Siivoan, pitkästä aikaa ja noidun tätä ilma sekä tilaa tään levelin, kun ei ole taasenkaan ollunna piiiit-kään aikaan sää ja tilaa sellattiis, jotta mattoset ulkoistaa olisi voinut! Tänään voi, ja voin! Selkä toimii - tänä päivänä aikas hyvin; hyvä jutska. Pikku pakkasta pitelee paikallansa - tään päivän; hyvä. Kerkeen matot nuo uloistaa Piippari-souvi kun on nytten  loppuissa - tänä päivänä, hyvä. Jne., jne, jotenka siksipä siis ulkoistettu huusholli mattoin osalta nyt on. Imuroin jo, kohta vosekin kostealla riemulla; selkä varmaan kiittelee siitä konttauksesta.... muttas mitäs me pienistä kun eivät lekuritkaan vähästä mitään. Miteinkin täsä, ettäs on se tää nykyajan lääketiede oivaa epeliä. Edelleenkin ns. eka vaihtoehto on "potilaalle", elikkäs asiakkaalle, lykkiä kaiken maailman reseptsuuni-lääkettä. "Napsi noita, kyllä se siitä sitten." -tyylisesti. Näin kävi miullehin tänä pänä. Pettymys suuren suuri. Tiedän tosin itsekkin, ettäs kulumat ne ovat tuolla rankaisessa seljän jotka vastahan siellä ämpyävät, muttas siltikin olisin toivonut lekurin tuon tietäväisen hivenen enempikin panautuvan asiaan tähän. Vaikkas ehdotuksella, ettäs katssotaas nyt nykyinen tilanne kuvaamalla se selkäsi kipiä; onko tilanne muuttunut sitten viime näkemän? Sitä niinkuin olettaisi ja odottaisi, ettäs etsittäs sitä varsinaista syytä, eikää vain todettaisi, ettäs kipeä on, juu-u. "Tabuja helttaan ja sit kohta on kaikki hyvin." Tosin täytyvi sanoa lekurin piikkiin, ettäs oli hän sen verta "valveutunut" jotta ehdotteli salilla käyntiä; lihasten kasvattamista selkääni tähän. Tiedän, tunnustan sen, ettei niitä paljoa ole, muttas sitten taasen - millä ilmeellä mie saisin tään tällaisen Mummeron salille?! Ei muuten ole ihan tosta vaine pää tää käänettävissä moiseen jutskaan... ei ihan... niinpäs sitä sitten menhään nytten piskuisella kotijumpalla, venytyksillä, vanutuksilla, yms.. Tabut kolmioiset määrätyt ehtoisin, kipu-sellaisia päivisin ja lämmä - lämmä jos vaine jostahin sellaista löydän. Ylisiltä ainakin! Mennä yönä olin lämmä, olin lietsossa. Georgen tykönä. Siitä ihmisestä muuten saisi vaikkas kirjan tehtyä, jos ryhtyis toimeen moiseen. Tosin aikas yksipuolinen siitä tulisi, koskapa hän on sen verta yksiin puihin tehty ihminen, suoraan sannoin. En tiedä saisiko siitä syvyyttä esille jotahin kautta, jos alkaisi oikein kaivelemaan... muttas tiedän - se ei ole miun heiniä, miun tehtävissäin, se. "Sori."; sanoisin; "sillä se toisi ja antaisi paljon, jos näin teksisi, saisi tehdä." Mikä "riemujen rikkaus, surujen summa - onneton rakkaus ja tuska niin tumma" se olisikaan! Sieltä sitä elämää nähtyä ja koettua tulisi vaikkas toisille antaa, tiedän sen siitä vähästä mitä arkkunsa, Elämänsä Arkun, kantta olen päässyt raottamaan. Raotin oveni uksia täsä äsken; sain lattiain vosekittua, eikää tuo selkäin, lekurin mukaan aikas SUORA!, sen kummemmin viel ainaskana valitellut ole. Tiijä vaikkas