"Arki palaa kehiin."

   Aamuinen aika herätykselle tään päivän, oli hivenen jälkeen viiden. ( Maate jo yhdeksän jälkeen ehtoolla! )
Palaset kitusiin nautittuna, aamuiset askareet kaik tehtynnä.
Enää vaine jälkieni siivoamiset täältä ja sit baanalle valmis.
Mennessa sen trissan luovutus asianomaiselle jälkeen lauttaisen matkan ja sit baana auki!
Kois vuottaa - arki. Niinpä. Mikäs muukaan.
Piippareita lisää täytyy tehdä, siihen kaikenmaailman asioinden hoitoa paperisissa muodoissa.... Plääh.
Taidan jäädäkkin tänne!


----------------------------------------------------------


   Jälkeen tuon aamun aikaisemman, kunne menin Hepo Hopiain tykö, ettäs kaps´säkkini sinne pakkaisin ja koht´ sillään starttade, oli näky tällainen;

 

... ja yhä paheni kussa matkahan kävin.
Ei siin mitä - Luovolla kaik´ hyvin. Sen mitä Ukko-Ylimmäinen Taivahankannelta alaspäin lykki, sen Äiti-Luonto kerkesi sujuvan sukkelahan sulatella.
Muttas annahhan olla kussa mantereelle tullessain pääsin! Voih, oih - täällähän Luovoon verraten ihan talvi jo oli!
Tien päällä talvirajoitteet - kyllä, ihan jees. Muttas kun paikoin ei voinut edes sitä talvinopeutta ajaa vaan pitimmä hiljentää viel hiljaismmalle nopeudelle! Oli auraamatonta loskan-paskaa lot of sen verta et olisipas hyvin liirtohon lähtenyt meikä Mummelinkin ajokki jos vaine pikkusenkaan liikaa olisin kopassut painaa pedaljonkia kaasun!
Yhdessä paikkaa oli, ja on varmahan lävitse talvenkin 100km/h, muttas siinäkin oli paikkoja et ihan häätyy sanoa rehellisesti et en aina ajanut sitäkään - ja toisin paikoin sit josissa olikin 80km/h - lesetin kyl puhain omintunnoin nopeampaakin....


   Joo, muttas ennen kuin matkalle kävin, käväisin viel heittää "heipat" satamassa.
Nää "kuka sammuttaa viimeisen valon" -valot ovat ihanaiset ja näiden kera on välleen kiva leikitellä sekä kassoa mitä "taidetta" näistä tulee....






    Yllä todellisuus aamun pimiässä noin himpun jälkeen seitsemän ja alla sitten ei todellisuutta kaksi tsipalein;



   "Ylös."



   "Kuun kummajainen."
( Todellisuudessa lunta valkiaa tippuvaa Taivahankannelta, kameran linssin edessä. )


   Satamassa stallatessain heräsi kymys mieleni päälle et mitä mie teen täällä? "Miksi olen?" "Mikä olen?"
Tyhjää, autiota, kuin aavesaarella. "Täällä Luovolla, luodon pahasella jota jopa saareksi tituleerataan  ja kutsutaan."
Muttas se et miksi täällä, mitä etsin, mitä tahdon?
"No, asua täällä tahtoisin - jos sellaisen "tervejärkisen" asuinsijan nyt löytäisin ja viel kohtuuhintaisena! Muuttaisin heti!"
Töitä? Niistä en tiedä mitään; olisiko Luovolla miulle töitä mitään - tuskinpa vaine. Mantereella pitäisi nenga käydä ja kulkea; siitä mie en pitäisi, en!




   "Lautalla pienoinen kahvila... Sanni ja Marleena...."
   Lautalla piskuisen saarelman oli meitä mantereelle päin meniöitä kokonaista viitisen tsipaletta hlö.autoja matkalaisineen ja kaik´ me sit niitä "vieraita" eikää Luovon väkeä.
Eikää se tuo lauttakaan mikään "pieni" ollunna vaan olipahan kahdesta lautasta se ISOmpi elikkäs Merisilta.
   Tuulla tuiskutti ihan kivasti kuten ylä kuvastain näkyilee. Tuossa oli tuo miun edelläin olevainen auto joka jätti eteensä yhden autonmitan vapaata ettei ihan isoimpaan pärskeeseen itse joutunut. Siltikin se pärskitti; minunkin autooni elikkäs "kolmanteen" asti ainakin.
   Ja tuulihan tuo muutoinkin. Käväisin nimittäin kannella kuvaamassa ja sattui niin, et kun olimma laittamassa kamerain linssisuojusta taskuuni, niin eka kerta elämässäin, se lipesi näpestäin näistä ja tipahti tuonne lautan kannelle!
Ajattelin et äkkiäkös tuon tuosta nappaan.
Kuis kävikään?
-suojus tuo ottikin jalkansa alle kera Tuulen Tuiteroisen ja mennä viipotti syrjällään pyörien ko mikäkin hyrränen tahi pyöränen ainai. Meinasin et jalallain nappaan, astun sen paikallensa, mut enhän mie kerennyt olleskana. "Hyrrä" juoksi edessäin, mie sen takana sitä pyydystäin.
Ajattelin et vielä kun se siitä kanneltansa reunalle vierii sekä siitä sit mereen kierii, niin hyvä tulee!
Onneksein kuitenkin sattui Tuuli Tuittupäinen olemaan lautan tuon kannen myöteinen, eikää siellä etu/takasillan kohdalla rakosta alareunansa ja lauttakannen välissä: siihen se -siltaan kopsahti ja asettui aloillensa! Jee! Hyvä "mie"; kiini sain....






