... iahn par´ aikaa istua nakotan täsä oman takatonttini kivetyllä patiollain... tai, no, patiolla olevaisella tuolilla, pöytäin tään äärellä vetäin sähköisen johdon tuolta ulkoseinän pistokkeesta tälle tietsikallein jotta täten voinen täsä nakutella tätä tekstiäin. Mut sen verta varoitan; en aijo "oikolukea" tätä ensin elikkäs saattaapi tulla aikaslailla lyöntivirheitä ja "väärin ymmärryksiäkin" sen tiimoilta - sori vaine. "Näil eväillä menhään mitä olen saanut" joten koittakaatte kestää ja ymmärtää nyt, edes tään kerran, pliis.

   Lähdenpäs siitä liikenteeseen nyt et tänä pänä aikaseksi olemma mie saanut mm. Rättänöitä vege-momentilla tuonne Töihin viedä ja asiakkaille tarjota. Kuin myöskin itsellein herkuiksi sit isommalla ohtaimella, piirasvuokiin asetellen, ja jo niistä omain osain ens´kerraksi nautiskellen! On muuten hyvää - Kaiketonna ihan!

    Tovisen istua nakottanut tään tietsikan kupeessa kiini ja selvitellen erinäisiäkin asioita tahoilta monilta suunnan ja asian "eläke" tiimoilta.
On nimittäin niin, ettäs ns. viittä vaille valmista alkaisi olla kuhan vaine pienet fiksaukset jo paikallensa saataisiin. Lähinnä siitä et mitä tuleman pitää työaikanain ja sitä myöten sitten palkkanain? No, muttas ehken nekin ovat sujuvasti saatavissa plakkariin ja kaikille sopuisasti soviteltavissa? Vaihi mitä? Eik kait tuo tuosta pitäisi kaatua kun näinkin pitkälle on jo päästy?
Ja kysehän on sit osaaikaisesta eläkkeestä ja työkyvyttömyyden puitteissa kuten vasmaan jo osasittekin arveta Armaat Lukijain miun. Enhän mie suinkaan vielä ihan NIIN vanha ole et ihan eläkkeelle.... onneksi-ko? No, muttas siis tälleensä kuitenkin.
Asia on esitetty miulle ulkoiselta taholta jo viime syssyn puolle. Talven mennehen olen asiaa atvaillut, tutkinut, hyväksynyt ja sitten toiminut asianomaisin toimenpitein, mm. lekurin pakeilla laukannut ja hänen mieltänsä kysellyt. Nytten sit täsä kevähällä asian vireille laittelin nsatanssien suuntaan ja enää siis sit "piste i:n päälle" vuottaisi kun skriivaan alle ja lähetän posti-poijan mukana mustaa valkoisella olevaisen plakkarin menemään itse päättävälle taholle; viimeisen sanasen sanojille - ".... ja sehän on sitten "EI." ....", toivottavasti ei nyt kuitenkaan sillä sen verta tuntuu vihiriät valot jo välkkyvän sieltä suunnalta.
   Se et tähän pisteeseen, tähän asti, ollahan tultu ja tähän päädytty on tää.... TE, Armaat Lukijain miun,  tiedättekin tään jo....  miun keheno kunto. Miun keheno kroppain, kehenot nivelet ja kaikkinainen hadatus.
Änkyrä et pistää mieltä hanttiin kun ajattelee et täänhän piti olla viimekkin kesää paree kesä Töissä. Nyt jaksan kun on käsi leikattu, jalka operoitu, ja nää simmutkin viel vosekittiin! Juuri kun olen alkanut, ja osittain olenkin, "jo" oppinut "talon tavoille" tuossa Työssäin, niin joku, jokin, tietämäin yhtälö, tulee ja vetää kaiken oppimain alas, lakasee laton altain - tai no, vetää sen siitä!
Ei, ei onni ole myötä Mummmeliinille tälle.
Kaikista nuista-kin operatzuuneista huolimati herään aina havahtuen, vasiten työpäivän jälkeen, et kuin ventti sitä ihminen voikaan olla! Miten sitä on raihnainen olento! Kuin osaa ihmisen elimistö olla keheno, jaksamaton, puol´ luomanen jo lähtökohiltansa - vahi onkoo tähän jostahin tietämättömästäin syystä tultu? Särkee, sattuu, koskee - tään tiedättekin jo. Muttas kun ajattelette et sattuu ( ilman lääkkeitä menen vieläkin niin pitkälle kuin vaine voin - niihinkin on pitänyt jo turvautua ) niin paljon et itku tulee kun en vaine jaksa. En jaksa nuita kipuja pahimpina aikoinaan, en jaksa kunella sitä särkyä, enkä sitä et en pääse liikenteeseen ja voi liikkua, siten kuin ennen - tosta vaine.
Töitten jälkeen raahaudun kotia ajan kera, kiirusta pitämäti, tassutellen, hiljalleen. Sitten katson mitä pitää....isi tehdä enkä tee mitään. Onneksi tein mm. ennen Töitä evästä jo pakkaseen tähän ensialkuun!  En vain jaksa, ei ole virtaa, ei voimia. Jokaihinen liike, vasiten liikkeelle lähtö on haaste. Liikkelle lähtö sattuu niveliin eniten. Nostan ensin itsein jostahin ylös, ojennan kropan pikku hiljaaa pystyyn. Asetan nivelet aloilleen, katson et ne "irti" ovat ja liikkuvat. Sitten kuulostellen jalkaa eteen päin ja jos onni suosii, niin sit lähden astelemaan. Mutta ko onni ei suosi, nivelet prakaa, tahmoavat, ovat lukossa, niin sit ensin houkutella ne auki, ja vasta sen jälkeen liikenteeseen. Äs - ärsyttävää!