täsä jo sinne "polkalle" asti voisi... No, muttas ainaskin Töihin viikon päästä sitten. Se kun alkaisi sekin uranan uusi jällevän. Kaik´ Piippari-mökit olemma jo sinne roudaa. Huomenissa yssilö Piipparit vien, mennessäin Pomon juttusilla. On se vaine piskuinen kutku syvänalassa jotta mimmottiis tuleekaan sitten ( taasen ) tästä joulunalusesta siellä? Onkoo asiakkaita kuin - vasiten näin Koronan aikana? Onko töitä miten: teenkö taasen ns. niska limassa vahi sattuisko olemaan himpun "lokan vetoakin" välleen? Lonkan tuon vetoa jota se tään päiväinen lekurikin koklasi vedellä! Testasi ettäs vetääkö issiasta vahi ei? Ei kuuleman.... On vaine sen verta JÄNNITTYNEESSÄ tilassa ( tää on näin miun omin sanoin "suomennettuna" ne, lekurin tuon, sanaset! ) Mummero tää, ettäs vaikuttavi kuuleman selkääni tähän asti se. Päätelmänä tästä moisesta tiedosta ja lausunnosta ( kun se ei olekkaan ne selkäin nikamat jotka siel nyt oirehtivat! ) loineh lausumahan notta pitis päästä Mummeron tään LASUKIIMAAN! Kenkäs tulisi ja ottaisi omansa poies? Kenkä korjaisi "satoa", kenkä rentouttaisi? Rentoutusta tosin sainen mukaani muodossa tabujen rentouttavien jotka ns. kolmiolääkkehiä ovat. Jotta kait tuota sit "edes" öisekesi ajaksi rentoutumaan pääsen! Voikoo ihminen rentoutua mitenkään, misään, jos ja kun on alvariinsa työn touhussa kiini ( mm. mie siis )? Mitä on, kun ihminen rentoutuu, mitä se ihminen niinkuin silloin tekee? Tai, no, varmaankin väärä sananen käyttää tuo "tekee"-sananen, kun kait sitä silloin rentoutuessaan ei pitäskään tehdä mitään - vahi kuin? Tosin itse koen mm. valokuvatessain, ettäs rentoudun... Millos viimottiis olen valokuvanutkaan?! Ou, siitä on muuten nytten aikaa aikas tovi... silloin, silloin... No, olisko ollut viimo Luovon reissullain, ja siitä on muuten jo aikaa! Ilmankos nuita "patoutumia" alkaa jo olemaan ja näkymään....? Pitis siis täsä lähiaikoina yrittää päästä heilumaan ja hillumaan kamerain kera - pitis. Muttas minkäs teet, kun on ollunna, ja tulee olemaan, tointa mihkä ryhtyä. Piipparit yms. ja nytten sitten tulee Töyt. Siinä hutakassa ohitetaan Joulu-Armas ( jota emme nytten sitten juhlikkaan yhdessä sukumme voimin eka kerran ainaskin noin kolmeenkymmeneen vuoteen! ) ja jopa Uusi Vuosikin voi keikahtaa ohitse ja nurin niskoin, samassa rytäkässä. Samaan holliin loikataan varmaan Loppiainenkin... Ollahan pian siis tammikuuta pitkälti, ennen kuin "pysähdys" tulee. Kaiken sivussa, kaiken keskellä vuotan iellehen käden leikkuutain ( sekä muutamaan muuta lekuri-jutskaa joista ei sen enempää kuin, ettäs mm. yssi on niistä sitten vaivaisenluuni ) joka sitten saneleekin aikas paljon siitä, ettäs mitä, misä ja milloin? Ja arvatkaas mitä Armaat Lukijain miun, sitä sitten hokaseekin taasen pian olevansa keväässä, silloin kun pohtii ettäs mitä, misä ja milloin - tajuten, ettäs kesä meni kolisten ja ollaankin jo syssyssä! "Syssy saa muttas mie en" -vaiheessa. Ja annas olla - tulee uusi joulu, vuoden loppu, jne... Voi, ettäs se on tää iäkkään elämä-mätä tämä tällattiis, ettäs sitä hokasaa vaine aina ettäs vuosi alkoi - ja nytten se sit jo loppu. Alkaa - ja loppuu. Tuntuu, ettäs vuodet nuo olevaiset, paikallansa pysyväiset, aina vain nopiampaan ja nopiampaan, karkuun juoksevat vaik´ kuin niitä yrittäisi "kesyttää".  