"Viittä vaile viisi": laulelee joku ihminen josain laulussaan.
Niinpä. Viitta vaille ja viisi voi olla elämäkin tämä joskus.
Tässä mietin, katseltuain juurikin vanhoja valokuvia koneeni uumenista, aikoja mennehiä kun puolisoin viel eli. Aikoja kultautuneitako lie jo, muttas satuttavai viellä yhäkin vaikkas vuosipäivään poismenostaan on viel muutama päivä vajaata yhdeksän vuotta. Jo.
Tiedostan et nyt voin jo katsella sentäs kuviansa noita miun hänestä ottamiain, muttas niiden kuviemme taustalla olleita tunteita, tunnetiloja, aikoja, tuntemuksia, tekemisiä, tilanteita, tunnelmia, aikoja, yms. en kykene vielkään näköjään syvemmin muistelemaan. Kipu tulee silloin pintaan, kaiho asettuu asumaan sisuksiini. Tippa linssin nurkkaan kapuaa, vierähtää....
Tekisi mielein miun huutaa koko maailmalle ( ainakin tuolla naamataululla ), ettäs muistatteko te enää tätä ihmistä? Ja että tiedättekö kuin kaipaan häntä yhä?
   Samaan aikaan mietin mietteitä muita....
Päivääkään en vaihtaisi poies tästä välistä hänen poismenonsa ja nyky päivä. Sinällään.
Sillä onhan siellä välissä päiviä muutamia joita haluaisin toisin menevän - jonkun toisen osalta....
Siellä on päiviä jotka haluaisin KAIKKI uudelleen vaikak elää. Aloittain ihan sieltä puolisoin pois menosta. Ottaisin iahn vapaasti kaiken sen tuskan mitä koin hänen poismenostansa ja sen takia jos vain saisin kaiken sen takaisin mitä olen kokenut ja elänyt sen jälkeen! Haluaisin - niin mitä? Haluaisin kaikki ne ihanat hetket ( kukapa ei ihania hetkiä takaisin halajaisi? ), kaikki ne mitä olen kokenut; suloisen katkeratkin... Ei, en ole mikään masokistinen ihminen, en. Muttas elämään nyt vaine kuuluvat niin "sokeriset" kuin "suolaisetkin" hetket. Ilman toisia ei ole toisia, ilman toisia emme huomaa toisia ja päinvastoin!
   Näitä asioita pohtiessa ja aikoja muistellessa, tulee tunne et "what?".
Sitä havahtuu et kerranhan täällä vain eletään. Kerran elämään tään mätän nähdä ja kokea saamme itse kukin ( jos ei sit usko uudelleen syntymiseen josain muodossa? ).
Miksi sitten ja etenki siksi, emme ELÄ! Miksi miekin mietin aikoja mennehiä ja niissä "tunnelmoin"? Miksi ajattelen et "jos tekisin", "mitä jos näin tahi niin...."? Miksen vaine ota ja tee? Ihan tosta vaine!
Tämähän on miun elämä! Hitto! Miksi miun täytyisi ajatella muita ja et mitä mieltä he ovat jostahin edesottamuksestain tahi sen tekemäti jättämisestä? Olenhan JO aikuinen ihminen ja täysin päätäntävaltainen itsestäin ja itseni tekemisistä! Ei, kukaan ei kiellä, eikä käske, enää. Korkeintaan mielipiteensä voi esittää....? ( Kuhan vaine lakien ja asetuksien puitteissa pysyttelen.... )
    Jos teen jotahin ja epäonnistun tahi vaikkas näpeillein saanen, niin sehän on vain itseni tyhmyyttä. Tai no, miettimättömyyttä nyt ainaskin.
Jos epäonnvanan, niin sehän tarkoittaa et otappa Mummeli uudemman kerran. Mieti ensin mitä voinen toisin tehdä, ja miten tehdä - sitten uudestaan tuulia päin puhkuvia!
Jos epäonnavan, niin oliko se miulle, miuta varten tarkoitettukaan? Olisiko jotahin toista joka olisi juurikin miulle paree?
Jos epäonnavan niin siitä kärsin vaine mie - "piekkin huoli Mummeli et vaine sie itse, ei kukaan muu!"
Ja onnen-kantamoisistahan ei sit kehuskella, ei puhkua puhuta, ei mainosteta, eikä vasiten kerrota tahi onnesta henkuta....
   Niinpä, tämä perinjuurin suomalainen, slaavilainen, mentaliteetti.
"Kel onni on, se onnen kätkeköön."?
Onnesta osuvaisesta ei saisi konsa kukaan hehkua kuin poijan koltiainen joka on juuri eka kerran ssanut....
Ennemmin pitää aina itkua vääntää ja ajatukset epäonnevan suuntaan kääntää.
Ennemmin miekin näin pakisen puolisoin poiesmenosta ja yhä viel olevaisesta ikävästäin häneen. Vasiten kun vuosipäiväänsä laskeudutaan täsä...