...päivä tää pysäyttävi omalla tavallansa. Päivä toinen syyskuista kierossa kuukausien ja vuosien. Vuosien noiden joita takana jo on sen kahdeksan tänään kasassa. Kahdeksan vuotta joista päivä tää erottuu päivänä erilaisena, koska puolisoin siirtyi näin juuri aamupäivästä ajasta iäisyyteen silloin. Yksin. Yksin kotonamme ollen.
   Sitä monesti miettii et olisiko tilanne, tulos ja kohtalokin ollut aivan toisenmoinen jos joku meistä perheestään läsnä olisikin ollut? Olisiko meistä kenkä kyennyt auttamaan häntä; sydämen ylimääräisten, eri tahtisten, lyöntien osuessa osaksensa? Onko siinä enää silloin näin maallisilla ihmisillä mitään tehtävissä; osaa tahi arpaa osata avittaa läheistään?
   Mietin myöskin sitä et mitkä ovatkaan olleet tuntemukset tahi ajatukset hänellä juuri tuolloin? Mitä kaikkea hän onkaan siin "sekentillä" kerennyt kelata? Kuin on "elämänsä filminauha" valunut, juossut, ohitsensa? Mitä kaikkea miettinyt, mitä muistanut, mitä nähnyt, mitä kenties toivonut - uskoiko huomiseen viel sillä sekentillä? Toivoiko siitä viel selviävänsä? Oliko toivo, ettäs tästä viellä ylös noustaan - ihan fyysisestikin kun lattiallemme oli kuollut....? Et tää on vain tällainen ohitse menevä, tilapäinen pistos syvänalassa? Kohta helpottaa? ( Kun mietin sitä, ettäs hänellä oli jo tätä kohtaloaan ennen niitä jaksamattomuuksia aika ajoin tään sydämensä takia.... )
Onko siinä tilassa, sillä hetkellä, ihmisten ajatukset ja tuntemukset mitä? Itse olen kokenut vaine kerran lähes vastaavan hetken kun "elämännauha" vilisi edessä, luulessain et nyt muuten oli sit lähtö! Tipahdin silloin kirkon kellotornin jyrkät rappuset alas kierien koko sen matkan kehollain. Ylhäältä alas asti. Ambulanssilla terveyskeskukseen... Muistan sen hyvinkin joten siihen vain aina vertaa ja miettii et onkoo se samanlaista sitten tuolloin kun ajasta iäisyyteen siirtyy?

   Meinasin tänä pänä lähteä valokuvaamaan. Ihan vaine valokuvaamaan - tahi mökillemme, muttas sitten tuli mieleen tää tää päivä ja se kuin puolisoin tykkäsi mökillämme käydä sekä...;
"Ei aukene tuttu ovi,
ei saavu keinuun istujaa, joka kuunteli säveltä tuulen, pihapuunkin sirkuttajaa.
Se istujan sija on tyhjä, kotipihakin vailla kulkijaa. "
- joten taitaa olla viisainta olla menemäti paikan tuon päälle. 
Se olisi kuin "manaamista" mielessäin. Muistot nuo kaikki yhteiset siellä ja juurikin tänä päivänä.
Tietty voisihan se olla hyväkin? Tiedä vaikkas se auttaisi miuta täsä olossain ja tilassain? Tiedä vaikka se olisikin siellä hyvä olla juurikin nyt? Voimauttavaa?
   Taidan kuitenkin pysytellä koissain...

   Pohtinut olen tätä tällaista tilaa ja kohtaloa.
   Kahdeksan vuotta ja niistä ( lie jo pakisin tästä tänne teille Armaat Lukijain miun, muttas pakisen ainaskin nyt.... ) on mennyt sen noin kolme-neljä vuotta siihen et aina nää kuolinpäivänsä ovat olleet tuskaa suurta. Ihan fyysisestikin.
Sitten noiden vuosien jälkeen on pikku hiljaa helpottanut. Muistoihin tulee, palaa mieleen, sattuu sydämeen, suru kaihertaa - muistan. MUTTA ei SATU enää silleen fyysisesti ja henkisesti kuin aikaisemmin. Vuosi vuodelta aina vähemmän ja vähemmän, joka onni mielestäin on. Pääsee joskus "tästä" ihan "eroon" kokonansa.
Muistot kauniit jäävät toki elämään ja mieleen palaavat, muttas se tuntuva tuska häviää, häilyväiseksi hiipuu. Ei satu sieluun, ei syvämee, eikää vartaloonkaan fyysisesti.

   Kuin myöskin, ja ennen kaikkea nyt tää tällainen kun hivenen ajankohtainenkin on... sitä et mitä se onkaan tää leskeys sitten kun puoliso poies mennyt on ja uutta tulee "kehiin"?
   Nyt olisin halunut laitella tuonne naamataululle ystävillein, meidän kahden tutuillemme, sukulaisillemme, perheen jäsenillemme, valokuvan hänestä ja kirjoittaa siihen tekstin, kertoa, et mielessä on ja kaipuu käy yhä, MUTTAS sitten mietteisiini nousee ajatus et mitä sit ja SIITÄ tykkäisikään mahdollinen uusi kumppani - enpäs laitakkaan.
Mietin et kuinka se tää tällainen julkinen, tahi muutoin mielessä, puheissa, tms. tapahtuva muistelu ja etenkin ilmi tuoden kaipuu, satuttaakaan uutta kumppania? Satuttaako se? Voiko toinen ajatella et sitä olemma viellä "niin" kiini menneessä puolisossain et hän ei mahdukkaan olleskana maailmaani? Voiko hän ajatella et tykkään siitä kuolleesta puolisostain viellä - enkä hänestä? Voiko kuolleelle kumppanille olla mustasukkainen? Jopa sen verta et jättäisi sit miut/toisen poies elämästään?
   Voiko ihminen, uusi puoliso, kumppani, elämänkumppani, tajuta, ymmärtää ja ennen kaikkea suvaita sitä, ettäs silloinen puolisoin oli silloin ja nyt on hän, tää uusi kumppani, josta tykkään? Entistä muistan ja muistelen, muttas ELÄN nykyisyyttä, nykyisyyttäin, nykyisyyttämme? OLEN uuden kummppanin kera, muttas muistot kulkevat mukanain. Muistoina ja välleen ihan enempikin pintaan tullen näin jonkin merkkipykälän tullessa kohille tahi muuten vaine aika ajoittain pilkahdellen. MUTTAS se ei ole suinkaan häneltä sitten poiessa, ei. Nää vaine tulevat, olevat ja menevät ja se niistä sitten; elämä on edessä ja elämistä varten - ei muistoissa elämistä varten, eikää niissä piehtaroimista varten.

2012.8.24.%20Majavaa%20kuvaamassa.%20%28

"Olen soutaja, soutaja muuan vain,
tämän venheeni äidiltä lainaksi sain.

Ei purjeita –
eväät loppuneet on. Soudan vain ylitse virran."