...voisi koko Luoma ja kunta huhkaista juurikin tähän aikaan, juuri nyt, tänä vuonna.
Tai vaikkas et "vanki mä olen maan", kuten sainen kokia tänä pänä kun urani urkenin mökillemme sukuni.



  
   Ihan ekas´ teks´ notskin piirtoon suorin tuolla.
Ja jällevän ihan ekalla raapaisulla tulille. Totesimpa vaine mielessäin ( kuten puolisoin aikoinaan ruukkasi sanoa miusta ) et kyllä tästä Mummeliinistä joku etevän akan saisi...  Jos vaine joku huolisi ja ottaisi.

   Ajatuksein askartelivat et mitä eroa on toisistaan eronneissa ihmisissä ja mitä sitten kohtalon erottamissa, kun puolisoista toinen kuolee ja toinen jälkeen jää?
Kokenut kumpaisenkin olen, kyllä.
   Mielestäin ero oli helpompi. Ei surua, ei suremista jälkeen toisen tahi toisen perään. Tietty jos on itse se "erotettu" puolisko, niin silloin uskoisin et surutyö parisuhteen katkeamisesta on varmaan isompi ja edessä.
Eron ottaneelle taasen helpompi ja kenties ns. helpotuskin - miksi muutoin eroa otettaisiin kuin ettei suhteessaan tunne olevansa "kotona", ettei tunne enää toistansa kohtaan mitään? Ettäs tuntehet ovat kuolleet tahi ne ovat sitten ennemminkin vihaiset, vihaavat tahi muutoin toisen ei-hyväksyvät?
   Taasen se, ettäs kuolo "korjaa satoaan", niin se tulee ylläri-pyllärinä jälkehen jääneelle. Ei siihen ole voinut valmistautua jos ei ole ollut tiedossa esim. vaikeaa sairautta tahi muuta sellaista etenevää vaivaa joka jouduttaisi kuoleman lähestymistä. Tai sattuu tapaturma ja henki lähtee!
Sitä jääpi silloin jälkehensä suremaa kaikkea sitä mitä olisi voinut olla, sattua, tapahtua, vielä yhdessä tuumin eläen. Mitä kaikkea olisikaan koettu ja ai, ettäs - mitä koettiinkaan!? Sitä jää suremaa kaikkea; mennyttä ja tulevaisuutta tuntematonta sekä toteutumatonta.
   Kuollut tuskin "jää suremaan" muutoin kuin siinä kuolon hetkellään lävitse käyden koko sen astisen elämänsä sen millonan osasekunnin sisällä! Se on kuulkaas nopia filmi, se. Tiedän sen sillä olen saanut kokea elämäin tään aikana muutaman sellaisen tapahtuman et kokenut olen kuin nopsaan se filmi tuolloin pyöriikään! ( Ei itsareita, itsareiden yritystä, tms. - onnettomuuksia vaine. )
   Itsarin tehnyt tietenkin tietää puolestansa mitä suree. Mitä tuntee menettäneensä elämänsä aikana, keties puolisoonsakin nähden. Kenties hän kokee surua kun "täytyy" jättää puoliso, mahdolliset lapset? Kenties hän suree niitä mahdollisuuksiaan tulevaisuudestaan joita ei voikkaan toteuttaa tahi ei usko voivansa toteuttaa ja päätöksekseen täten itsarin valitsee...?

   Tämän notskin piirsin nyt mökkimme viralliselle notskipaikalle eka kerran tälle vuodelle ja keväälle kun tähän, tälle paikalle, nyt eka kerran tänä keväänä pääsi. Tähän asti tää paikka on ollut sen verta syvissä sukelluksissa lumisen pinnan alla etten ainaskana mie ole sitä sieltä halunut lähtiä "onkimaan", en edes lumisen lapion kera.
Nyt kun tähän hivenen lapiota näyttelin, ni - a vot sie, olipas helppoa.
   Talvisen taittehen notskin jämät kokosin paikasta toisesta kasahan ja kuskailin ne sitten asianmukaiseen paikkaan mihkä ne mökillämme pruukatahan laitella kun ja jos tarvista on.
   Täsä ees-taas kulkeissain, notskin pohojan perkeitä kuskatessain, hokasin et saunamme akkunaisen sisäpuolella pyrkivi tää perhoinen Nokkosten ulos kaikella tahdollansa ja voimallansa. Lasi vaine tuo läpinäkyväinen estehen sille loi lävitse pääsemättömän.
Niinpä aukaisin saunasen oven, astuin löylyhuoneeseen, nostin verhot poies edestänsä, koppasin liitäväisen hellästi kopraani ja ulos kantelin liihottamaan;