Mikä se on, se "aikavääristymä", ettäs nuorna flikkana ( ja poikana ) tuntuu, ettäs kun ei aika vaine tuo nakuttavainen kulje, ei sitten milläskänä ( ei sekuntteja, minuutteja, tunteja, päiviä, jne., saati sitten vuosia ja vuosikymmeniäkään), muttas annas olla kunne vahemmaksi pääset! Silloin sitä oikein kuin kilpaa juostas, vuosien nuiden eteen tulevaisten, kera; kumpi voittaa - mie vai vuodet nuo ohitse vilahtavaiset? Josko lie vuosien juoksevaisten kolotukseen apuakin on olemasa muodoissa moninaisissa, niin miepäs sitä taasen huomenissa menen Jyrän koulittavaksi kolotuksineni nuiden kera. Ja toivoa sopii jottas sinne kolotukset kurjat jäisivätkin. Sinne Jyrän pöydälle, tuolle vaateriselle. Samaista toivoisin mie Georgellekin; Jyrää, ja todella sellaista joka tuta antaisi olan takaa. Itse kun en taida ( enää ) hänen kivuilleen mitään...  On se surku seurata vierestä kuin toinen kehenosti voi, etkä itse taida siihen mitään. Se niinkuin koskee itseensä, se toisen koskeminen. Sitä elää niiden toisen kipujen kera sen verta syvällisesti. On se tää vanhuus yhtä pirua, kaikkine kipuine ja tiloineen! Miksei ihminen voisi vanheta ( ja kuolla ) silleen seesteisesti ja "arvokkaasti"? Miski, oi, miski, on luotu niin, ettäs "kivulla ja säryllä siun pitämä" loppuelämäsi ain eliä? Miski pitää tuta, ettäs nyt olet TULOSSA vanhaksi, nyt olet JO vanha, jo SEN verta vanha, ettäs kun kerta kipujakin on tään verta, niin kohta se sitten viel suurempien kipujen ja tilojen kera hautahan siut saattaa! Miut saatteli eilennä ehtoolla taasen sellainen sattuma, sellainen mutu-tunne, ettäs etiäiseksi, tietämykseksi, tahi muuksi sellaiseksi ennakoinniksi mie sen nimeäisin. Olen nimittäin aina Kaiketonta leipätaikinaa ja leipiä nuita tehdessäin, edelleisenä ehtoona alustanut taikinain tuon, viimoisen kerran jotahin kahdeksan aikaan tahi sen jälkeen. Se kun kerkiää sittenkin yölliseen aikaan kohoamaan ihan tarpeeksi aamuun mennessä. NIIN... muttas eilennä ehtoolla jostahin syystä sitten alustinkin sen jo jälkeen kuuden! Ja hokasin, ettäs se oli sitten toinen kerta tällainen kun tein alustuksensa jo näin aikaseen... Ajatuksein vaelsivat tykö toisen ja mietiskelin jotta josko tuota nähtäisiin? "Laitaisinko viestin menemään...?" Päättäin kuitenkin olla "härkkimäti" ja tuntien jotenkin läheistä, lämmintä, mielekästä ja sesteistä oloa ja tilaa, siltikin! Mietin silloin, ettäs mistäs se sellainen olo ja tila johtu...? Ei mennytkään kauaa kun tuli jo toiselta sanomaa; tuletko? Silloin tajusin, ettäs sitähän se oli, se tuo etiäinen moinen. Samoin