tuskaa luoden, muttas jotahin yritän pakista kuitenkin sillä tunne on sisuksissa, ettäs jotahin muhii tuolla syvänalasessa, muttas mitä, ni siitä ei tietoa eikää selvyyttä ole olleskana.  
  
   Käväisin tuossa ehtoona yhtenä Lavantautia hoitamassa.
Täsä siitä "todiste" ko sieltä puolenyön aikoihin poies Boxille päin lähdin ja kuvasen kännykällä tällaisen koppasin;



   Ihan mukavaahan siellä oli käydä ja olla. Pääsin tanssimaan ja akkaintunnilla itsekkin hakemaan mieluisia tanssikumppaneita tanssien pyörteisiin.
   Se vaine, ettäs "Itku pitkästä ilosta." ja näin meikäläisellä sitten niistä kaikkien ihmisten tuoksuista, hajusteista, hitokseen allergiareagtzuune seuraavaan päivään valmiina! Hitse, ettäs ne/se koskee päähän, kalloon, poskionteloihin!
   Yksi asia mihkä kiinitin tuolla huomiota oli se, et ne ihmiset jotka aikoinaan kävivät ja olivata nyt tuollakin tanssipaikassa tanssimassa, ni heistä on tullut vanhoja jo! ( Niin, siis - enhän MIE vanhene, en - ne vaine nuo muut vanhenevat....? )
Itse en tosiaankaan ole nyttemmin käynnyt hyvä ko kerta kesään tanssimasa jossahin, niin en ole silleensä nähnyt ihmisiä tansseissa, vasiten niitä joita ennen muinoin näin tansseissa. Ihan vaine nähden siis - en tunne muutoin sen kummemmin kyseisiä ihmisiä, en.
Niin sittempä siis kun näin näkee pidemmän ajan kuluttua jonkun naamaltansa tutun näköisen ( muinoin monesti nähneen ihmisen ja hänen piirteensä siten jotenkin mieleeni jääneenä et osaa tunnistaa hänet, ettäs olemma tuonkin taasen nähnyt ), niin sitä kiinittää heihin erityisesti huomiota, huomaa muutokset heidän ulkonäössään, olemuksessaan, koko kropassaan. Sitä huomaa jos jotahin heissä on muuttunut, jos aika on tehnyt tepposensa heidän olemukseensa. Ja senkin, et jos tanssipartreninsa entinen onkin sit johkin uuteen kumppaniin muuttunut....
Nytten tosin ei muutoksia partreneissa - tahi en niihin ainakaan kiinittänyt huomiotain, muttas sen sijaan kiinitin huomioni muutamaan eri pariin tyliin, ettäs nuokin täällä taasen. Ja ennen kaikkea ILOISELLA mielellä sekä samaan aikaan pieni haikeus, ettäs kateuskin mielessäin, sillä HE ovat vielläkin parina, vieläkin yksissä - sen sijaan, ettäs itse olen yksin ja itseltäin kumppani ( puolisoin miun ) Manan majoille jo aikoinaan siirtyi. Hän ei tosin tanssinut olleskana, muttas oli kylläkin muutoin elämässäin mukana...
   Miten sitä katsookaan aivan eri lailla ja eri simmuin tuollaisia pareja.
Kiinitän huomiota heidän ikään ja ajan tuomiin ruumiillisiin muutoksiin - luonollisesti sillä sehän on tää ulkonäkömme joka ekaksi meistä toisille ihmisille näkyy.
Sitten kiinitän huomiota siihen et kuka on painonsa onnistunut pitämään kurissa, kuka ei.
"Kolmannen konkkaronkka" on sitten se kuinka ihminen esim. tanssii, kykenee tanssimaan, vaikkas ikää tullut lisää on. Onko askel keviä ja jouheva kuin silloin ennen vahi näkyykö siinä elämän kolhimat kolhut jäsenten liikkeiden hankaloittamana, näkyykö paino painavainen joka hidastaa, hankaloittaa, ja jopa uuvuttaa liikkeitänsä noita?
Sitten alkavatkin aivoni harmaineen aivosoluineen kyselemään, kehittelemään skenaarioita, ajatuksia, arvailuja, ettäs mitä ovatkaan heidän elämänsä kulut ollehet "sitten viime näkemän"? Onko lapsia tullut tahi ovatko lapset jo kotoaan, heidän tyköään, lähteneet poies? Miten heidän parisuhteensa on mennyt: pelkää auvoa vahi normaalia elämää kaikkine parisuhde "takkuineen"? Jos on ollut "takkuja", kuin he ovatkaan ne selättäneet, saaneet hoidettua, tahi ovatko saaneet....?

