Täällä mie olen, täällä Luovolla, taasen.
Juurikin tällä hetkellä mie valvon täsä tään tuvan kyökin pöydän äärellä ja muu väki tään soluasuntomaisen tuvan väestä viel koisii, vetelee hirsiänsä autuaallisesti. Yssi koiruli vaine kuulostaa raapivan huoneensa ovea ja täten ilmaisee haluansa poistua siitä huoneestaan, tulla katsomaan tänne et koka, mitä, miksi, muttas ko väkensä nukkuu viellä, niin eipä hän sieltä voi poies tulla, lukitun oven takaa.

   Juuri tuossa laittelin Naamakirjan ihmeelliseen maailmaan kolmet eri synttäri-onnevat näin juhannus-lapsille noille. Tai, no, aikuisille jo, muttas silloin aikoinaan ko hekin ovat syntyneet, niin silloin viel Jussia, Minttumaari´aa, vietettiin juurikin tähän aikaan; 24-päivä.
   Yssi heistä on omain, yssi muksuistain miun, vanhimmaiseni biologisista jälkeläisistäin.
Täsä mietiskelin et viel on hyvin muistissain muutamia hetkiä, minuutteja, sekuntteja ja tapahtumia, ajoista ko hää oli pien. Päälimmäisenä ehken tapaus ko hää "tasaisena" lapsena otti ja eka kerran kuohahti mieleltään. Polki jalkaansa tomerasti, itki ja huusi. Se oli sellainen hetki, et sen ikuistin valokuvatenkin; harvinaisuuden tuon. ( Mistähän lie hänen mukelonsa saaneet ovat jääräpäisyytensä....? )
Kuiteskin - ihanainen, piiiiit-kä pinnainen, rauhallinen ( välleen liiankin rauhallinen ), ja todellakin kätevä käsistänsä, hänestä on sittemmin, näin aikuisena, tullut. Ihan huoletta voinen mie äitinänsä sen osalta elää ja aivan kunnialla sanoa et "I made his."
   Kuten mielestäin myöskin toisien muksujeni osaltakin. Isoja "vonkkeja" he kaikki jo ovat. Vuosikausia, kymmeniä, jo itsenäisinä Maailmalla Mahtavaisella ollehina ja eläneinä, Ajan Aallokoilla seilanneeina, Tuulien Tuittupaisien helmoihin lehahtaneina.
Elämä kuljettaa, elämä opettaa. Elämä kantaa ja elämä antaa. Elämä tuo väkevä, kaiken näkevä, joka vastaamme tulevi ja itsekutahin omaan nootiinsa, omaansa tyyliin ja "ruotoon" taivuttaa. Kuka sen kestää, kuka taipuu muttei taitu - ja jotkut sit taipuvat sekä taittuvat.....

   Näin kun se tää elämä meidän jokahisen "mukana kulkevi" ja omanlaisemme urat meille itsekullehin luopi....
Näin kun eilisen tiedämme, huomista emme osaa arvata, ja hetkessä ( pitäisi ) eämme niin....
   Teimmä täsä mennä viikolla päätöksen itsein elämästä sellaisen jota olimma pikku hiljaa jo tuosta jostahin huhtikuusta asti jo pohtinut, tuumaillut, suunitellut, valvistellut, ajatellut, mietiskellyt, muhitellut. Eli "hyvin äkkipikaisesti" vaine siis ratkaisin elämäin tulevaisen suunnan. Noin vaine yhdessä "viikossa"!
   Ei vaineska. En viikossa tosiaankaan. Kuten kerroin piiit-kän ajan tähtäinhän se oikeesti oli. Pitkien, syvällisten, pohdintojen tulos.
Vaine omassa kallossain pitkälti miettien ja jälkipolvellein läheiselle siitä silloin tällöin jotahin mainiten sekä tietyistä syistä sittemmin mm. Pomollein pakisten, ettäs Georgelle aatoksein julkituoden.
Siinä muutes on, noin kaksi, sellaista henkilöä joilta olen saanut puhtia tähän suunitelmaani ( välleen aikas pähkä-hulluunkin ); vaine positiivarista kannustusta! Kaksi ihmistä jotka ns. miuta etiäpäin vaine ovat usuttaneet. Sanoneet et nyt tartu siihen tilanteeseen kiini! Georgekin: "Menet ehdottomasti! Sinulla on sinne antaa paljon, sinulle on siellä paljon. Sillä on paljon antaa sinulle. Olet jo kauan sitä haaveillut!"