kuin silloin kerran aikaisemmin, jonka muistin alustaissain taikinaani tuota. Ei, ei tämä ensimmäinen ( ja toivottavasti ei viimeinenkään ) kerta ole elämässäin, kun mie näin "näen" jotahin. Olen nähnä paljon muutahin ja kokenutkin, mut en nyt jutskaa niistä sen kummemmin - niitä vaine tulee ja on. Se on elämääni, tätä, mätä, ja sillä selvä. Se oli vain sinällään jänskää nytten, tää tämän kertainen, ettäs tää oli "vasta" toinen kerta, kun se miulle näytti tään ihmisen näin tahi yleensäkään tästä ihmisestä jotahin! Meistä jokahinen "näkee" kait jotahin, tahi ainaskin näin luulen mie. Ja nytten tarkoitan tällä aivan eri jutskaa kuin tuota ennaltanäkemistä. Tarkoitan ettäs ihminen kykenee hahmottamaan jotahin tekemäänsä edeltäkäsin, sen, ettäs mitä siitä pitäisi tulla tahi tuleekin, kunne valmista tulee. Ihminen niinkuin osavi hahmottaa, että miten tehdä, miten muodostaa, jotahin. Eiks vaine? Tiedän ettäs, kun ihminen OSAA jonkin työnsä, olkoon se sitten työ-työtään tahi vaikkas vaine harrastus, pakkomielteen kaltainen kiinnostus, tahi mitäpä vaine, muttas sellaista kuitenkin, ettäs ihminen on sen oppinut ja taitavi sen totallisen hyvin. Osaa varioida siitä edellen ja moneen suuntaan, osaa kehittää sitä tekemistään ilman sen kummempia nippeli-nappeli-tietoja, jne.. Niinpä, kun tällaisen ihmisen tapaan, niin kasson hätä todellakin kunnioittain, hattuain nostain syvään kumartain, kunnioitan moista osaamista. Esim. en itse osaisi rakentaa ns. miestentöinä tehtäväksi mielettyä, talonrakentamista! En sitten yhtään. En osaisi edes lautaa tahi jotahin parrua sahata käsisahalla ( tahi niitä nykyaikaisia sahauskoneita käyttää! )! Joten ris-pekt´ heille! Näille erinäisille osaajille oiville! Toisaaltaan koen, ettäs jonkinmoisen taitavainen olen isse muutamissa toimissain. Ei, en koulutusta mie-kään ole saanut näihin hommiin, muttas siltikin tunne on silloin tällöin suhteessa toisiin ihmisiin, kuin opettaisin ja neuvoisin heitä niissä hommissa, kun he käänytvät niistä erinäisin kymysyksin puoleeni. Vasiten, kun jotkut niistä kymysyksistä ovat tyyliin "lapsikin sen osaisi" jos vaien maalaisjärkeä käyttäisi... Silloin sitä miettii, ettäs osaanko mie todellakin tään tahi tään sitten näin hyvin? Olenko mie todellakin taitavampi näissä toimissain, kuin jotkut toiset? Onko miulla oppia jostahin enempi kuin toisilla? Ja samaan aikaan tutkailen tuntojain ( kuten varmaan muutkin samaisessa tilanteessa olevaiset henkilöt tekevät? ), ettäs voiko olla niin, ettei joku hoksita sitten milläskänä tällaista onkkelmata tahi tilannetta? MIKSI eivät ihmiset osaa hahmottaa, nähdä? Joo, muttas nytten pitäis miun "nähdä" itsein aivan josain muualla kuin tään konehen äärellä. Kaikettomat leipäset, aamu tuimaan leipomain, vuottavat pussittajaansa, pakastajaansa, mattoset ulkoistetut sisälle roudaajaansa - ja ollahin kun vaine meinsain nyt ehtoon korvalla. Nii-in, kuulut oikein OLLA vaine! Mie!