Mieron mietteitä mieronpäältä.  
   Niinpä, mitähän ne nyt sit olisivatkaan? Mitä mielessä liikkuu, ajatuksissain kiikkuu?
   Ensi alkuun voisin todeta et aikas tyhyjää kolisee. Ei suuntaan tahi toiseen mitään ole - kun ei nyt sit mitään ole olemassakaan tätä nykyä. Siinä varmaan sit se tärkein tällä hetkellä ulos antain.
   Par´ aikaa istua nakotan ( jälleen ) nyt olevaisen valokuvanäyttelyni näyttelytilan lattianrajassa. "Asustelen" täällä tään päivän ihmisten, kävijäisten, jututettavana. Saavat niin moittia ko kehua retostaa, jos niikseen halajavat. Tahi muuten vaine jutustella.
Muutaman kera jo olemma  juttusille täsä päässyt, täsä vaiheessa, vaik en ole ko tähän asti tätä nakutustain vasta päässyt.
   Tuossa ovien tään kirjaston, aukaisua vuottaissain ulkosalla, näin yhden nuoren tyttösen avustajansa kera myöskin ovien nuiden aukaisua vuottamassa. Tyttönen tämä istui pyörätuolissansa.
Pohdin siin sivussa, häntä seuratessain syrjäsimmuillain, ettäs mikähän olis paree, tahi pahempi, ihmiselle: karrikoiden olla nuin invaliidi ja äly leikkaisi vahi olla normaalisti liikkuvainen, muttas sitten esim. kehitysvammainen?
Kuinkahan ihmiset valitseisivat olemasa olonsa jos saisi valita; voisi valita ja se olisi sit se pysyväinen olotilansa? Jos niin kuin valita pitäisi josain tapauksessa. En tosin tiedä mikä se sellainen tapaus olisi.
   Pohdin aamutuimaan, kois ollessain, et mimmottiis ihminen sitä mie itse olen?
Lähinnä sillä, et ko tuntuu välleen, et olen kenties liian myötämielinen ihmisille ympärilläin. Olenko? Entäs kun tuntuu, et välleen sitten olen liiankin realiteettinen ihminen? Onko se etu vahi haitta? Tuntuuko se ihmisistä ns. kylmältä? Eikö miulla tuntehia olekkaan olleskana? Mitäs sitten kun tunteet ovat olemassa; hirviä kaipuu yhä edelleen kytee! Vahi onkoo se-kin vaine sitä läheisriippuvuutta? Iik - olenko ripustuvainen ihminen? Roikunko ja riippana olen joikkehin läheisistäin? En kyllä haluaisi olla.
   Äitienpäivä tuossa ylihuomenna.
Se on tapana, tahi ainaskin totuttu vuosikymmenten aikana, josko ei -satojenkin vuosien, ain kiikuttaa päivänsankarille ja -sankarittarille erinäisiä kukkasia. Miksi?
Eikös ne ole aikas lailla "kuihtuvaa kansanperinnettä"? Meinahan, nottas ensin ostetaan kukkasia, useimmiten niitä leikko-sellaisia, eikää mitään ruukku tahi puutarhakukkasia, sitten ne kiikutetaan sille sankarille/tarella ja sen jälkeen kunne kuolo kukkaset nuo korjaa, ne päätyvät tunkiolle, roskikseen tahi nykyaikana johkin eko-sellaiseen pisteeseen.
Mikä pointti siis on kiikuttaa kukkasia noita?
Kait se on sitä kansanperinnettä lähinnä-kö? Sitä vaine menhään entiseen tapaan, vuosikymmenten tapaan, perimmän tapaan; kun on ennenkin, niin sit nytkin samoin?
Ja tapahan tää juontaa ( kait ) perinteensä siitä, et ennen vanhaan on kunnioitettu sankareita noita juurikin leikkokukkasin kannetuin, ja syliinsä annetuin, sillä leikkokukkaset ovat ollehet siihen aikaan ns. mammonaa arvostettua. Ne ovat olleet siihen aikaseen rahnaan arvokasta ostaa ja täten arvokkaita antaa. Ihan erilailla ko ne ruukku- tahi puutarhakukkaset joita ovat emännät toisillensa ihan siin arkena toistensa tykönä kyläilessään vieneet ja antaneet. Tahi sitten kuten perimänä tieto kulkee: "Nipistetty, vartastettu, kukkasen alku ( oksa, varsi, tms. pätkänen ) lähtee paree kasvavaan." Ja: "Kiittää ei saa kukkasista - kukkanen tuo ei lähde kasvuunsa silloin."
    Valokuvieni katselijoita, jututtajia, monenlaisia.
Ihana "iskeä jutunjuurta" erilaisten ihmisten kera, eri asioista, valkuvieni näiden herättävien.
Ihana kuulla mitä eri -kuvat antavat ajatuksia erilaisia, eri ihmisille.
Tuossa juurikin esim. eräs muisti mieleensä jonkin lapsuutensa aikaisen lastenpelin jota oli silloin aikoinaan pelanut. Valokuvain tuo esittää jonkin kalan ruotojen ja ruotonikamien kasaa, muttas hänelle tämä antoi kuitenkin tällaisen pelin kuvan mieleensä.
Yksi pariskunta taasen totesi, ettäs osuvia nimiä -kuvillain näillä. Kiitin heitä ja kerroin, ettäs osaan nimensä tulevat jo tuolla kuvaushetkellään, eikää niitä sen jälkeen "pysty" muuttamaan miksikään. Se vaine on ja pysyy sit sen nimisenä. Toisiin taasen on pitänyt pyytää läheisteni jelppiä, kun ei oikein ole vain keksinyt, ettäs mikäs se tää onkaan tahi olisko se tää vahi tää; kiitos niistä avuistansa ystävillein näille siis. Ymmärsivät tämän hyvin, itsekkin toisen heistä valokuvaajana kuuleman toimiessa.
Yhdelle tuumasin ( vaikkas se nuissa esitteissänikin täällä kyllä lukee... ), ettäs valokuvain nämä ovat aivan käsittelemättömät. Juurikin sen hetkiset tunnelmat ja tilanteet kuvattuna. Tuumasi hän, et wau! "Todella hyviä siis!" Oli hän otettu suuresti ( nuori heppu, sellainen nykyaikainen, nyky -polvinen, joka tiietää ja tiedostaa näköjään nämä nyky-sukupolvien kuvien muokkaamiset, terävöittämiset, yms. jipot ) tästä asiasta ja sanoi, et sitä suuremmalla syyllä; todella hyviä valokuvia!
Jollekkin tuli mieleensä "Katson maalaismaisemaa ja - ymmärrän." -valokuvastain mieleensä lapsuutensa maisemat sekä liikutuksensa kyyneleet simmupieliinsä. Ne tunnelmat sen aikaiset, muistot lapsuutensa. Eli kait mie olen osunut edes yhden ihmisen mieleen kuvallain juuri sillä: ohrainen viljapelto ja sen keskellä peltikatolla suojeltu, vanha, hirsilato.
    Eipä täsä nyt tään kummempaa, tänä pänä.
Päivä tää taputeltu tään "päivystyksein" osalta loppuun täten kera antoisien juttutuokioiden, ajatuksia miullehin antavien.
Kohta kotio "kasan" kautta ja tekemään hiomiselle niitä kakkusia muutamia, salaattia, yms., sukumme kokoontumiseen.
Heissan.