.... ja sen takaisella Mäntyniemellä ihan vaine huvikseni.
Leipäset huomista lähtöä varten ensin paistelin aamusella ja sitten tuumasin itsellein, nottas jospa sitä johkin lähtis.
Suunnaksi valikoin Virpiniemen ko en ole siellä sitten syksyn maita myöten käynnyt. Talvellahan, tai siis tosa kevättälvella, käväisin siellä jäitä pitkin tassutellen.
    Hepo Hopiain parkkeerasin sinne ns. tien päähän mihkä asti voinen autollain piskuisella ajella ilman huolta sen uppoamisesta santaan pehmoiseen. Siitä sit kotvasen jalkapelillä tassutellen rannalle tälle asti;






    "Täsä mie nyt taasen olen." "Täsä paikassa samassa josta mie olen täällä aina tuonne pohojoista kohti lähtenyt."
    Tähänpä mie taasen viivan vedin merkiksi santaan, nottas tästä mie lähdin ja - tähän miun häätyy sit myöskin tulla.
En mie muilla rantamilla ole viivaa moista kantapäälläin vetänyt, en, muttas täällä, täsä rannalla, sen näytän aina kuitenkin tassullain tekevän.
Miksi teen näin?
Siksi piirrän koska en erota rannan sannasta, tuosta pelkästä hiekasta, eri rannan paikkoja toisistansa. Kyllä mie niemet ja niemekkeet toisistansa erotan. Vasiten ko niissä on kiviä. Kivet mie olen oppinut näiltä, ja tältäkin, rannalta, erottamaan toisistansa ko olen sen verta näillä jo kulkenut. Esim. täsä kuvassain tuon ison kiven vasemmalta tunnista tältä paikalta.
    Tuon kivien tuntemisen huomasin tällä kertaa ihan konkreettisesti:
Käppäilin tulla tassuttain takaisin päin, muttas sillä erolla et pohojoiseen menin tästä varsinaista rantamaa pitkin, liki tuota ruohikkoista kaistaletta oikialla näkyväistä, ja sitten tulimma poies tuolta "ulapalta" kaukaa, mahdollisimman likeltä paennutta merta.
Siinä kävi niin, et ko en merenalaisia kohoumia tunnista, en konsa nähnyt ole tätä ennen niitä, niin sitten niitä seuratessain ohitse tuon viivasen ja rannan tuttujen kiveien menin.
Menin niin pitkälle kunne vastaan tuli yksi tietty iso kivi jonka tunnen ja tunnistan. Silloin tajusin et ei hele...katti vieköön; miehän ohitse viivain olen josain kohtaa jo mennyt!
Näinpää mirs-marssien takaisin päin muutamat metriset ja ka - siinähän se viivain vastahain tuli.




   "Aallokko sannan.".




   "Submarine."




   "Vuosirenkaat."




   "Siipiä vaille enkeli."
   Tuuli Tuittupäinen puhkuin ja puhalteli taasen. Nyt kylläkin kivasti tuolta etelän suunasta siten, ettäs pohojoiseen tassutellessain se työnsi miuta iellehn mennä. Senkusta vaine ylläin olevaisen anorakkiset käteni sivuillein nostin ja ei ko lentoon vaine!
Totta - jos olisi ollut kangaspalasta suurempaa purjetta, tms. isompaa kankaista siiventynkästä, ni lentoohan olisi tällaisella kelillä päässyt.
Vastaavasti sitten etelään päin palatessain teimmä töítä tosissaan et jaksoin vasten Tuulta Tuittupäätä puskea!
   Tuulen tuon mukana lensi tuota juoksevaista hiekkaa ihan maita myöten kuten kuvassain tässäkin, ko sitten korkeammallakin ilma ja tilassa.
Kaiken mitä kuvasin maaten ollen, ni sen teimmä pikaisesti jottei kamerain "syönyt" olisi enemmälti tuiskuavaa hiekkaa sisuksiinsa. Kävellessäin takaisin päin häätyi miun laittaa mukaani ottmain aurinkolasit silmillein; ei Aurinkoisen loistehen takia vaan siksi, ettäs niillä suojasin silmiäin lentäviltä hiekanjyviltä! Tietenkin takkini huppu visusti nyörittäin sit muuten pääni suojaksi; hiusten ja päänahan suojaus lentävältä hiekalta.
    Mikä se on, ettäs mie tahdon näköjään ain lähtiä, tahi muuton sattua, tällaisilla tuulisilla keleillä rantamille?
Viimeksikin ko olin tuolla pohoisimmalla rantamalla, niin silloin tuuli ja "kivasti" pohojoisesta päin. Nyt sitten täällä läntisellä rannalla ja etelästä puhkuin ja puhalsi tosi voimakkaasti.