   Notskin palaissa, hiilosta tehdessään, krapsuttelin pintaansa maan tuon sulaneiden, paikkojen. Ei niitä viellä paljoa ollunna, ....



... vaine seinustoilla rakennusten ja puiden sekä pensaiden ynpäristöissä - ja nyt eka kertaa myöskin osanen pihatiestänsä ihan siten et Hepo Hopiallain jo MELKEIN pihaan asti voinen karauttaa!
Olipas ihanaa kun lehtiharavaisen kera pääsin heilumaan ja hillumaan. Kevät tulee - valmiina ollaan?

   Notskin hiillos valmis ja mie kärtsää; eväät loimutellen ja kaffeemukillinen siihen kylkijäiseksi - jam..
   Sitten "vapaalle" ja kuvaamaan, kevään tään ensi-airueita pinnalla maan kamaraisen.
   Mietiskelin, ettäs on se tää tämä vuosi aikas ihmeellinen.
Lunta kauttaaltaan vieläkin näin massana valkiana ja siltikin taasen lämmä on ihan hyvin; jotahin +10´C tietämillä ja Aurinko Armahan lämmittämillä paikoilla varmaan likemmä +20´C!
Ja kaiken tään keskellä sitten luonto kuitenkin herää pikku hiljaa. Se valmistautuu kuin lähtölaukausta odottaisi. Tuumailee et aivan kohta. "Joko nyt?" "Milloin?"









   Keräilen "keväänmerkkejä" naamataulullain.
Tänä pänä mentiin jo nro.18.-22. välit kun tuli Leskenlehden kukkanen, Tuomen ja Tammen silmukat sekä Raparperin alut ettäs Sitruunainen perhonen!












   Josko uusia alkuja uusin värein onkin aluillaan niin "Talventörröttäjät" eivät kyllä yhtään kehenommalle jää.
Täsä Lehtikuusen vanhempi käpynen, sekä Vuohenputken kukinto Taivahankantta vasten.






   Taivaat, Taivahankannet ja maat, maankamaraiset - täsä maankamaraiselta yssi Torvinen jäkäläinen kukinnassaan.