   Joopas - näillä eväillä mennään kuitenkin. Pyhästi, vakaasti, aikomus näin on. Ei, en heitä lusikkaani nurkkaan enkä mihkään koppaan - en.
Vaikkas kuin olen täten puol´ luomainen kansalainen, en "yhteiskuntaan täyttä panostain" voine tuoda enkä toteuttaa, en voi vastuutain kantaa täysin itsestäin ja itseni toimeentulostakaan täten, niin siltikin - silti täsä mie olen ja seison. Seison, huojun kenties jonkusta verta, muttas vakaasti aikomuksein on olla ja pysyä pystyssä.
Sitä, tätä itseisarvoain, itsetuntoain, minuuttain, ei kenkä miulta voine riistää poies! Vahi voiko?

   "Länsirintamalla" taasen. "Kaverin oma "kelpasi", kaverin oma otettiin.
   Yritän tässä sitten nyt toipua, tsempata itseäin et kyllä mie kelpaan, kyllä miusta vielä on - jollehin omaksi.
Yritän valaa uskoain itseeni et josain se rinssi miutahin vuottaa, se miun omain - ja vaine miulle OMA!
Ei tuollainen "tuulen huuhtoma perse" joka osaa alvariinsa vieraissa laukata; puolentoista vuoden aikana jo todella mones tapaus. Ei siis ihan ensimmäinen, eikää toinen....
   Eikös tuo nyt tervejärkiselle ( vahi enköö mie olekkaan mikään terve? ) ihmiselle kerro, ettäs se toinen puoli ei osaa sitoutua? Ei osaa olla parisuhteessa? Ei arvosta miuta ihmisenä, eikä kumppaninaan?
   Tekisi hirmusesti mielein miun käydä uusimmalle esittäytymässä ja kertomassa et tiesitkö - olen vuosikausien, kymmenien lähes, kumppani; ole hyvä, ota vaine "käytetty", ja todellakin käytetty sen suhteen et näyttää kukasta kukkaseen menevän tämä Herhiläinen!  Kertoa et hei, mie olin täsä siuta ennen, monta muuta ennen, ja jälkeenkin - onnea teille; toivottavasti onnistutte?! Sillä onnea toivon kaikesta huolimati tälle Herhiläisellekin vaik ei omain "kukkain" kelvannutkaan.
Sinällään typerää et ystäväin miun, jo puolisoin aikainen ystäväin miun, näin "miun omaan" tuli kiini ja liki, muttas kun eihän me ollakkaan pari! Ei, ei miuta konsa ole parikseen tunnustettu, myönetty eikä esitelty. Olemme vain olleet..... Mitä? "Kerran keskiviikkoisin"? Vain välttämätön paha silloin kun ei ole ketään muuta? Se apukäsi auttavainen, Avulias-Aatu apuun rientävinen? Ikuisen poikamiehen salaisuus.
Enpäs kuitenkaan avaa sanaista arkkuain, en. En "viitsi" itsellein kuoppaa kaivaa, en lähde ruotimaan, en repostelemaan. En halua pahoittaa mieltänsä tuon uuden, vaik kuin onkin ollut ystäväin miun.... enkä Herhiläisenkään. En halua pahaa makua suuhun heidän, enkä itsein - vaik kuin mielein miun tekisikin....!
Olen mustis - tiedän.