    Joki/ojansuisto suunasta Simpukkalampi ja sen lähialueen vesistöt, kuivunut oli näin vähiin. Pahainen puronen vaine jäljellensä jäänyt oli.
     Sen sijaan tällaiset kiviset "purot" olivat paljastuneet rantamilta näiltä nyt hyvin ko meri tuo vellovainen, ja tänä pänä oikein valkia vaahtopäinen, on paennut kauaksi ulapalle;



     Tuonne kauemmaksi päähänsä asti mie täänkin "puron" tassuttelin. Taiteilin kiveltä kivelle ko ikään jokin Vuorikauris....
Ja ne kaik paljastuneet särkätkin pyrin yhyttämään tassutellen niitä päästä päähän; yksi taisi jäädä rnnan tään lähettyviltä käymäti ko sinne en päässyt väliin jäävän syvemmän meriveden takia.




    "Ahdin kivipelto."




   "Tango."




   "Feeniks."




   Tää oli sitten tänä pänä SE miun määränpääni johka halusin mennä. Tästä sit käänyin takaisin päin, jälkeen Mäntyniemen.
Kovin on vähiin jo mennyt tää ihanainen "Tikapuu" jonka eka kerran tällä rannan sannalla kuvasin syyskuussa 2021;






    Muistatteko Armaat Lukijain miun, kuin mie aikoinaan eka kertaa rantamilla näillä kulkeissain ( muistaaksein tuolla Keskiniemen rannalla jokunen syksyköhän se oli.... ) ihmettelin, et mitä ne nämä tällaiset kohoumat rantamilla ovat?
Mie ainaskin muistan.
No, "luonto opettaa" ja luonnossa kulkeissaan ain jotahin uutta oppii. Mie olemma oppinut ( itseoppinut olemma siis! ), nottas nää ovat tuon hiekan alla olevaisia kiviä. En kylläkään ole konsa mennyt ja tarkistanut, kaivanut tuota hiekkaa, ettäs onkoo tuolla allaan kiveä, muttas tiedämpähän tään vaine ja luotan oppiini tähän vankasti.




    "On se kumma etteivät ihmiset jaksa kantaa mukanaan roskiaan takaisin luonnosta roskiksille, ko he jaksavat kuitenkin ne pullot, tölkit, makkarapaketit, yms. täysinä sinne luontoon roudata!"
Niinpä - on se kumma. Ja mitenkä tyhymä ihminen osaa olla!
Tänään nähtyä: tää kuohuvaisen juoman korkki, tyroksilaatikoita, muosisia pulloja, purnukoita, metallisia tölkkejä, yms.. Tänään ei lasia, muttas monena muuna päivänä kylläkin nähnyt olemma.
   



   "Rannan kaunein."




   "Rauha."
   "Yksiksesikö istuskelet?"
Todellakin! Mie vaine ja yksinäin täsäkin istuskelin kotvasen. Ei ketään, ei misään, vaine mie yksinäin.
Oli jälkiä toistenkin pinnassa sannan tuon; maastopyörien renkahien jälkiä, jonkin mönkkärin tahi muun sellaisen tassujen piirtämät viivat. Ihmisien kalossien paunaumia, koirien tassuin jälkiä kynsinensä sekä tietty merellisten lintujen erinäiset jäljet.




    "Kadonnut meri."
    Marjaniemi ja sen majakka horisontissa vasemmalla - tuolla niemen näkyväisen päässä.
Ja täsä kohtaa mie "harhaan astuin" ko seurasin tuota oikialla olevaista paljastunutta särkkää päähänsä asti....



.... sekä tään kiven ( kuvain tään etulaidassa ) tunnistin sit "tutuksein" likentä rantaa jälleen kulkeissain, tajuten et jeeru, nyt meni Mummeli tää kyllä liian pitkälle!
   Täsäkin kuvastain näkee kuin kaukana meri on nyt.
Mietin, ettäs jos olisimma kunnossa nivelineni, jos jaksaisin tassutella, niin mik´ olisikaan NYT ehdottoman ihanainen mahdollisuus kiertää KOKO Luovo näitä meren paljastamia merenpohojia pitkin! Jeeru et kaduttaa, potuttaa, suututtaa, ko tällainen raakki ihminen on!
Aina vaine tälleen piskuinen matka jostahin. Sekin sitten ielleh ja järilöih sekä monesti samainen pätkä uusiksi uudelleen ja uudelleen, joskapa en tiedä mistä aina voisi uuden pätkäsen aloittaa; en tunne, en tiedä, teitä nuita metsien kätköisiä; mik minnehin rannan likelle veisi?




    Kihokki piskuinen rannan niittypohjalla.


    Takaisin tassutellen Hepo Hopiain tykö; sieltähän se paikaltansa löyty - ei hylännyt miuta ollut.
Karautus kotio, yliset lämmä ja löylyihin lämpimiin tehden punkkitarkastus koko kehooni. Tulos: ei yhtään moista vihelijäistä kanssakulkijaa.