...hyppy. Yksi, kaksi, hyppy - hyppy, hyppy ja hyppy."; näin jekkaisten askellusten mukaan mallaten taivallustain nykyistä tuolla maallisen tanterehen päällä kun käyskentelen kepakoihini noiden kera ynpäri-änpäri.

   Tassutellessain kuljen jo aikas sujuvan sukkelaan alustoilla, pinnoilla noilla lumisilla, josa sen katson olevan mahdollista: simmuin "lakaisevat" edellä olevaa maastoa, tienpäällystä välleen lumisenkin massan paksusti peittäväistä, ja aivoin arvioivat sen mukaan kuis kuljetaan, askel asetetaan, pinnalle kulloisellekin.
Kaikki, KAIKKI, paikat josa vähäkään "epäilyttävää", pikkuisenkin liukkahan puolikasta näyttäisi olevan, kuljen harkiten ja hartaasti. Etenkin nytten kun se suvista keliä välleen pitelin, niin nyttenpä siellä saapikin sitten kieli keskellä suuta oikein kunnolla käyskennellä! Jokahinen tienhaara jonka ylitän, jokahinen tien ylitys ( suojatiellä tahi ilman ), jokahinen jälkakäytävän hivenen "puhtahammaksi" aurattu - jokahisen sellaisen tassuteelen hartahasti, sankkevan hartahasti.
Katse on ja pysyy pinnalla jäisen tuon kulkutien.
Asetan ensin kepakot asemiin katsomiini etehein. Sitten askellan kenkäin siihen kepakon oikian puoleisen vierehen koskapa oikia "varppi" on se leikattu nyt. Tään jälkehen sitten askellan vasemmallain. Aivan siihen oikian tasolle - ei yhtään yli sen, ei alimittaisesti sen, vaan siihen rinnallensa oikian. Sitten kaik tuo aina alusta uudelleen: kepakot eteen, askellus yksi, askellus toinen, jne..
   Oppinut olen, täsä ettäs jos on muuta liikennettä risteävää kera miun, niin annan heidän mennä ensin. Miul ei ole kiirusta, miul on aikaa, ja heillä sitä ei ehken kenties ole olleskana ( tahi he kiiruun muuten vaine tekevät? )? Aikaa tuota, ettäs mie askellan askelein hartaasti ja harkiten, ajan kera. Heillä menisi piiit-kä aika miuta ja miun ylitystäin vuottaissa.

   Aloitin tään "urakkain" uuden urkenevaisen tuolla ekan saikkuviikkoin jälkehen. Tassuttelen päivä päivältä aina pidemmälle ja pidemmälle - lie tästä jo hupattanutkin olen teille oi, Armahat Lukijain miun.... parhaana päivänä parikin piskuisempata lenkkiä heittäin: eka pidempi ja toka sit vaine ihan piskuinen-sellainen.
   Nyttemmin sitten olen jo "matkaa" mitannut. Kilometri ja puolitoista - ei tunnu missään. Kaksi? Joo, meneehän se ihan hyvin ja helposti. Kaksi puoli on sopiva - kyllä.
"Kaksi ja puol on sopivasti"; mistä tiedän tään? No, siitä koskapa vedin täsä eilennä ja tänä pänä sen neljä kilometriä! Nii-in, neljä kilo ja metriä!
Näistäpä sit tiedän, ettäs tuollainen matka ei ihan hyvä jutska ole, ei. Ei mitä - kyllä jalka jekkasee, muttas kätein nämä "käteväiset" eivät! Eivät todellakaan. Nää eivät vaine jaksa. Ei "pito" pysy, eikä rakenne kestä. Kipua ei ( onneksein ) ole käppäilyihin jälkehen, mut kävellessä ja niihin tukien, silloin kun käyskentelen, astelen, niin silloin niihin sattuu kun niihin nojaan painollain jokahisella askelmallain.