   "Kotipuu." - hyvästi jää... tekee kipeää...




   Päivän hyvä työ tehty.
On se onni et osaan mie edes jotahin hyvin tehdä: auttaa toisia ihmisiä.
   Trissan mukanain vein, kuten eilennä soviteltiin ja tänä pänä se omistajalleen yhdelle luovutin tuolla matkallain.
Palkkioksi sainen tällaisen pakkauksellisen "kiltteyttä", jota en sit itse voikkaan käyttä, en syödä...
  No, muttas onneksi omistaja löytyi moiselle trissalle, "miinalle" säikyttäväiselle ( kuten omistajakin tuo jutteli siitä ) ja se kotiinsa omansa löysi.
Kertoi muuten omistaja tuo joka yksi niistä mennä syksynä tuolla Luovolle mukana ollut kisailija vinttikoirien kera oli ollut, et nuo trissat ( tuokin tsipale ) ovat itse asiassa aikoinaan joittenkin ryhmän tuon edellisten jäsenien, itse tekemiä! "Made by hand" siis ja ihan "in Finland", sillä kuulemen niitä netistä saisi tilaamalla ulkomailta, muttas maltaita maksain! Suomessa ei valmisteta, ei myydä.
Ja senkin sain tietää et nuihin trissoihin laitetaan sen keskinapan ( harmajan navan ) ympärille narut kiertäin kiini ja niistä sit muodostavat juoksuradat vinttikoirille.
   Voi, ettäs oli kiva jutella ja vaihtaa pikaisesti tietoutta ja sanasia muutamia tuon-kin ihmisen kera.
   Mietin, ettäs kun kisa tuo on ollut jo syyskuun puolessa välissä elikkäs nyt jo sen puolitoista kuukautta sitten, NIIN eiköö tuota moista "miinaa", trissaa, ole muka kukaan muu huomannut tuolta rannan sannalta!? Ja miksei kukaan ole "älähtänyt" siitä? Mitenkä välinpitämättömiä(kö) ihmiset ovat? Metallia, oikein näkyväistä vielä lisäksi, ja aivan selvästi jonkun toisen omaisuutta, sinne jäänyttä ( tahi ajelehtinutta ) sekä kenties vaarallistakin jos menee tietämättään nykimään - jos ei tiedä et se nyt trissa on - NIIN eiköö kukaan ole herännyt ja kysellyt, ettäs mitä, miksi ja kenen?
Ovatko nykyajan ihmiset niin välinpitämättömiä? Ovatko ihmiset laiskat? Vahi eiköö vaine apua auttavaa löydy enää tästä maailmastamme meidän? Sillä avuksi ja ystävällisyydeksi mie tällaisen auttamisen miellän enempi ja ennen kaikkea, ko et olisin jokin "jokapaikankyylä" tahi utelijaasti pistämässä nokkaani toisten asioihin, miulle kuulumattomiin asioihin!


   Matkaani jatkaissa, ajellessein tuolla kaiken sen "lot of laska-paskan" keskellä tuli jällehen tunne et on se kurjaa kun ei ole ketään kois joka miuta palaavaksi vuottaisi. Ei ketään joka miuta kaipaisi, miut tykönsä haluaisi, miusta tykkäisi.
Toista se oli ennen ja aikoinaan...
   Senkin tajusin tuolla Pulkkilan kohdalla huoltsikalta iellehen tulemaan lähteissä ja 4-tielle noustemassa..... ei kun sen ylitse pyrkimässä, et ihan tiedostamattain laitoinkin autoin vilkun vilkkumaan vasempaan kuin olisin siitä paikalta lähdössä Luovolle, pohojoiseen päin menemään.
Heräsin siihen vilkun tuon nakutukseen, kiitin onnevain ettei takanain ollut ketään samalle tielle pyrkivää, eikää yleensäkään näin sunnuntain aamupäivään, ketään muitakaan teillä nuilla kulkijaa, vaan vaine mie siinä "hölmöilemässä".
Oli se onni... Vilkku poies päältä ja 4-tien ylitse iellehen. Niin, "kotia" kohti - jota kait kodiksi kutsutaan... kutsua pitää...




   Talvi. ( Tekojärvi välissä Pulkkila-Pyhäntä. )


--------------------------------------------


   Kois ollen.

   Ihan oli mukava palata kotiin, sittenkin. Ei siis kiva, vaan mukava.
   Huomasin, ettäs muksun mukelo ystävineen oli yöpynyt tykönäin poissa ollessain ( lupani ensin matkalla ollessain kysyttyään ); liinavaatteita oli tullut pyykkikoriin, likaisia astioita astiakoneeseen, roskia kantautunut huushollini sisälle lattioille, jne.. Monta pientä muutosta ja merkkiä, miun ns. tavalliseen olo ja tilaani verrattuna.
Ihan hyvä näin. Tykkään.
On paikka mukeloilla, heillä, minne mennä ja misä olla, jos haluavat ns. yksityisyyttä, ja olla josain muualla kuin omassa-kotona, kavereiden kotona tahi maleksia kylillä, joka se viimeinen ja pahin vaihtoehto mielestäin on.
   Nyt juuri olen jo saunonut, kylpenyt ja peseytynyt.
Toinen pesukoneellinen liinavaatteita pyörii ynpyrää pesukoneeni sisuksissa ja... niin, mie tään tarun loppuun tullut olen täsä samalla. Jotenka - kiitos Armaat Lukijain miun, matkaseurastanne taasen. Nähdään joskus taasen. Heippa!