Istuin täsä tänä päivänä kunne tuo Ukko-Ylimmäinen oli lopettanut saavin kaadon, ja suonut Aurinko Armahan esille tulon, takapatiollani Alla Omppu-Pomppu-puun ja tajusin ( siis mie!, mie TAJUSIN! ) että se mistä pidän, tahi mitä kaipaan, on ehdottomasti lehtipuun lehtien äänekäs lepatus tuulen ja tuiskuin puhalluksessa. Se kun tuulee joko vienosti henkäilee tahi rajusi puuskissa puhisee lävitse lehvästönsä ja siitä sitten kuuluu ilmoille lehtien liikkeiden äänehdintä. Voi että se on ihanaa.
Nytkin istuissain Alla Omppu-Pomppu-puuni nautin niiden "liplatuksesta" puhurin puskiessa syssyisen puuskaisella voimallaan vähä-välleen niiden lävitse: puhurien taivuttain oksistoaan tämän puun, lehtien lehahtaissa isona massana.
   Muistoissa mielen piskuisen syövereissä se kuin aikoinaan Majassa Matalaisessa tonttimme nurkalla seisoskeli Haapoja ainaskin sen neljä kipaletta ja se kuin niiden kiiltävä ja kova pintaiset lehdet vastaavan kahinan aikaan saivat. Ja ISOna massana kun niitä nyt oli niin monta kipaletta - Omppu-Pomppu-puitani nyt kun vaine yssi yssinäinen kipale on. Miten olikaan ain ihana kuunella niiden ääntä. Vasiten ehtoolla ja öisin kun akkunat auki nukuttiin, nukuin... Se ääni, se tunne, ne muistot.
   Nyt ei paljoa täsä uudessa koissa, Majassani Mahtavaisessa, nukuta akkunat auki kun makkarini tuo piskuinen on juuri tämän Kulmakunnan parkkipaikan vieressä. Jos pitäisin akkunain tuon auki niin JOKAHISEN lähtevän ja tulevan auton äänet kantautuisivat öisiin uniini millona kertaa paree kuin mitä akkunat kiinni ollessaan ( On nimittäin öisiä kulkijoita eräskin kipale  kun on paikallisessa tehtaassa vuorotyössä kävijöitä Kumakunnan asunnot pullollansa! ), ja saman aikaisesti se kaik autoin ilmoille irti saama pöly leijaileisi sisälle kotiini: kävisi henkken päälle ja olisi lisää siivottavaa.
  
   Eilen ehtoolla aikaan jolloin hokasin ettäs nyt on aikas lailla Töiden jälkeisen elämäin asiat kasassa, tajusin miten IHANAA onkaan "herätä ja havahtua" siihen että olen VAIN mie olemassa! Ei ole miun kera samaisen katon alla ketään muuta, ei ole kulkijaa rinnallain minkään laista. Ei ole ketään kuka jotahin vaatisi - näin kun juuri on asiat kaikkinensa alkamassa reilaan olla.
Olen vaine mie yssin, mie - miun tarpeinein. Ei ketään, ei muuta, ei mitään - vain mie.
Saan elppasta, nostaa koivat kohti kattoa tahi kaakkoa ja vain olla jos niikseen tulee. Ei lähtöä mihkään, ei tekemistä mitään, ei mitään. Vaine se mitä itse halajan... Tai no - halajaisin kyl ihan muuta muttas se nyt ei ole mahdollista... Joten ei siis mitään muuta kuin oman mielein mukaan oloa.  Mie "ylhäisessä yssinäisyydessäin". Jee!
   Vaik mie siis ain hoen sitä että ollappas joku toinen täsä, joku jok rinnallain kulkisi samaan suuntaan, suunilleen ja kenties katsoisi asioita hivenen samaan suuntaan kuin mitä miekin niin siltikin osaan mie NAUTTIA tästä yssin olostanikin! Voi että osaankin.
Saan tehdä mitä halajan, tahi olla tekemäti sillä kyllä ne tekemiset vuottavat ja "sen minkä taakseen jättää niin sen kohta sit eestään kyl löytävi", asivan taatusti! Eli itse tiedän että jos jätän jotahin huomioimati, tekemäti niin itse mie siitä kärsin ja se on sit aikanaan viimeistään tehtävä tahi siitä sit koituu miulle issallein jotahin jok´ ei niin hyvää ole... eli teen sit kaiken "ajassaan" enkää tahdo mitään "huomiseksi" jättää jos se vaine mahdollista on.
Muttas olen tosin kylläkin opetellut sitäkin; hommien jättämistä kesken, tekemistä myöhemmin, tai peräti tekemäti jättämistä. Ja vaine huomateksein että kyllä niinkin pärjää. Ka, kummaa, ei Maailmamme Mahtavainen niihin tekemättömiin jutskiin kaadukkaan!?
   Jotenska mie sitten usein otamma ja ehtoon korvalla, kunne päivän ensin olen pakertanut aamusta ( milloin mistäkin tunteroisesta lähtien - täsä alkuviikolla alkoi yssi aamuin klo.3.00. aikaan töitäin tehden... ) johkin iltapäivään asti, asetun aloillein. Olen vaine ja teen korkeintaan jotahin "mukavaa". Lueskelen kirjoja, leivon, saunon, tms.. Jos ei sitten ole pakollisia papru hommia viel silloinkin....
   Muttas se pääassee oli siis se ettäs tykkään olla yssin ja itseksein. On oikein kiva "herätä" huomaamaan kuin se on mukavaa ja piristävää. Tiedä vaikka miusta viel erakko tästään kuoriutuukin! Wau!
Tain täytyy kyllä myöntää että olen kyl erakko ollut aina. Olen aina tykännyt olla yssin sillä en ole perin sosiaalinen ihminen....

