"... kertoo Kulta, se leikkimme loppu vei tärkeimmän multa...."; jällevän loineh lausumahan mie tään Kutsi-Helenan laulun sanoin kun en muutakaan täsä nyt voine ja nää sanat vain ja ainoastaan mielein päälle tulevat.
Mietin tuossa eilennä ehtoolla "tuskain" tunteissain et on se tää ihmisenä olo ja ihmis´elo vaine vaikiaa, sankkevan vaikiaa.

   Miksi se on "riippuvainen" siitä et tykkääkö meistä joku jostakusta ja siitä et sit tää toinen ei tykkääkään tästä toisesta vaan se toinen tykkääkin sit taasen jostakin kolmannesta? Piiri-pieni pyörii vaine päällä tään Telluksemme täten.
Onkoo josain sellaista suhdannetta et se yksi tykkää toisesta ja tää toinen tästä yhdestä? Onko meillä olemassa kantta vakkaan tahi vakkaa kannelle? Onko se siis mahdollista; onko pariskuntaa joka tykkää vain ja ainoastaan toisistansa? Ihan silleen siis sit et siihen ei sit mahdu ketään muuta väliinsä heidän? Ei vaikka joku sinne väen väkisin yrittäisi ämmetä, kiilaa löisi oikein lakan kera, ujuttaisi varvastansa tahi pikkirilliänsä sinne väliin näiden kahden, kutitellen ja kutkutellen kutsuvasti, muttas ei, ei sinne vaine ketään toista mahtuisi? Onko tällainen mahdollista?
   Ja miksi sitä on sitten näin rannalle hyljättynä venhona niin kovin tuskissansa? Mikä siinä on et sitä kaihoten katsoo mennehen ja kaipaa mennyttä osastansa syvin tuntein? Mie edesmennyttä puolisoain yhä iellehen ja nyttemmin myöskin tätä yhtä Turjaketta! Miksi?
Miksi sitä ei voi vaine "repäistä tahi riuhtaista" irti tunteitansa toisesta samalla kertaa kun se ero tapahtuu - oli eron syys sit mikä tahansa? Miksei sitä tuntehet Tuulen Tuitereisen mukaan lennä siin samalla myräkällä kun ero tapahtuvi? Haihtuisivat kuin "pieru Saharaan", lipuva laiva horisonttiin, sadepisara kuurosatehen sekaan, tms. vastaavaa? Miksei? Olisihan se näin paljon helpompaan tällaiselle "jälkeensä jääneelle"!
Vahi onkoo tarkoitus "karaista" jollahin tapaa ihmistä rannalla ruikuttavaa? Onkoo tarkoitus et "kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat"? Vai peräti sit saada ja jäädä potemaan haamukipua ikään kuin olisi ampputoitu raajanen, kaksi tahi kaikkikin irti - tuskaa sen verta suurta kun tuntuu tuntehet nää olevan et ei oikein paree muuhunkaan suhdanteeseen voine vertailla.....?
   Ja mikä siinä on yleensäkin et sit pitää KAIVATA, kärvistellä tunteissa erinäisissä kuin lilluin josain kastikkessa, liemessä, mudassa, tahi muussa sellaisessa vällyssä? Sitä ikään kuin tuntee, ei tunne, tuntee, ei tunne, tuntee... ja miettii kospo tuska suuri hellittää - ainako tää nyt sit tätä samaista onkin? Eiköö konsa lopu? Ja juuri kun luulet et nyt, nyt helpottaa tuska suuri - kato en olekkaan piiiit-kään aikaan tuntenut, en kaivannut, niin silloinpa... juurikin silloin tulee KAUHIA määrä kaikkea ihanaa "sontaa" mieleen ja kaipuu on kuin mikähin VUORI Muhammedille: todella ylitsepääsemätön este. Vuori suuri jota et voi kiertää, et kaartaa, et alittaa etkä ylittää, vaan se kaatuukin kaikkinensa siun päälle ja ylle. Siinä sitä sitten olet ja "makaat" kaiken sen tuntemasi tuskaisen "suuruuden" alla!

   Sitäkin täsä funtsin et mikä siinä on et sitä alkaa pitämään toisesta - vaikka KAIKKI "lainalaisuudet" eivätkään täyty tahi käy toteen tahi laitaansa? Vaikka kuinka tuntuisi et TUO on juuri se viimoinen ihminen päällä Telluksemme tään, johka mie voisin pihkaantua ja "kiini tarttua" pihkaansa hänen, niin sitä vaine havahtuu sit joskus ( liian myöhään-kö? ) et ka, pihkassa ollahan ja aivan totallisesti?
   Miten sitä, kuinka sitä... Eihän se ole mahdollista? Ei ihminen vain voi päättää et nyt alan tykkäämään sinusta tahi siusta, ei. En ainaskana mie voi ajatella näin, en mie toimi niin.
   Onko siinä jokin "testoterooni", jokin "estrogeeni", "androgeeni", tms. joka jostahin "tihkuu" lävitse ihon kuin "soijaa pukaten" ja sit tää toinen vain klyyvarissaan tunnustaa sen "omakseen"? Niinkö se tää nisäkäs, ihmiseksi kutsuttu ja luokiteltu hahmo, toimii? Eikö siihen "muuta" tarvitakkaan? Eikö siihen voine itse mitenkään vaikuttaa? Hui kauhia jos ei voine vaikuttaa? En mie ainaskana haluaisi ihan keneen vaine pihkaantua, en! Esim. ( ketään syrjimäti täsä sen kummemmin, rotuun, uskontoon, ihonväriin, tms. muttas sanontana vaine sanoin ) "Ukko-Mustilaiseen", naapurin renttuun, tapa-rikolliseen - ei kiitos. 
Misä on järki, misä tieto, misä kaik sellainen? Eikö voisi järjellä ajatella? Olla jokin "fackta" joka liittäisi, nitoisi, toiset toisiinsa? Ei, en tarkoita sitä kuten ennen muinoin kun tarkoitusperät olivat maita ja mantuja kasvattaa maatalous-yhteiskunnassa ja tilukset pitää isoina naimalla "maita" ennen kaikkea, ennen ihmistä itseään - tykkäsi tästä tahi ei. Enkä esim. sitä kuten nykymaailmassa, tuolla "isossa maailmassa, kait naidaan "rahaa" tahi josain tapauksessa "nuoruutta".
Vaan vaine ihan vain silleensä, ettäs ihastuisi, kenties rakastuisi, toiseen ihan "vain" toisen mukavuuden, ystävällisyyden, kunnioittamisen, hellyyden, tekeväisyyden, tms. ominaisuuden takia ja sitten sitä olisi niin kuin - pari?!

