Me täällä, Telluksen päällä, stallaavat ihmiset koemme erilaisia kohtaloita. Meitin elämämme kulkevat omia uomiaan muttas joskus ne näyttävät kohtaavan mitä jänskimmillä tavalla.
Täsä yssi tällaisista tarinoista, ja jo eletyistä elämistäkin voinen sanoa, sillä tämä on osanen mummoni tarinaa ja hän on ollut Tuonilmaisissa jo tovin. Tosin onhan tämä osaltansa äitinikin tarinaa; häneltä luvan olen saanut tämän tarinan kerrontaan, ja valokuvansa nämä mummoltain perimänsä, saanut luvan kera julkaista näin.


   Perjantaina 17.4. kuluvaa Armon Herran vuotta 2020 oli maakuntamme päälehdessä artikkeli kuulusta ihmisestä elikkäs Kirsti Paakkasesta. ( Artikkelin kirjoittaja; Sari Toivakka. Artikkeli kertoo Ulla-Maija Paavilaisen Kirsti Paakkasesta tekemästä kirjasta. )
   Itse kiinitin tämän artikkelin lukiessain ja nähdessäin, heti huomioin tuohon ihan ensimmäiseen valokuvaan joka siinä mukana oli. Kuten äitinikin, kuten kotvasen kuluttua puhelimen välityksellä sainen häneltä kuulla. 
   Muistan nääs aikas hyvin ulkoa ( näkömuisti! )  kaikki ne valokuvat jotka oli mummoin elämänsä aikana tallentanut valokuva-albumiinsa. 
Ihan pikku-likasta lähtien, mummomme tykönä kyläilessä ja yökyläilessäin, oli sellainen sen ainainen "traditio" katsella näitä valokuviaan ja kuunella kun hän niistä kertoili. Sen minkä kertoili sillä mummoin tämä oli sitä sorttia ihmistä ettäs menneistä jutteli hyvinkin vähäisen. Evakkuus oli hänelle häpiä, ei ilon aihe. Varsinkin kun ajattelee ja kuuli, mitä oli saanut osakseen kohtelua tältä mantereen valtaväestöltä, kuinka hänet ja hänen lapsensa oli otettu täällä erinäisissä paikoissa vastahan.
Niin, siis, aikain kuluksi näitä aina katselin, kun eihän siihen aikaan nuoruudessain, lapsuudessain, ollunna näitä nykyäikaisia tietsikoita, yms. härpäkkeitä lasten ja nuorten viihdykkeinä. Se oli silloin nuoruudessain juurikin tätä tällaista. Katseltiin valokuvia, juteltiin niistä. Piireltiin, luettiin, leikittiin, pelattiin kenties jotahin ns. pöytäpeliä keskenämme.... tosin mummollamme ei ollut mitään pelejä lasten lapsillensa ojentaa kun ei hän niitä omanut.
   Joo, SIIS jällevän... katseltihin tahoillamme tätä valokuvasta täsä artikkelissa ja mietittiin ettäs mitenkä kummassa on voinut samainen valokuva "eksyä" toiselle ihmiselle?

120090386_1185251961856988_6202685267837


120149087_1303025693373253_7255277837239

   Tässä kun on, täsä valokuvassa, aivan taatusti samaiset henkilöt, samaisella paikalla ja niin edelleen.
Kuinka, mitenkä, miksi?
Tästä aloin ottaa selvää äitini pyynöstä kun hän niin halusi tätä ( mm. tätä asiaa ) selvitettävän.

120084504_692748661591798_64624900683714

   Kirsti Paakkala kertoo tässä artikkelissaan että täsä valokuvassaan ovat hän vauvan siskonsa sylissä sekä toinen sisko veneen tämän perässä että kasvattiveli sitten keulassa.
Mutta mie tiedän näiden lisäksi perimätietonain ettäs itse tämän valokuvan on ottanut ukkini MIUN. Ja vuonna 1940.


   Talvisota on alkanut 30.11.1939. ja päättynyt 13.3.1940.

   Ukkini on tullut tuolta sodasta ns. haavoittuneena toipumaan tänne valokuvan lähistölle Äänekosken sairaalaan. Jonka virkaa on toimittanut Äänekosken kansakoulu:
  
120164861_1484432168424531_3014808081530

   Ukkin oli paleluttanut jalkansa tuon sodan aikana ja hän oli sen takia ollut täällä sairaalassa hoidossa.
Mummoni on kertonut äidillein, ja äitini miulle, että ukkini jalat ovat olleet paleltumisesta tunnottomat ja siksipä sitten hän on mm. veistellyt teräesineellä ( tod. näk. puukolla joka oli tuohon aikaan ns. jokamiehen vakiovaruste ) näitä paleltuneita kohtiaan poies jaloistaan.
( Kun ajattelenkin tätä tällaista tapahtuneeksi niin ihan kauhistuttaa; ihminen paleluttaa/paleltuu niin, ettäs on täysin tunnoton ja sitten veistää näitä paleltumiaan poies!
Miltä se on täytynyt tuntua, se tunnottomuus ja sitten mahdollisesti viellä jälkikäteen se, kun osasen on veistellyt poies ja sitten, kun ns. tunto palaa sille terveelle kohdalle joka on liki tuota tunnottomuuden kohtaa, niin mitä tuskaa se sitten onkaan ollut! )