   Navettamme eteläinen pääty kulahtaneen punamullan värinsä kera.
   Aatoksissain, ettäs kuinkahan täänkin paikan sit aikoinaan käy? Sitten kun Sukumme Mummo ei enää tarmoksa, toimelias ja tekeväinen täällä, tällä pihapiirillä ole?
Onko täänkin paikan surullinen tulevaisuus aikojen saatossa vesakoitua, metsittyä, rapistua ja raihnaistua?
Sitäkö, tätäkö, haluamme - me jälkipolvi tään paikan?
   Sillä "lasken", ettäs Sukumme Mummolle tää paikka tärkiä on. Sangen tärkiä. Onhan hän sukumme vanhimmainen ja ns. alkuperäinen henkilö tään paikan, suhteessa meihin muihin. Hän vanhin on ja kauimman aikaa tällä paikalla käyskennellyt täten.
Hän paikalle tälle tullut on aikoinaan miniänä. Anoppinsa katon alle nuorikkona jälkeen sodan kun silloin jonkin tavan tapana ( asetuksen tms. ) on ollut antaa runsaampi lapsiselle perheelle joku lisäpaikka asustaa, tms., sen mitä itse olen aikoinaan tältä anopilta ja Sukumme Mummolta kuullut.
Elikkäs tämä paikka on saatu sukuun silloin kun tälle anopille oli tullut uusi puoliso ja lisää lapsia. He kait täten ovat sitten asustaneet kahta huushollia jotka pitäjän tuon toisilla kolkilla, vieruskylissä, ovat ollehet.
Tämä paikka on raivattu silloin täten aluilleen ja siten kun Sukumme Mummon puolisosta nuorena miehenä aikaihminen tullut on, niin hän kait tään itselleen lunasti ja sit aikanaan tämän nuorikkonsa tänne asumaan toi. Ja tästä iellehen yksissä tuumin tilaa tätä pitivät yllä, viljelivät, kasvattivat maita ja mantuja pitäin pientilallaan karjaa sekä viljelymaita kera metsien humisevien. Siinä sivussa siten mie ja siarauksein tulla tupsahdimme heidän elämäänsä mukaan riesaksi ja rikkaudeksi.
Täsäpä tätä "faktaa" ja painavaa pointtia miksi paikka tää siis Sukumme Mummolle tärkiä on.
   Me hänen lapsensa.
Mie, miulle tärkiä paikka jo sen takia et tuonne on ihana mennä yksin akkuja latamaan - vaikkas siellä henget riesanain ovatkin. Yötä en siten tuolla voi olla. Sisälle taloon on paha mennä muulloin kuin kesällä ( ja kesälläkin jo arveluttaa hivenen ) sillä talvisten aikojen kosteudet tehneet ovat tehtävänsä ja miun klyyvarini siitä "kiittää" sitten kyllä.
Tärkiä paikka kun muistot puolisoin kera vietetyt ovat tuolla. Tuolla olen kasvattanut Majamme Matalaisen ohella kaikki muksuin miun! Tuonne me aina menimme ns. kaik vapaa-aikamme viettämään. Siellä mm. kesät läpeensä oltiin.
Yksi sisaruksistain asusti tuolla jonkun aikaa välillä, muttas nyt hyvä kun voi käydä välleen tuolla sillä terveytensä ei ihan hyvä ole. Ei voi oikein liikkua misään, saaati touhuta tuolla.
Toinen varmaan sen verta kiireinen on et hyvä kun joskus käypi paikalla tällä...
   Miun muksuin - heille tosiaan lapsuutensa paikka joista taitavat vaine kolme vanhimmaista muistaa tään paikan ns. tunneperäisesti. Ja nuorimmaiset eivät niinkään. Luulen et heistä kenestäkään tuskin on tälle paikalle ottajaa tahi jatkajaa.
Sisarusteni muksut? Heistä en osaa sanoa mitään muuta ko eipä heitä paljoa tuolla ole näkyillyt... äitienpäivänä kenties paikalla vaine.
   Mikä siis onkaan kohtalonsa tään pihapiirisen?
Ottaisin, ostaisin, itsellein jos vaine Matti Kukkaroista ei olisi olemasa. Uson et sisarukset pitäisivät hintaansa sen verta runsaana et ei miusta ostamaan ole.
Myisin omain poies niin kenties sitten? Se vaine et tuolla ei sit töitä ole olemasa, ei.
Eli yhtälö mahdoton on.
Kenties eläkepäiville? Joo, mut eihän miusta sit ole tuota remppaamaan asuttavaan kuntoon?! Itse kun näen et ihan ekana pitäisi jyrätä koko talo kasaan, tai sittten kuoria hirsirunko esiin ja siitä alkaa sit rakentaa uutta. Kivijalka ei ole ainakaan enää kunnossa joten... Niinpä, muttia muttien perään.
   Pusikkoa, vesakkoa, puuta, ja villiä ruohikkoa vaine; tervetuloa!



   Kotimatkallain pyörähdin Tuovilanlahden lahdelmassa virtaavaa ja sulaa vettä ihastelemassa.
Kuten myöskin sitten Patajärven ja Patalahden välisellä Patajoen padolla.



   Näin päivänen tää täyttyi täyttehen.
   Oivallisesti saneli jälkipolvein viisaampi viikolla mennehellä miulle: "Mene yksin. Ei siun aina tarvitse sitä Sukumme Mummoa mukaasi ottaa."
Kiitos hänelle, kiitos sanoistansa noista. Oli ihanaa - olla yksin taasen. Ihana touhuta omia aikojain ja olla vaine.
Se kun tuo Sukumme Mummo on sellainen TOSI Durasell-pupunen, niin eihän sitä tällainen "vain" Durasell-pupunen aina jaksa....