Taasen se tuo Taivahankansi auvennut on ja Ukko-Ylimmäinen siivoilee siellä lattioitaan isomman käjen kera hulavejellä niin että mekin Maan Matoset siitä osamme saamme. Elikkäs se satelevi taasen - näin lyhykäisesti ja ytimekkäästi sanoin samainen asia toisin sanoin.

   Mietin täsä että olen nyt saanut täsä lähi aikoina tutustua, tahi tavata nyt ainaskin, ja olla tekemisissä erinäisten asioiden kautta suunilleen ikäisiini ihmisiin kera, lähinnä nyt kaks´lahkeisiin vaine muttas kuiteskin...
Nämä ovat sellaisia tuttavuuksia jotka tiesin, tunsin, ja joihin kera olin tekemisissä viimotteeksi silloin pikku likkana ollessain tahi sit viel tyttöpäänä ollessain, nuoruudessain.
   "Kaikupohjaksi" sitten tähän väliin informeisonia että sitten olen ( kuten kuka tahansa muukin meistä/teistä Kulkijoista Kummajaisista päällä tään Telluksen ) tutustunut ihmisiin erinäisiin näin myöhemmällä iällä, aikuisena ollessain. Ihan sellaiseen tyyliin että jokin tapahtuma, harrastus, Työ, tms. on vaine tuonut uusia ihmisiä elämääni mukaan ja liki miuta - ystäväksi vaikkas vaine. Tahi sitten kuten puolisoin aikanaan aikaihmisenä ollessamme tuli elämääni pysyvästi, olemaan, elämään ja asumaan kanssani. Tai tää Ystäväin nytten... Jokunen silloin joskus...
    Niin, nytten kun tavannut olen näitä nuoruuden aikaisia ihmisiä niin en vaine voi, en mahda, mitään sille että YHÄ EDELLEEN näen, ja taidan tavallaan suhtautuakin, heihin kuin silloin aikoinaan. Näen heidät edelleenkin nuorina, poijankosseina. On kuin ikä ei olisi heihin pystynyt ( positiivarisella mielellä siis ) ja he iellehen "pentuja" olisivat. En esim. voisi kuvitella heitä rinnalleni kulkemaan kun näen heidät näin "nuorena" yhä edelleenkin. Saati että sitten on mahdotonta kyetä ajattelemaan heitä johkin "vastuulliseen" juttuun? Miten sellainen "nuori" voi esim. olla aviopuoliso, lasten isä, tilallinen, firman pyörittäjä, johtaja, tms.? On vaine näkyjään mahdotonta osata "kääntää" ajatusmaailmaa toiseen suuntaan kun on viimeiseksi nähnyt heidät poikasina piskuisina.
Vaikka vasiten ajatuksissa saman aikaisesti ymmärrän ja tajuan senkin että niin kuin isselleäinkin, niin, niin myöskin heillä on elämää jo takana samonmoiset matkat kumpaisellakin puolella, elikkäs on tätä Tellusta jo tallusteltu sen verta molemmilla puolilla ettäs tää kaikki ( ja varmahan heillä monelle enempikin kuin miulla ) on kasvatellut heitäkin vastuuseen, tekemiseen, yms. mitä nyt aikaihminen tarvihteen, osaa, ja on.
   Jos taasen ajattelen näitä aika-ihmisenä saamiani tuttavuuksia niin ei, ei heidän kera ole tälaista ajateusmaailmaa tullut miulle vastahan. Ei ole ollut mitään onkkelmaa nähdä, tuntea, ja kokea, heitä vastuullisiksi ihmisiksi. Osaaviksi, tekeviksi ja vasiten miehiksi jo.
On kuin he automaattisesti olisivat olleet jo "isoja", "tasavertaisia" yms. ( jymmärrättekö Armaat Lukijain miun mitä nyt ajan takaa? ) miehisiä miehiä rinnallain, täsä Maailmassamme Avarassa. Ei mitään kuvitelmia kaks´ lahkeisista jotka viellä "poijanhousuissa" olisivat.
    Liekkö heillä, vasiten nuilla lapsuuden ja nuoruuden aikaisilla tuttavuuksilla, on sitten vastaavia tuntemuksia ja tuat miun suhteen?