   Pähkä-hullultahan tää tuntuu ja kuulostaa, tiedän sen.
   Miulla on vielläkin helmat ovenraossa, häntää jälkeeni jäävää, elämässäin mukana kannettavaisia, taakkaani jota kannan hautaani asti mukanain, enkää siitä ennen sitä irti pääse.
   Muksuin 24/7 on ja pysyy mukanain enempi tahi vähempi. Vaikas onneksein jälkipolvein muu on lupautunit mustaa valkoisella hänestä josain vaiheessa huolen ottaa, niin siitähin huolimati hän on ainaskin viel miun hoteissain nyt. Onni kuiteskin on tää nykymaailma olemasa, ja osaksi sen pahuksen Koronaisen-viruksen, meitä maailmallisesti opettavaisen, ansiosta oppineet olemme et ei välttämättömyys-läheisyys, lähietäisesti asioita hoidettavuus, vaan asioita erinäisiä voi myöskin ns. etänä hoitaa. Näinpä uskon et tulevaisuudessa, ja nytkin jo, voinen häntäkin "vetää" vaik en ihan seutuvillansa oliskin ja asustaisi...
   Toinen mik´ onkaan, on Sukumme Mummo. Mm. hänenkin asioita juuri eilennä soittelin "matkain ratoksi" tienpäällä ollessain - kajarin kautta Hepo Hopiain kyydissä ollessain. 
Hän vanha jo on tietyin puittein, hän vahemmaksi tulee ( kuten me itse kukin tietenkin ) ja yhä enenevissä määrin peräänsä katsojaa tulee tarvitsemaan. Huolehtijaa, asioidensa hoitajaa, avittajaa erinäisissäkin asioissa.
Muttas katsoisin kuiteskin, ettäs ko meitä on, hänen jälkeläisiään, muitahin kuin vaine mie, niin miks´ ei - voinhan osallistua tietojeni mukaan hänen-kin elämäänsä vaikkas kauempaakin, vaikken ihan siinä "kylki-kyyryään" olisikaan...

   Täten sitten ajatellut olen nyttemmin, ettäs ko nuo tuollaiset "varaventtiilit" ovat kuiteskin olemasa kunpaisellekin näille ja myöskin omille muille muksuillein esim. he keskenänsä... sekä kaik omain jo tosiaankin aika-ihmisiä Maailmalla Avaraisella vuosien kokemuksella, niin miksen miekin ELÄISI?!
   "Hyppäsinhän" aikoinain suoraan lapsuuskodistain miehen kelkkaan mukaan ( ei siihen aikaan voinut/saanut "susiparina" elää! ) ja sillä tielläin sittemmin olemma ollut. Ain josain parisuhteessa, perheellisenä, yksinhuoltajan, ja nyttemmin mummo-huoltajana; par´aikaa muksuin mukeloihin kera reissun päällä josta en kyl olleskana pahoillain ole! Tää on ihan ihanaa, tää tällainen reissaminen heidän kera - kuten yleensäkin oleminenkin!
   Yssin oloakin olen "harrastanut" sen voin sanoa. Muttas ettäs olisinko tehnyt mielein mukaan konsa? Olisinko elänyt vaine itsellein konsa? Olisinko tehnyt kuten mielein sanoo, kuten päähäni pälkähtää? Jättänyt kaiken taaksein ja jotahin uutta kokeillut? Katsonut kantavatko MIUN siipein Maailmalla Avaralla?
Ei, en ole. Konsa.