   Havahduin täsä eräänä kertana kylillä käydessäin että kuinka sitä onkaan ihminen ( mie siis ) onnellinen, tai siis nimen omaan miun PITÄÄ olla onnellinen kun olen saanut kaik muoskain miun aikuisiksi! Se että kaikki he ovat jo ihan vanhan lainkin mukaan täysi-ikäisiä ( 21v. ) ja "täysjärkisiäkin"!
Sillä kun ajattelee ettäs on tuonkin verta muoskia kuin mitä miulla on niin onhan se nyt hyvänen aika ihme että ei ole sattunut mitään joka olisi osan "niittänyt" poies jo joukostansa?! Että kaikki, KAIKKI, ovat hengissä ja elossa. Elossa ja ajattelevia yksilöitä. Työn syrjässä kaikki kiinni. Jopa heistä hekin jotka ns. heikoimilla eväillä ovat siunatut! Voiko äiti enää onnellisempi olla - tuumaan ja skriivaan näin kyyneleet simmuissain... Tärkeitä Alli Hopa, rakastan heitä kaikkia - tai niin kuin olen oppinut sanomaan heille ja he kylliksi asti saaneet jo kuulla: "Tykkään teistä." 
   Kun miettii ja mietin mitä olemme saaneet kokea koko katraan kesken ja mihkä on päästy...
Kun miettii kaikkia niitä kokemiamme tutkimuksia, lääkäri käyntejä, erinäisiä valmennuksia, sairaus-epäilyksiä, tahi epätietouksia, kuntoutuksia, sairaalajaksoja, kuntoutusjaksoja, tutkimusjaksoja, näistä johtuvia reissuja ja matkoja. Niitä vaikeuksia mitä itse kunkin sairaudet ovatkaan tuoneet tullessaan ja pitävät takanaan/yllään... kaikkea sitä rumbaa JOKA IKISEN MUOSKAIN tiimoilta niin on todellakin ihme että kaik henkkissä ovat! ( Vasiten tuplat keskosina; yltä-alta 1000g kumpainenkin. )  Ja ihan tavan ihmisiä vielä, leivän syrjässä kiinni kuten kuka tahansa toinen tavallinen ihminen! Wau!
Hattuain jopa issellein hivenen nostaisin; yksinhuoltajaäiti ja tämän kaiken saanut aikaseksi! Jaksanut, hoitanut, pyörittänyt, klaaranut, ymmärtänyt, osanut, toiminut... olempas onnkas!

   Täsä kaiken tohinani keskellä, arkeni tämän täyteläisen ja täysinäisen, Töitteni loputtua ja sen jälkeisessä elämässä, mietiskelen tulevaisuuttani ja sen tiedostamattomuutta ( onko toikin joku sana olevinaan? ).
Etsin töitä, haen töitä. Ja itse asiassa olenkin menossa täsä kuun loppu puolla reissuun sekä samalla työhaastatteluun "Nevadaan".
   Se vaine että se on sen verta kaukana ( tosiaankin "Nevadassa" verraten tähän paikkaani ) että se tarkoittaisi sitten totaallista elämän muutosta jos sinne töihin pääsisin. Eroa ns. perheestäni, suvustani ja sitten se suurin juttu; 24/7-tyttärestäni siinäkin määrin että hänen edunvalvontansa pitää silloin siirtää jolle-kulle toiselle, ja siihen ovat hänen sisaruksensa lupautuneet. Onneksi, sillä yleinen edunvalvonta ei ole hyvä... en halua... jotan hyvä näin.
   Luonnollisesti tämän ihku ihanaisen Humisevanharjuni kera eroa myös. Pidin tätä myynissä tovin taasen mutta se ei tuntunut mukavalta. Juttelin tilanteesta tuosta nuoren ystäväiseni ( Soutaa-Huopaa-ystäväiseni ) kera ja tulin tulokseen että ei, en halua tästä luopua. Laitan mieluummin vaikkas vuokralle sitten aikanaan jos ( ja KUN ) tilanne tulee sellaien eteen.
Onpaa sitten kaukana tulevaisuudessa jokin paikka jonne palata jos tulee sellainen tietyn lainen tilanne vastaan; työt loppuvat, en viihdy uudessa paikassa tms..
Ja se että on ainakin "juuret" mistä pitää kiinni, minne palata. Oma koti, oma tupa, oma pesä, oma lupa...
   Aika revohka siitä kyllä sitten tulee jos näin tapahtuu, jos paikan tuon tuolta Nevadasta saan. Tämän Humisevanharjun vuokraus ja uuden asunnon vuokraus sit itsellein. Tavaroiden pakkailua, purkamista, muuttoa. Asioiden järjestämistä itseni osalta ja sitten 24/7-tyttären osalta. Uuden paikan uudet kiemurat ja tutustumiset - entisten jälkeen jättämiset. Ja Georgen jättäminen... Tosin on tuo tainut jo itse miut jättää... ei ole taasen miehestä tuosta mitään kuulunut muutamaan toviin...
   Jos ajattelen kenties tulevaa työtäin miun ( olkoon se sit misä vaine, koska vaine )...