   Sukumme mummo. Hän on antanut tässä vuosien varrella rivien välistä ( siis tosiaankin, ihan oikeesti, rivien VÄLISTÄ eikä suoraan sannoin ) jymmärtää että tarinaa elämästään olisi...
    Nytten täsä tänä aamuna sen sitten kuulin ihan suoraan sanottuna kun hän kyseli miulta että tokko tuota alkaisit laittamaan ylös näitä tapahtumia elämästään?
Mietin jo aikaisemmin, mietin nyttenkin, mitenkä mie? Tällainen "pöytälaatikko-kirjailija/runoilija" moiseen juttuun alkaisin? Miten, mistä, tarttuisin kiinni? Mistä alkaa, mihkä lopettaa? Ja ennen kaikkea ( se suurin kymysys ) mitenkä sen tekisin!?
Mitenkä saisin ensin tallennettua johkin räkkineeseen haastatellen ja puhuen tapahtumiaan ja siitä sitten mustaa valkoiselle laitella? Onkoo enää täsä maailmassa olemasa nauhureita - vahi mitenkä, millä räkkineellä nyttemmin haastattelut tapahtuvat? Pitää nenga ostella jokin piskuinen sanelukone ensin issellein...?
   Tiedän jo puheistansa jotahin, mitä on ollut ja tapahtunut. Tiedän ettäs meinasin juurikin otella selville tuon yhden valokuvasen tarinan sukumme tiimeiltä ( äitini ja mummoni ); kun siitä jo osasen olen ottanutkin selville. Muttas että kokoneinen lapsuus ja osa aikuisuuttakin?

   Koronan-pahus.
   Tällä hetkellä on kieletty kaikkinainen läsnäolo toisiimme nähden mutta sitten välttämättömänä "paheena" sallitaan kuitenkin esim. apteekissa käynnit, kauppakäynnit, yms.. Ihan niin sanotusti tavan-kansalaiselta, ja sitten "käsketty" kaikkien ylitse 70-vuotiaiden olla neljän seinän sisällä.
Kesäkuun alusta sitten olisi sallittu kaikille yleinenkin liikkuminen tietyin puittein, kuolukkaat saavat lähteä kouluun nyt ensi viikolla - tietyin järjestelyin. Kirjastoja, uimahalleja, kuntoilusaleja, taidenäyttelyjä, yms. avaavat tietyin rajoittein.
    Verraten tilannetta siihen että ollahan oltu rajoitteisesti eläin ja sitten kohta saadaan olla tekemisissä tietyin rajoittein ( ja joskus sitten palataan "normaaliin" ) niin mietin että mikä näillä on ero?
Tajuan toki että onhan niillä muttas kun... 
   Esimerkkinä vaikkas että mie käyn nytten asioilla kaupassa, apteekissa, tahi josain muualla ( jota ei nyt oikeastaan olekkaan olleskana kun yritän niitä "muita" asiointeja vältellä ja kaikke ne "muut" paikat ovatkin oikeestaan nyt kiinni jotenka se "muu" asiointi tapahtuu pääsääntöisesti vaine puhelimitse nyttemmin ), ja ettäs sitten nytten näkisin vaikkas omia muoskiain, sukumme mummoa, sisaruksiain, tahi vaikkas vaine ystäviäni, tuttaviani, rakkahia muita, niin mikä ERO niillä on!! Kertokaatte miulle, oi Armaat Lukijain miun?
Sillä se ettäs käyn asioilla ( tahi kuka vaine meistä käy ) ja olen vaikkas sen kaupan kassahenkilön kera tekemisissä niinkin lähitse kuin vajaan metrisen päästä, niin sekö se on sitten sallitunpaa kuin se ettäs tapaisin vaikkas oman muoskain miun noin metrin päästä? Tai se ettäs käväisen apteekissa, tahi vaikkas terveyskeskuksessa labrassa näytettä antamassa, niin sekö on sitten "terveellisempää", sallitumpaa, kuin se ettäs tapaisin vaikkas vaine ystäväin josakin harrastuksen merkeissä? Olkoon se "josain" sitten sisä- tahi ulkopuittein varustettu olo ja tila.
   Mikä näissä on erilaista? Mikä sanoo että kaupalla, apteekissa, tms. se tauti ei ole niin vaarassa tarttua minuun ( tahi miusta toisiin, jos sen tietämättäin omaisin ja siellä kulkisin ) kuin tilanteessa kun näkisin omia omaisiain?!? Tytärtäin 24/7 - jolla ei muutoinkaan ole LIIKAA sosiallista elämää, sukumme mummoa joka iäkäs jo on -vaikkakin hän ei kylläkään näytä karttavan toisia ihmisiä vaan kulkee ja elee kuten ennen tätä virustakin... muttas että sitten itse pidän/pidämme muun suvun kesken häneen "hajurakoa" juurikin tään viruksen takia!?
   Jotesakkin vaine tuntuvi takaperuiselta jutskalta tää tällainen rajoittaminen. Toisaaltaan se on kyllä ihan järkeiltävissä ja jymmärrettävissä muttas kun....