   Näinpä sitten "Rohkelikko rokan syö" ja mie päätimmä "tosta vaine", ettäs NYT on miun vuoro!
   Ainahan voin "maitojunalla" takaisin tulla! Ja tään olen sanonut kaikille nuillehin joihin kera olen tätä tuumaillut.
Jätän sen verta kotioveain "raolleen", et on paikka mihkä palata jos maailma koulii liikaa. Jätän häntääni väliin oven tuon rakosen, et se viellä tuntuu hännässäin ja muistuttaa, ettäs jotahin miulla josain viellä on. En katkase "napanuoraani" täysin poikki vaan jätän sen viel roikkumaan kuin muistutukseksi et mistä olemma lähtöisin.
Onhan sanonta et "ihminen voi lähtiä xxxxxx-paikkakunnalta, muttas se xxxx-paikkakunta ei ihmisestä". Näin miekin-kö taidan tehdä. Jätän kotikontuuni siteet olevaiset viel nimellisesti ( lähinnä ajatuksellisesti ) kiinni, muttas muutoin muutan Majaani Mahtavaista, kuppukuntaani yksinäistä, olo ja tilaani olevaista, vääreistä toisehen.
   Miettinyt olenkin nyttemmin tuota "Majaani Mahtavaista"-nimitystä: mitähän se sit aikanansa ( jos tää kaik onnavi ) tuleekaan olemaan? Saati sit "Humisevaharju"? Iik, sitä miun tulee taatusti ikäsä! Voisinkohan pitää sen "omanain"? Toteutuisikohan ajatus tuo "paikkakunta ei ihmisestä lähde" tuon nimityksen kera: se iellehen mukanain kulkisi vaik mie sieltä itse poistuisinkin? Voisinko kutsua uutta asumustain nimellä tuolla - vaik´ ei siellä humisikaan? Olisiko se sallittua, olisiko se korrektia?




   Tosiaankaan tiedä en viellä et tuleeko tästä totta mitenkään, muttas alkulaskennat olemma siltikin jo aloittanut.
   Koissa, Humisevallaharjulla, pikku hiljaa askaretta valmistavaa, suunnassa ja toisessa:
Suihkuni pään omain irrotin ja laitoin tilallensa asunnon tuon alkuperäisen, sellaisen yksinkertaisen, "standardisen", sydeemin. ( näkyilevi tuossa tason päällä oikialla nää puuhat )
Kaakkieni tällaiset nuppi-päiset vetimet kaik jo poistin; enää saine sellaisten "gliinisten", matallisten ja alkuperäisten, vetimien kiinitykset nuiden paikoille.
Muutamia ekoja poistoja teimmä jo varastoin puolelta ( menivät jälkipolvieni huostaan ): savisia kukkaruukkuja joita en koe tarvitsevani enää, muutamia lyhtyjä, kukkatukia, yms..
Kiinteistön Välittäjään ( siis kiinteistöistä välittävään henkilöön? ) olemma ottanut yhteyttä ja mustaa valkoisella skriivannut alla, nottas halajan tästä jo poies! Sekä toisaalle toisen moisten "välittäjien" kera ollut yhteyksissä, nottas halajan itse sinne - mustetta vaine valkialle ei ole viel rotjattu.
Reissun päälllä, tällä tään kertaisella, käväistiin Pirpanaisten kera katsastamassa paikka tuo kenties tulevainen ulkoa päin ( ko sisälle sisuuksiinsa emme päässeet ) ja äijän tuo heidän-kin hyväksynnän sai. Heidän kera on jo pitkälti suuniteltu et sitten kun.... he lomillansa tyköni tulevat.... sitten sitä, tätä ja tuota.... tehdään sit näin ja näin päin....
Ekat muuttolaatikotkin jo haalin kasaan ja kotiini roudasin. Lisää olen varanut kylämme kaupoista itsellein haettavaksein täsä ajan kera ain kussa joudan, kerkiän ja heiltä niitä lietyy;





   Lähtökuopat ovat jo kuopitut. Suunitelmat suuniteltu. Eikös sitä sanota et "valmiiksi suuniteltu, on jo puoliksi tehty"?
   Eli kait sitä olemma jo "laittanut pallon pyörimään" ihan oikeesti, konkreettisesti? Ei kait se tästään miksikään muutu; junaa en voi enää pysäyttää kun sen kertaalleen vauhtiin olen lykkinyt?
   Elämä, kantaisiko se elämä miutahin? Ottaisiko se miutkin avosylin vastaan vahi bumerangina takaisin nakkaisi, "maitojunalla" palauttaisi?
Mitä elämällä-tällä-mätällä miulle tarjota olisi? Alkaisiko jokin uusi vaihe, uusi josta ei miulla mitään tietoa eikä käsitystä ole? Olisiko jotain joka totallisesti elämäin suunnan muuttaisi - irti repäiseisi entisestäin, asettaisi aloillein uusille? Tulisiko uusista urista "normi-minä" vahi opettaisiko se et enhän mie tästään muuttua voisi; "pysy vaine sellaisena kuin olet"?
   Ka, näihin kaikkiin kymysyksiini miun varmaankin vastaukset saamme kussa vaine elää maltamme, jaksamme vuottaa, katsomme tulevaan - avoimin silmin. Jotenka; vuottamaan jään-en...