2018.9.11.%20Usko%2C%20toivo%20ja%20P%C3


2018.9.11.%20Usko%2C%20toivo%20ja%20P%C3

... niin tään verta mie olen "jo" tehnyt senkin työpaikkain ejestä:
    Miulla oli aina, AINA, vuosi kausia yssi Ruokusnauha ranteessain täsä paikallansa. Niin kotonain kuin Töissäin töitä tehdessäin, se kulki mukanain. Hivenen hankaloitti töitäin... tahi oikeestaan; en antanut hankaloittaa muttas eihän se mitään hygieenista ollut, ei alkuunsakaan jotenka...
Teetimpä tilallensa pysyvän ja taatusti hygieenisen Rukousnauhan! Haa! Nyt ei ole "huolta huomisesta". Nyt on Rukousnauha aina mukana, siellä misä miekin. Ja samalla täsä on mukana Päivän Sydän ( keräilen näitä erilaisia sydämiä elämäni varrelta ja spottaan ne sitten tuonne nettisfääreihin esitellen muille ) sekä toisella puolella Usko ja Toivo - ja Rakkauskin...
Se vaine näin ensi alkuun että ain tuntuu että pitis nykäistä tätä nauhaa toisella käjellä hivenen ylemmäksi kohti rannetta kuten ain tein sille fyysiselle nauhallekin kun se valahti täl viisiin himpun alemmaksi mihkä kohtaan tääkin nyt piirettiin. ( Itse muuten suunittelin ja piirsin tään - sitten tatuoija piirsi tämän ns. puhtaaksi ja tatuoi/pisteli musteella tähän ranteeseeni. )

   Mutta se että mitä haluan elämältä tahi elämältäni täsä ja nyt?
Tekisi mielneni miun tokaista etten mie Reukka-Parka tiedä! A-PU-VA, auttakaa! Muttas kuitenkin kun alan asiaa tätä tarkestella tarkempaan, ja tutkailla tuntojain niin se on että jotahin uutta nyt ja heti! Jotahin haastavaa ja haastetta! Sellaista jota en ole koskaan ennen tehnyt. Olkoon se nyt sitten näin uuden työpaikan saamista, uuden asuinpaikan saamista, ja näiden mukanaan tuomia muutoksia tahi mitä muuta vaine niin tere tulemas vaine kaikki.
Sillä kaik tää tuttu ja turvallinen taitaa nyt olla taputeltu kasaan. Tarkoitan tällä ehken lähinnä nyt että kaik puolisoin jälkeinen elämä mitä olen nyt elänyt täsä kohta viitisen vuotta, on nyt sitten täsä. Ja sen jälkeen tullut elämäin Töissä ja siellä työskentelyssäin myöskin. Jos mie tähän jään enkää mitään uutta kehään kehittele niin miehän jämähän paikalleni! En osaa, enkää sitten loppuin lopuksi haluakkaan, muuttaa mitään, mihkään, mitenkään, vaan tykästyn kaikkeen paikalleen jämähtäneeseen.
   Ja se että nyt miulla olisi kerrankin elämässäin tilanne että voisin ( siis MIE VOISIN ) tehdä jotahin uutta ja VAIN miulle suunattua KOSKA nyt ei enää tyttärein 24/7 "rajoittaisikaan" miuta mitenkään koska ja kun nämä muoskain miun muut ovat lupautuneet ottaa "vuoro-vastuun" hänestä jos miun elämäin mm. näin totallisesti muuttuis että muuto esim. Nevadaan eteeni tulisi. Saisin miekin kerran elämässäin olla kuin en oliskaan, kuin ei oleis vastuusta kestäkään. Saisin elää vain itsellein! Vau! Olisipas jännää. Se olisi jo sinällään itse jännää ja uutta elämässäin.
   Muttas katsotaan nyt kuitenkin ensin "ennen kuin nuolastaan".