   Entäs siten se et mimmottiis sen silmäs isket, mihkäs simmuis panet, et se pihkaantuminen tapahtuu?
  Onko täsä-kin se "lainalaisuus", ettäs horrrr-moonit hyrrr-räää ja et voi tehdä mitään? Se et kun Tuuli Vieno hönkäilee tietyltä taholta, tietyin aallokoin, ja tietyin vivahtaein tuoksuen, niin se on menoa silloin - oli se vastapuoli sit mimmottiis vaine? Eikö esim. ulkonäöllä ole osaa ei arpaa?
Sori - "materialisoin" nyt ihmiset meidät kaikki täten täsä näin....
   Siis se, ettäs jos joku pistävi simmuihini miun sillä simmulla tuolla Maailmalla Avaraisella stallustaissain, niin eikö pelkkä ihastuminen riitäkkään? Eikö sillä pötkitäkään pitkälle? Onko se et ensi huuma, suhde kuuma, ja sit se siitä sitten?
Jos ja kun arkinen ankeus koittavai ja päivänvalo kirkas pääsee paistamahan paljastain toisen puutehet, vajavaisuudet, yms, niin se on sit "terve ja hei"? Eikö täsä vaiheessä astukkaan päättäväisyys, periksiantamattomuus, se lojallisuus, tms. pohjan paisto, kehiin ja suhdetta parsita, paikata, puunata, kiilloteta, ja kaikin tavoin YRITETÄ, ettäs kyllä ME vielä tästä! "ME yhdessä kun kerta on aloitettukin....:!"
   Vahi riittääkö se ihastuminen toiseen - kuin pitkälle sillä päästään ja poötkitään? Voikoo ihminen-kumma kääntääkin sen ihastumisensa siihen et oppii tykkäämään toisesta ihan vaine ulkonäöllisen perusteen tiimoilta, sen mukana, sen takia? Onkoo ulkonäkö tarpeeksi vankka pohja perustaa suhde? Mitähän se nykymaailman nuorempi väestö tähän tuumaisi kun tuntuu, ettäs tuo ulkonäkö painottuu yhä enemmän ja enemmän nyku some´ssa, sosiaallisen media -maailmassa?

    Sen tiedän kaikkinensa, kuitenkin, ettäs.... "...nyt osuuteeni kaikesta tehnyt oon."... ja omasta mielestäin kaikkeni yrittänyt olen.
En misään nimessä myöntyä voine siihen etten olisi yrittänyt, viimeiseen asti, jokahisessa elämäin suhteessa. Olkoon sit se "vaikutin" misäkin suhteessain ollut mikäkin. Ulkonäkö, tykkääminen, ystävyys, tms. joka yhtehen tuonut kulloisenkin kumppaninin on; mm. puolisoin toi miun nimipäiväin kun hän tuli puolituttunamme ovellemme toivottamaan hyvää nimipäivää lapsensa kera päiväkävelyltänsä tykömme poiketen...
   Tietty vastapuolellain jokahisella voi olla, ja onkin, omat näkemyksensä, omat tunteensa, omat kokemuksensa miusta ja tekemisistäin, tekemättä jättämisistäin, yms. sillä jokahisessa suhteessa on vähintään KAKSI osapuolta, näkemystä, kokemusta, yms. kun yksin eläjäiset jätetähän tällaisen ulkopuolelle ihan kokonansa ja suorilta käsin - heko, heko...
   Elikkäs tahdon sanoa tällä et muistakaamme jokahinen, mie, sie, ja se kuulu "Hentun-Liisakin", ettäs jokaisessa asiassa, jokahisessa tapahtumassa, kokemuksessa, yms. on aina useampikin kokemus ja näkemys.
Ei ole vain yhtä ainoaa oikiaa, ei yhtä ainoaa hyvää. Jokaisella meillä on OIKEUS omiin tunteisiin, kokemaansa ja muistiinsa eläänsä varren tapahtumista. Ja oikeus unelmiinsa "suuren suuriinkin".
Ei, emme saa syrjiä ketään siitä mitä jokahinen kokee - ihastuu sit keneen vain, ihastuu miksi vaine, ihastuu koska vaine ( nuori - vanha, terve - sairas, parisuhteessa - yksin olevainen ). Eroaako vahi eikö eroa, vaikkas josta-kusta sivusta seuranneena se olisikin jollehin parisuhteelle kaikista paras vaihtoehto....?

    Tunnen - siis elän.