykönäin joulun seudun kera useammankin yön, niin kylläs miul on oikeus olla sen verta itsepäinen että sit vastaavasti Uuden Vuoden yssiksein olen!
Puolisoin lähön jälkeistä Uutta Vuotta en muista vaik kuin muistelisin. Seuraavana.... niin, missäs olin? Mitä tein? En muista näköjään sitäkään enää. Autuaallisesti sekin on painunut unholaan. On vaine tyhyjä, musta, ajatukseton aukko mielessäin. Yssinäin kuiteskin olen senkin viettänyt - sen tiijän.
   Kuten nytkin ajatuksissain - meinasin... Eikäs mitään "herkkuja" kummallisuuksien kun olen tällä hiiva-jutskalla. Tosin ostin kuin ostinkin itellein yhden: päätin jälleen uskaltautua ja valihin kahesta pahasta sen vähemmän pahan ja mieluisamman; raakaruokosokerilla vai stevialla tehty - pieni suklaalevy? Stevialla.
Ja onni näin sillä kun sitten jälkikäteen seilasin pitkin netin sfäärejä tutkiskellen ja oppiaksein, erilaisten makeutusainaiden hyvyyksiä ja pahuuksia niin lopputulema oli ja on, että stevia on miulle paree nuista kahdesta pahasta.
Opin siin samalla että kaikesta paree olis oikeestaan hunaja - suomalainen tietty. Sitten vasta stevia ja ksylitoli. Viimotteksi intiaanisokeri, raakaruokosokeri, fruktoosi ja glukoosi-fruktoosisiirappi tahi ihan vain tavan sokru.
Katsastin myös psylliumin ja ksantaanin erot: psyllium paree miulle sillä ksantaani tehdään sokeriliemestä bakteerikäymisen avulla!
Ja...ja... kuikkasin myös erilaisten raakakakkujen ohjeita, tekotapoja ja vinkkejä niihin. Ettäs olipas opiskelun täyteistä päivää - eilen....
   Mutta siis palataampas taasen taakse päin: ostin sen suklaalevyn ja klapsin kotiini miun. Syventyin sit täällä sen joka vuotisen litviikin tekoon tyttärein tileistä maistraattiin. Tai niin, no, jatkaaksein siitä mihin olin sen viimotteeks jättännä. Meinaan että kun mie sen viime viikon vaihteessa joulun jälkeen aloitin niin sitähän mie sitten olen tään mennä viikon kokonansa "harrastanna" ain kun olen siihen vain kerennyt syventyä kunnolla. Siin kun on aina paree olla ajatukset mukana ja paikalla eikäs hajalle harhailla ku mikäi Heikkopäinen Hepuli. Sitä mie siis tein ja popsin suklaatin miun - nam! Lämmähytin siin samal aikaa kyökkini ja kömmin himpun myöhemmin Ystäväni, Hyvän, Rakkahan tekemille ihanille lautehille. Olla öllöttelin vaine ja podin ähkyä syödystä suklaastain! Huh, et oli tukalaa muttas hyvää! Kyllä sitä nyt sen verta voi voidakkin tukalasti kun oli saanut niin hyvvää... Pienenä lohtuna tuosta tuskaisesta papruin "väännöstä" tukalista.
Aikain itteeni lilluttain siel ylisillä ja suihkussa vosekittuain, käppäilin tupahan omaani ja istua tupsahdin tään koneeni eteen...

   On se vaine ihana tunne kun astuu tupaan lämpimään. On se ihana tunne kun joku vuottaa tulevaksi. Toivottaa tervetulleeksi. Se tunne kun ei ole kiirusta mihkään: on aikaa. Voi olla vain. Keskustella ja vaihtaa kuulumisia.
Ja se tunne kun voi olla liki, pääsee toisen kylkeen kyhnöttämään. Sanoisinko sanallisesti että ihan kyhnö-kyhnöttämään... niin et melkein vois kuvitella ( jos ei asiasta sen kummemmin mitään tiedä, ei tiedä tismalleen mitä nyt tarkoitan ) että olisi jopa toisen ihon alla. Pääsis sinne toisen sisälle. Niin liki siis. Voi ettäs siitä nauttii!
Kaffiteerata, istua ja kattoo töllöö. Kertoilla kuulumisia, taittaa peistä sanallisesti, ja sanailla - mittilöidä toista sanallisesti. Intellä ja "kinastella"; kumpi pisimmän korren vetää.
Voi sitä ihanuutta!

   ... niinpäs se tää vuoden vaihtuminen uusille luvuille sit miultahin meni. Niin etten ihan ypö-yksin "tarvinnut" tänäkään vuonna olla. Olipas se mukavaa ja  - ihanaa!
Tosin jo ihan kello-reikä-reikä olin omassa-kotona ja kuuntelin kun kaikkialta ynpäriltäin kuulu rakettiin pauke ja jyske. Kuuntelin kuin "kanuunat" laulo ja vuosi vanha uuteen vaihtui. Kattelin taivahalta räiskeittä tulitusten, tähylin mäiskeitä räjähdysten.

002.jpg

Kaunista oli, kovin kaunista.
   Ei siin mitä. Hyvä näin. Juhliahan sitä pitää.... miunkin. Vaikka sen suklaan voimalla, sokerihumalassa :)
  

   PS. Muistin juuri ( ja piti het lähtiä sitä tänne kirjottamaan ) et olin viime vuonna vastaanottamassa Uutta Vuotta sukuni kesken täällä kylillä...