   Lapsettomien lauantai, tänään 9.5.2020.
   Huomenissa Äitienpäivä 2020.
   Tänään tuntehet ovat myötä kaikkien heidän puolella jotka tahtomataan ovat lapsetonna. Itse en sitä aikanan onnekseni saanut kokea vaikkas välillä tuntui että oli piiit-kä aika saada lapsi aluilleen, vaik kuin sitä tahtoi ja yritti saada aikasiksi. Jo pelkästään se "odotusaika" tuntui pitkältä, uuvuttavalta ja kauheelta - niin mitä se onkaan sitten heillä jotka eivät onnaa siinä sit lopulta olleskana?! Voimia heille.
   Muistan yhden hetken elämästäin. Tai, ei kun, useammankin:
   Ensimmäiset ovat ne hetket kun ns. täysi-ikäiset, -aikaiset muoskain miun ( useampikin heistä ) joutuivat kukin vuorollansa sinivalohoitoon synnytysosastolla ollessamme.
Silloin sitä heräsi hokamaan että kuin sitä onkaan tuo ihmisenen elämän alku aikas onnenkantamoista. Ei se ole päivän selvää että jos ensin saakin lapsen aluilleen ja sitten viel onnistuu synnytyksessä, niin sitten viel sen jälkeen se elämä tuon lapsosen onnaisi kuin "ruusuilla tanssien"?  Aina voi sittenkin tapahtu jotain, jo ihan siinä alkuvaiheessa.
    Toinen paikka oli kun tuplani keskosia olivat ja joutuivat heti syntymästään happikaappiin ja erinäisiin koneisiin kiinni. Toinen heistä viel pitemmän kaavan mukaan. Rinnalta syöminenkin oli "tahtojen taistelua" hänen osaltaan sitten aikanaan; ei ollut sitä geeneissä perimälleen kehittynyt kun sen verta pienenä syntyi.
Sitä mietti jotta vaikka näin äiti olenkin lapselle tälle/lapsille näille ja lapset nämä ( kaikki ) rakkaita ovat, niin onko ihmiselon alussa mitään järkeä ja talkkua nykymaailmassa silloin kun ensin syntyy nuin pienenä; jos ei olisi nykyaikaista teknologiaa yms. härpäkkeitä niin luonto olisi hänet/heidätkin todennäköisesti "korjannut pois" itsestään? Mutta onneksein on tällaiset tiedot, taidot, ja osaamiset, niin hekin elolle herkisivät sittenkin. Ja kun elolle saadaan/saatiin niin sitten ei siinä viel hyvä, sitten pitis opetella viellä nämä syömiset ja kaik muutkin toiminnot jotta siitä sit vielläkin etiä päin pääsisivät.
   Kolmas vaihe jolloin "kyseinalaistin" tään "lapsellisuuden" oli se kun kuljimme näiden kahden kera sairaalassa seurannassa vuosien ajan syntymänsä jälkeen ja yhdellä tällaisella kerralla sitten siellä vastaanotolla oli meidän kera vuottamassa myöskin eräs toinen perhe. Sain josain vaiheessa kuulla ( en muista sainko tiedon tään tältä perheeltä suoraan vahi mistä tään muistan? ) että heillä oli ollut tuplat tuloillaan mutta toinen heistä oli menehtynyt masuun... Toisen iellehen kasvaissa, syntyissä ja jäädessä henkiin.
