"...Nyt me mennään namisiin, viikon päästä lauantaina
Oo, me mennään naimisiin, ollaan yhdessä yhdessä aina. ...":Essi Wuorela - "Naimisiin." ja....

...."Tiina on niin onnellinen, hän menee naimisiin
Ei turhaan uskonut hän unelmiin..." : Sig - "Tiina menee naimisiin.", sekä....

..."Postimies, hei kysyisin
Siis lasku, kirje tai vain korttikin (pliispliis)
Miks niin kauan kestää voi tuo
kun viesti löytääpi rakkaan luo?

Jos aiot mun ohi mennä vaan
niin saat toivoni sammumaan
niin hirvee on mun ikävän määrä
siks olla ei voi osoite väärä...": Anne, Anneli, Anniina ja Anita Mattila - "Hei postimies."
- näissä tään olevaisen päivän tunnelmat lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaistuna.

   Joskus, kauan, kauan, kauan, sitten. Hyvänen aika siitähin/tästähin on jo aikaa vuosikymmeniä! Niin, siis silloin aikoinaan kun puolisoin kera yhdessä oltihin, elettiin ja asuttiin, niin silloin hän ain loineh lausumahan ( varmaan teille jo puhunut olenkin Armaat Lukiain miun, tästä teille? ) et sitten kun hän eläkkeelle jääpi, kunne eläkeikä tulee, NIIN sitten hän vasta naimisiin menee. "Pitäähän sitä nyt kerran elämässään naimisiin mennä." "Sitten vasta naimisiin - ei ennen sitä."
Ja tuohon aikaanhan se olisi hälläkin ollut jotahin 63-vuotiaana - siis tänä vuonna.
   Nyt tänä aamuna mieleni perukoilta heräsi aatos, sydän alaani pesäänsä tehden, mielen päälle asettuin, ettäs kun tänään on sit tää "2202 2022", niin olisikos se sitten ollut juurikin tänä pänä se meitin hääpäivämme? Olisimmeko suunitelleet sen näin päin vahi sittenkin vuotelleet sitä aikaa, ettäs hänelle juuri tuo 63 täytehen tismalleen tullut olisi ja sitten vasta? Kenties sillä seutuvilla olevaisena kihlapäivänämme?
   Niinkuin me maita ja mantuja kulkiessamme aina kävimme kaikkiin mahdollisiin kirkkoihin tutustumassa... Uskontokunnista ei ollut väliä, muttas kaikissa käytiin. Juteltiin asioista.
Mietittiin missä kirkossa meidät vihitään - kenen tahi kumman kirkossa? Kuka vihkii, kuka saattaa kenetkin alttarille? Miulla vaihtoehtona automaattisesti et kaik´ miespuoliseni yhdessä miutta saattain ja naispuoliset sit morsiusneitoina....
Juhlapaikkoja pohdittiin, katseltiin.
Ihan niinkin et tuolla Etelä-Pohojanmaalla...



... eräällä reissullamme matkatessamme juteltiin puoliksi leikillämme, puoliksi vakavissamme, tästä Ylistaron kirkosta, ettäs tää se sitten on. Se meitin kirkko.
"Se vaine et kuis me ne häävieraamme tänne asti sit "roudaamme"....?"
Tokihan me ihan järjen kera ( myöskin ) lähempää katseltiin ja ajateltiin.

   Niinpä. Niin ja näin se tää aika armoton on. Ei, se ei kysele mitä me Maan Matoset tahdomme tahi emmekö tahdo mitään...
Se vain tulee, olee ja sit lähtevi lupia sen kummemmin kyselemäti.
Tulee tupaan tuuliseen, levittelee akkunat apposelleen ja asettuvi asumaan seuraamme meidän.
Aikansa riepottelevi meitä suuntaan et toisehen kuin mitäkin märkää tiskirättiä, roiskutellen meitä sinne ja tänne, kuin vesipisaroita noita roiskuvaisia: lennämme sinne, tänne ja tuonne - eikä meistä jälkeä jälkeemme jää, vaan haihdumme Taivahan Tuulien Tuittupäisten mukaan. Kuihdumme kasaan ja olemattomiin, kuin Aurinko Armahan paistama vesipisarainen kostia kuuman kallion kupeessa.
Se viihtyy vieraanamme tovisen, aikansa parhaimmaksi katsomansa ja sit - niin sitten se vie meitä mukanansa sen kummemmin siitä numeroa tekemäti.
Äkkiä vaine huomaamme et ka´, se tuli, oli ja nyt sitä ei enää nävy. Tuossahan se kumppanus äsken viellä oli - rinnallain miun... Nyt vaine muisto harmaja harmaahapsesta tuosta on mielessäin - Tupsuleukain miun.