   Tuossa eilennä käväisin eka kerran tällaisella lenkilläin keskustassamme asti.
Olipas "oppia ikä kaikki".
Siellä oli mm. monen monta tuollaista risteävää, liukasta, kohtaa matkalla tuolla.
Ja myöskin monen monta kääntyvää katsetta "kimpussain" miun. Lie se tällainen kepakoihin kera askeltava Mummeli sitten sen verta erikoinen ja harvinainen näky raiteilla noille, ettäs sitä pitää oikein tarkoituksella kassella - vahi onkoo jokin miussa sitten hassusti tahi huonosti siten, ettäs prääni pitää vilkaista useammin kuin ohitsekulkiessa vaine? Eikös kylillämme "klonkkaile" muka muita vastaavanlaisia hemmoja kera kepakon tahi kahdenkin? Mummoja ja pappoja useitakin, eikö?
Vahi onkoo se kenties nää miun rastain uudet...? Ikä suhteessa et kepakoillain tassutelen? Jokin muu; olenko niin pahan näköinen.....?
   En muuten mene uudelleen sinne, en. Ei houkuta. Edes asioille millekkänä.
Kyl vastakin kuljen jälkipolvein turvin ja kyydillä ne tuollaiset hoitain. Ei, en jalkasin pienintäkään reppusessa kannettavaa asiaa tahi ostosta mene tekemähän.
Tosin ylihuomenna pitää nenga keskusta "keihästää" kun lekurille ura urkenee silloin.... muttas sen teen vaine nopsaan; sinne ja takaisin, eikää mitään muuta, eihän.

   Nytten kun jo näin puoliväliä saikkua menhään, ovat kepakot nuo tukevaiset viellä ainaskin parisen viikkoa seuralaisinain pysyvinä ain kunne ulkoistan ittein. Kenkänen taasen on myöskin sisällä jalassain kuin liimattu siihen kiini olisi; vaine yölliseksi ajaksi sen poies heittelen sekä muutoin josain paikallain pysyessäin - kuten vaikkas nyt kun tätä takutan tähän skriivaten.
   Olen onneksein näinkin, tähän "asti" päässyt jo. Askelleus käy jo tosiaankin hyvin hyvällä alustalla. Huonommalla kehenommin... muttas ettäs yleensäkin et askeltaa voinen jo. Miusta se on hyvä jutska.
Pieni pelko persiissä, mielessäin, et mites sitten kunne kenkänen poies heitetään parisen viikon päästä, kun kepakot poies otetahan? Kuis sitten? Paljastuuko totuus toisenlainen; enkää askeltaa voine? Kuin käy ( mahdollisesti ) luutuneille luilleni? Sanovatko ne riks, raks, ja poikki menevät katkaistulta kohdaltansa? Kestävätkö ne akellustain, painoain tätä noussutta? Noussuthan se on eittämäti vaik kuin yritänkin itsein ulkoistaa nuilla käppäilyilläin....
   Toinen onnein on se, ettäs olemma onneksein hokassut... tai no, onneksein olemma päässyt jo, öiseen aikaan siihen pisteeseen et en enää tarvitse asetella leikattua jarppiain tiettyyn paikkaan, tiettyyn asentoon, kroppaani tukien sen, vaan voinen laittaa juurikin SEN jarppin ihan vaikkas patjaani vasten!
Wau, tätä onnevan riemua suunnatonta! Ei uskoisi mitenkä voikaan olla ihmis-polo moisesta "suuruudesta" onnessaan!? Sehän on ihan arkipäiväinen, olemasa olevainen, tieto ja taito: olla jälkaterä mitenkä paine vaine pitkälläsi ollen?
Ei, ei se ole. Se on "taitolaji" ja vasiten sankkevan paljon kropan sallima laki, sanon mie näillä kokemuksilla jälleen uusitulla. Se on kyseinalainen "kunnia" kun leikellään raajaa ja metallia sinne sisuksiinsa sisäistetään. Se on ylitse arkipäiväisen selvyyden olevainen "kunnia" ja ihanuus suuri.
   Eikää "kahta ilman kolmatta"!
   Nyt on jo OMA iho pinnassa! Ei enää mitään "aarearkkuja" arvaamattomia joiden lävitse ei mitäänä näe, ettäs mitä sieltä pintansa alata paljastuvi:



... vaan kaik on ehtaa ja puhtoista sen mitä se nyt voine sit ollakkaan:
Tikkien paikat näkyilevät viellähin ( itse asiassa tuossa viel mennä endinä löysin tuon kuvassain täsäkin näkyväisen yhden tikin tuolta sisuksistansa... toisen eilennä.... ) ja leikkaus kohta tietenkin. Kaik punaisina, verestävinä ja sankkevan kosketusherkkinä, muttas ei se mitään - omaa on kaik jo kuiteskin!

   Kaiken kaikkiaan siis aika voiton puolla kaikkinensa jos vain sit sisäisesti on ok?
Ja senhän näkee sit kussa tulee "lopputarkastus" noin parisen viikkosen jälkeen tästä päivästä. Jep.