   Sukumme mökkiä hivenen nykäistiin tuossa äskettäin.
   Kuuluin taholta yhdeltä ehdotusta, nottas läpikäyden sitä ja sen puitteita.
No, nyt tehtiin sitten tärskyt sinne ja käytiin läpi erinäisiä tahoja sieltä.
Ei sieltä oikein mitään muuta löytynyt ko poies heitettävää, kamaa joka kelpaa enää vaine kaatopaikalle tahi muutoin uudelleen kierrätettäväksi, esim. metallikierätykseen.
   Äijän sitä kerääntyy ihmisen ja ihmisten elämässä kaiken laista kamaa kasaan ain jonnehin. Vasiten paikkaan tuollaiseen yhteiseen johka ain joku on vienyt jotahin, ettäs jos joskus joku tarvihteekin juurikin tällaista, tahi tällaista, tahi tällaista; täältä sit sellaisen saapi käyttöön.
Tuollakin paikalla, Sukumme mökillä, on edelleenkin kamaa kasassa joka on kertynyt sinne viiden sukupolven aikana! Siinäpä sitä on sitten "vara valita" mistä ottaa ja mitä ottaa, ko tarvitsee jotahin.
  Löytyy vanhalta ajalta, ajalta "suo-kuokka-ja-Jussi", maatalouden tarvekalustoa pientä. Löytyy sukumme vanhemman nuorikkona olo aikansa tarvikkeita; lypsyjakkaraa, osuusmeijerin tilalaattaa pientilan tunnusnumeroineen. Löytyy miun ja sisarusteni lapsuuden aikaista juttua: lapsuutemme todella tykätty ( ja todella pidettykin = "puhkikulunut" ) lautapeli, "Vuodenajat.", tahi vaikkas lapsuutemme aikainen kylpyvanna. Kuin myöskin meidän sisarusten lapsien vauva-aikojen leluja; muutamat Duplo-palikka tahi jokin "tarkiä" pehmolelu, ettäs heidän lapsiensa ( miun Pirpanoihin ) tamineita; lapsuuden kenkäpari, nimikko mökki-muki, tms. jolla ei sitten muualla olekkaan mitään merkitystä ko se on ollut heillä käytössä vaine Sukumme mökillä - sinne ko joutanut on kaikki se mitä ei koissa käytetä, se kaikki mikä esim. hivenen rispaa on.
   Sitä miettii mitä kaikkea ne nuo kaikki tavarat ovatkaan elämää-tätä-mätä, nähneet?
Mitä kaikkea osaisivatkaan ne pakista jos puhua osaisivat?
Mitenkä sitä onkaan jokin muki aikoinaan ollut jollehin tosi tärkiä ja sitten tuonne unohtunut, jätetty sinne - toimettomaksi tullut, pitämättömäksi jäänyt?
Kuin onkaan jokin maatalouden pieni käsikoneellinen apu ollut helpotus sen aikaiseen arkeen ja täten tuo jokin koje sitten ollut "arvossa arvaamattomassa" kyseiselle henkilölle. Nyt sitten vaine muisto aikaisensa ja meille tään aikaisille ihmiselle tarpeeton, jopa vähän kuin riesakin sillä mihkä me sitä enää käytettäisiin ko senkin on korvanut jokin nykyaikaisempi vimpain elämässämme, tahi sitten ns. jokin tehdas sen korvannut: esim. maitohan nykyään homogenoidaan, pastoroidaan, yms. josain tehtaassa eikää siitä enää mitään tuoteta itse kotona.
    Toisaaltaan tää tällainen "elämän kaatopaikka" on surku.
Sinne on haudattu, tuonne mökillemmekin täten, monta muistoa arvokasta, monen ihmisen elämän kulkua korvaamatonta.
Siellä on monen monta juttua, kamaa, tarviketta, astiaa, asiaa, joka oli tosiaan tärkiä ammoisina aikoina, ja nytten sitten aikain muutosten myötä aivan tarpeettomaksi käynyt.
Sinne on hautautunut kaikkien nuiden asioiden myötä ja niiden rinnalla, niin niin monta muistoa erinäisten ihmisten. Niin iloisia ko surullisiakin muistoja. Hetkiä ihania kuin "mieron tielle manattavaiakin" asioita. Itsekkin voisin monesta romppeesta monet mielenyhtymät luetella...
    Mikä oikeus, muu kuin omistajan oikeus perimmän myötä, on ihmisellä hävittää, laittaa hävitykseen, tuollaisia asioita?
Mikä mie olen ihmisenä lopettamaan monen ihmisen "elämän" näin valikoiden et mitä säilytetään, mitä ei?
Millä oikeudella mie voin lajitella; tämä säilytetään tuleville sukupolville, tätä ei säilytetä?
Mistä mie ( sisarusteni ohella ) tiedän mitä ei taatusti konsa enää tarvita, mitä eivät tulevat sukupolvet ( tahi mie itse vaikkas ) tule tarvihtemaan milloinkaan?
Kysehhän on vaine "maallisesta mammonasta", muttas siltikin.... meikö päätän muka näistä tällaisistä asioista?!


    Sainhan mie jotahin ulos!
Nyt on paree olla, nyt tyhjeni "taakka", keveni syvänala.
    Heissan!