   Mummoni miun on sitten seurannut aviopuolisoaan sieltä ns. rajantakaa tänne Äänekoskelle. Liki puolisoaan ja saanut paikakseen tämän Paakkalan talon.
Tiedä en onko ollut kysymys jo siinä vaiheessa ns. asuttaminen vahi vaine tilapäinen sijoitus johkin sodan jaloista; "Kuhan nyt johkin suojaan sodalta." Muttas niin vaine mummoin on sitten tänne Saarijärven Lannevedelle tullut.
   Se mikä jännä on näissä kahdessa tarinassa, niin se, kun Kirsti Paakkala puhuu tässä artikkelissa ettäs on elänyt lapsuutensa vaatimattomissa oloissa, ja sitten taasen perimätietonain on, ettäs se talo mihkä mummoin on ollut sijoitettuna silloin, on ollut sen verta ISO ettäs sinne on voitu sijoittaa näin muitakin ihmisiä. Ns. ei pieneen torppaan heitä kait sijoiteltu?

   Talossa tässä ollessaan ja asuessaan on mummoni noin 20-vuotiaana ollessansa avitellut kykyjensä ja taitojensa mukaan tämän talon talonväkeä.
Ukkinikin on kait myöskin ollut jonkun verran talon tään elämässä mukana, kosakapa on sitten näin tuon valokuvan mukaan, saanut olla omalla laatikkomallisellaan kamerallaan valokuvaamassa siellä ns. arkielämää.

   Kuulin että mummoni on sitten myöhemmin viel elossa ollessaan saanut käydä täällä täsä talossa kasomassa näitä paikkoja ja maisemia, misä sotaa paossa olivat tuolloin.


120033408_603051027022374_22079185894257

   Mummoni puolisonsa, ukkini, tykönä vierailemassa tässä sairaalassa.
Sekä sitten alemmissa kuvissa ukkini kera hoitajia ja muitakin sodan tuta-saaneita.

120061506_782796059154604_71108154285352


120063407_1475970512594351_7145018093813

   Täällä Äänekoskella mummoni ja ukkini ollessa ovat he laittaneet aluille äitini miun ( täsä blogissain käyttämäni nimike: Sukumme Mummo ).
   Sitten he ovat palaneet takaisin kotikonnuilleen välirauhan loppumisen jälkeen vuoden 1941 kesän-syksyn aikana, kun kerta mummoin on kertonut ettäs hän on silloin kotikonnuillaan ison masunsa kera kelkannut käsin kantain, vettä lehmille eräästä siellä olevasta järvestä joka on TODELLAKIN ns. rotkon pohjalla fyysisesti. ( Siinä on saanut mummoin miun tehdä todellakin töitä ison masunsa kera jos on SEn järven rannalta hakenut vedet jonka mie tiedän rajan takana käyntini tiimoilta siellä olevan! )
   Äitini on syntynyt rajan tuon takana nykyisen, silloisen Suomemme maan todellisella osasella, joulukuussa 1941 sodan melskeissä.
Tiedossain on ettäs äitini ollut noin 2,5-vuotias kun he ovat sitten taasen läheneet uudelle evakkomatkalleen tänne manner-Suomeen sillä äitini veli, enoni, on ollut tänne tullessa mummoin, tuolloin jo isossa, masussa. Kuukauden päästä, heinäkuussa, enoni on syntynyt täällä, manner-Suomessa1944.
Tämän viimeisen, viimeisimmän, lähtökäskynsä ovat saaneet siellä kotikonnuillansa kesäkuussa Jussin.

   Jatkosota oli virallisessti 25.6.1941.-19.9.1944.
( Ja Lapinsota 15.9.1944.-27.4.1945. )

   Ukkini tämä kuoli vuonna 1947 tammikuussa. Äitini oli silloin aikas liki viisi vuotias. Enoni 2,5vuotias.
   Mummoin eli ikään kunnioitettavaan; hän kuoli noin 85,5vuoden iässä.
Mummoin eli siis leskenä 55vuotta. Kasvatti lapsensa yksin ( ei uusia puolisoita tahi avo-sellaisiakaan ), viljeli maat ja mannut jotka oli evakkona saanut itselleen ja perheelleen ostettua vähäisillä sotakorvauksillaan. Kasvatti piskuisen karjan, ja eli loppuvuodet elämästään eläkkeilään mitä elämä tuo siihen astinen oli kartuttanut sen aikaisten lakien mukaan...


   Tarinoita näitä kaksin tsipalein. Kaksi erilaista näkemystä, kaksi erilaista kokemusta ja siltikin niin samanlaiset aikakautensa tiimellyksessä. Kaksi tarinaa joissa ihmiset kohtaavat toisensa, tietämäti, tiedostamati, muttas näin kun elämä-tämä-mätä on saanut kuljetella heitä ja meitä, vaihtain jopa sukupolvia uusiin puihin, havahdutaan siihen ettäs ne ovat kuin ovatkin kohdanneet aikain saatossa toisensa - josain ja jonkusen aikaa.