Sitä mietin silloin, ja nyttenkin, ettäs mitenkä se tuntuu ( tai itse ainakin tuntisin ) pahalta kun toinen menehtyy poies. Toinen tuplista. Ja toinen jää henkiin. Pahasti sanottu tää nytten mutta aivan kuin muistuttamaan... aina muistaa varmaankin toista elossa olevaista katsoissa että kun oli se toinenkin olemassa.... TAI mitenkä se aikanaan, se toinen eloon jäänyt lapsi/nuori/aikuinen kokee sen kun "toinenpuolisko" on poissa?!?!?!. Mitenkä suuri kaipuu hänellä on sitä sisarustaan joka ei syntynytkään mutta jonka kera asusti siellä äitinsä masussa jo pitkän tovin? "Minusta on osa poissa, häviksissä!" "Mikä minä olen kun osa puuttuu?"
   Ja kaiken tään keskellä, tään pahuksen viruksen ansiosta, itse sitten koen näiden elämäin aikasten vuosien saatossa ENSIMMÄISEN iku-kuuna-päivänä tapahtuvaisen Äitienpäivän jolloin muoskain miun eivät olekkaan tykönäin!
Tahi sitten mie käymässä, näkemässä, omaa äitiäin...
Kun sitä on tottunut että ainakin nyt josakin kokoonpanossa perheeni, muoskain miun, ovat tykönäin. Nähdään, syödään, ollaan, juhlitaan. Useimmiten mökillämme. "Poiessa saapi olla vain, jos on kättä, jalkaa, päätä, poikki!"
Nyt sitä ei olla sit yhes koos, sitä ei sallita.
Ja kun nytten on muutoinkin pitänyt olla erossa niin tavallaan se sitten vielä näin juhlapäivänä tulee korostumaan kahta kauheemmin, se että erossa ollahan, eikä yksissä!
   Laulun sanat laulusta Rakkauden talo, laulajana Kikka: 
"Juon yksin aamu teen, sen huomaan jäähtyneen. Aika pakeni, juutuin menneeseen- Kun näin sun lähteneen, pian jäi tyhjilleen huone, talon sen suuren rakkauden.

Kun silmät suljen, nään talon autioituneen, ikävän sinne muuttaneen. Kaipaus tarttuu kiinni vaatteen liepeeseen. Toivon niin, että huomaat raolleen, mun sulle portin jättäneen rakkauden taloon yhteiseen.

Nuo muistot varjoineen, mua seuraa, mitä teen pois en niitä vois polttaa milloinkaan, kai liekin sammuneen, vois taas uudelleen saada syttymään huoneet lämpimään.

Kun silmät suljen................3 x", kuvaavat hyvin nytten tätä oloa ja tilaa jota kokee kun ei voi, ei saa, nähdä eikä tavat omia muoskia vaikkas kylläkin kait nää sanaset onkin alkujaan tarkoitettu sanoiksi ihmisen kaipuusta toisen tykö, kumppaninsa. Muttas kun ne käyvät niin hyvin tähän nyt. Ne kuvaavat hyvin tätä kaipuuta, ikävää, tuskaa suurta ja suunnatonta, kun äitillä ikävä on omiaan!