   Olisikin kiva tavata, kohdata, löytää ( niinkuin nyt etsimällä kumppania etsittäisiin ja sit jostahin löydettäisiin! ) sellainen ihminen joka olisi miulle ko "kansi vakalleen" tahi "vakka kannelleen". Olisi ihminen joka hyväksyis miut tällasenaan.
Olisi ihminen joka olisi reilusti, aidosti, rinnallain. Olisi "me", olisi ylpiä ja hyvillään et me ollaan me, eikä pitäisi "piilon takana".
Ihminen joka hyväksyisi miut näine hyvinein ja puutteinein. Ottaisi vastaan kaiken tää mitä olen.
Esim. nyt nää rastain miun jotka juuri eilennä huolettiin, hivenen jatkettiin pituuksiaan ja laiteltiin värejä lisää!
Hameet, lyhyet/minit tahi pitkät "romaani"-tyylisetkin hyväksyisi. Hyväksyisi taiteellisuuteni sillä kait mie jotahin sinne päin suuntautunut olemma enempi, kuin johkin nerouteen, akateemisuuteen, tahi muuhun sellaiseen?
Hyväksyisi laajan sukuni, ison perheeni ja sen, ettäs olemma aikas "sukurakkaita" ja keskeisestikin suvun kera tekemisissä olevaista poppoota.
Ihminen joka voisi ymmärtää ja tajuata, tietää ja ajatella, mitä on kivut, säryt ja se et en vain kykene "enää" mihkään agrobatiaan, kaikkeen työhön, kaikkea sitä tekemään mitä ennen. Mm. täsä eilennä ei meinannut jaksaa käteni miun SILMÄNEULALLA työskennellä ja täten mie saada korjatuksi 24/7 muksuin vaatteita kun en saanut otetta siitä -neulasta! Itkua vaine tuhersin kun oli niin toivotonta "lystiä".
Toivoisin et ihminen pitäisi miuta muunakin kuin "kynnysmattonaan", muunakin kuin olemassa olevaisena - tiedostaisi et parisuhteen eteen, ja toisen takia pitää tehdä jotain itsekkin. Ei parisuhde elä vaine sillä et toinen työstää ja touhuaa sen takia, sen eteen, sen ylläpitämiseksi! Siis tajuais et ihminen ei ole itsestään selvyys. Toinen voi astua Tuonilmaisiin kospo vaine, heittää veivinsä, ja.... Niinpä; voi, voi sitten. Siinähän se toinen olisi ollut olemasa, muttei ole enää!

   No, tätä rinssiä ( tuskinpa vaine rinsessaa ) vuottaissa mie sit täsä istua nakotan ja naputtelen tekstiäin tätä Alla Omppu-Pomppu-puuni, ihastelen tuossa perennapenkissäin kukkivia kukkasiain....



....ja mietiskelen et kukapa se tuonkin penkin päällysen taasen tonkis, kääntäisi ja rikkaruohot siitä mäkeen toivottaisi? Niin-pä, kukapa muu kuin mie Mummeliini itse. Mie yssin, vain ja ainoastaan. Ei rinssiä, ei kumppania, ei ketään - mie vaine.