sillä nyt teen tään juttuin hivenen piiit-känä juttuna. Pläjäytän kehiin toissa iltaiset, eiliset ja tältäkin päivältä yhden kuvani miun. Ihan sillä, ettäs täsä on ollut haipakkaa kois ollessa nyt ja sit samalla kuitenkin hivenen käsiäin pitänyt säästellä....
Nyt nakuttelen tähän ajan kera kuvat kasaan ja tekstiä sinne tänne.
Kun tulin toissa päivänä sairaslomalaisena tänne Luovolle ja ns. kuukauden pätkän jälkeen, niin miun oli aivan pakko päästä tuonne meren rannalle. Päätin tehdä sen Marjaniemessä; sielläon merta aavaa kahteenkin suuntaan. On mitä katsella, mitä tuoksutella ja tunteakin jos esim. jarppinsa mereen kastaisi.
Täsäpä tuon ehtoon kuviani. Näyttää, ettäs "peilailin" aikas lailla "siluettikuvin".
Lämpimässä elokuun illassa.
"Täydellinen ilta."
Pariskunta iltaa istumassa ( muistini mukaan ) pienen mäykän kera. Nainen kutoi tyttärelleen ensi kesään paitaa ja mies... en enää muista mitä mie tuo puuhasi siinä istuessaansa.
Kiva oli jutella heidän kera.
Kuten myöskin yhden toisen parin kera jotka kuvasin hivenen myöhemmin, mutten saanut heistä mielein mukaan hyvää kuvaa, jotenka heistä ei tähän liitä mitään kuvaa.
Kuvasin myöskin kaksi italialaista, vahi olivatkohan he ranskalaisia..... muisteleisin et italialaisia.... lasta. Kielimuuria välillämme oli kun he eivät osanneet "edes" auttavasti englantia, muttas siltikin ilmein, elein, ja muutamin sanasin saimme toisemme toisillemme ymmärretyksi ja - he eivät haluneet, ettäs heistä kuvaamiani kuvia tallentaisin sekä käyttäisin niitä. Täten kerroin heille poistavan ne kamerastain ja näin teinkin.
Jotahin jälkehen puoli kymmenen ehtoolla Aurinkoisen tehdessä laskuaan taivahanrantaa kohden....
... värjätessä rannan kivikkoja ihanaisesti...
... ja peilailessaan itseään meren vesistöön...
... monin eri tavoin.
"Lokki kivellä." - tahi kaksikin lokkia kivillä.
"Juuri oikeassa paikassa."
Nuori nainen istahti iltaansa istumaan, palasta iltaista ottamaan. Kuvasin ja jututin sekä näytin ottamain kuvan tään hänelle.
Hän tokaisi, et olipas onni että hän sattuu kerrankin juuri aikiaan paikkaan; "Hieno kuva."
"Kolmestaan."
Pariskunta ihastelemassa Aurinkoisen laskua aallonmurtajalla kera tään kivisen tornin jonka jotkut ovat tänne kyhänneet;
"Yömyssy."
Keskustelimme nettisfääreissä, mie kysyin, mitä mieltä ihmiset paikalliset ovat tällaisista kivitorneista? Näitä kun en ole konsa tätä ennen täällä huomannut, en nähnyt, nää olivat nyt aivan uutta miulle.
Olen kuullut, jotta moni paheksuu näitä kivipaaseja, kivikasoja, yms., sillä, ettäs ihmiset katsovat toisten ihmisten näin kajoavan luontoon.
Ymmärtääksein keräämällä kiviä sotkevan luontoa kajoamalla sen ekosysteemiin, eliöympäristöön, ( pien- )eläinten asuinpaikkoihin, jne..
Eli puuttuvan näillä teoillaan häiritsevästi etenkin luonnon elämään.
Puhumatikaan sit toisten ihmisten mielenrauhaan muuttamalla maisemakuvaa ja -muotoa...
Ajatuksella, ettäs on iän kaiken tehty ihmisten toimesta erinäisiä luontoon kajottuja muodostelmia, kuvioita, paaseja, yms.; lähtien ihan ihmisten rakennuksista; talos, majat, pyramiidit, hautakummut, jne., mennen erinäisiin todennäköisesti teoksiin; Pääsiäissaarten kiviset ihmishahmot, peltoihin/maisemiin "piirretyt" erinäiset eläintenkuvat joita voi katsoa vain jostahin korkeuksista ne nähdäksensä ja muitain ne kaikki kiviringit/henkiringit joita on maanpintaan "piiretty" laittamalla kiviä tiettyihin kuvioihin; useimmiten spiraalin muotoon.
Nämäkinhän ovat luontoon kajoamista ihmisten toimesta ja siltikin yleensä ihmiset eivät protestoi näitä vaan ihastelevat, kummastelevat, ja toivovat, ettäs ne säilytettäisiin elkuperäisinä ja paikoillaan.
Ihminen ko on ollut iät-ajat, on nyttenkin ja varmahan tulee olemaan, hahmo, joka halajaa tiedostain tahi tiedostamati, jättää ain jonnehin misä sitten kulkeekaan ja vasiten jos tarkoituksella menee johkin tiettyyn paikkaan ( esim. nyt näin Luovolle ja sen rantamien kivisille kohdille, Suomemme maan tuntureiden laelle, saaristomeren kivisille kallioille/kivirannoille, jne. ) omat "puustaimensa"; "Hei, katsokaa . mie olin täällä!", "mie kävin täällä!" - aivan kuten esim. eläinten merkitessään reviriään, me ihmiset nykymaailmassa esim. esim. faceen kertoin ja kuviamme sinne mukaan liittäin; "Katsokaa - kävimpäs täälläkin!".
Eli nää tällaiset muodostelmat ovat siis tavallaan ihmisten puustaimia, nimimerkkejä ( ilman varsinaista kirjaimellista, näkyvää kirjoitusta ) siitä et joku tietty on käynyt jossakin.
( Ihan kuin me emme nyt tietäisi, ettäs esim. tuolla aallonmurtajalla taatusti käy aina erinäisiä ihmisiä, kuin emme tietäisi, ettäs tuntureilla vaeltaa siellä ja täällä moni ihminen, jne..
"Auringonlaskuun.."
"Metsästin", metsästin tuota laivaa rahtialuista, Taivahanrannassa siten, ettäs kuvasin sen juuri tuon Aurinkoisen haijasteen kohdalla - siitä ei vaine tullut niin terävälaatuista kuvaa ko mitä tää sitä ennen ottamain kuva on, jotenka se sit ei tähän blogiini päässyt teidän Armaat Lukijain miun, luettavaksi, vaan "vaine" tää josa laivanen on sit viel ennen tuota "osumaansa".
"Me."
Ihanainen pariskunta jolla juttua riitti, kysymyksiä tästä Luovosta; kerroin sen minkä tiesin ja taisin.
Ihmiset joitten kera sovittiin ( monen muun nyt lähiaikoina k...uvaamani ihmisen lisäksi ), ettäs lähetelen heille sit tään kuvasein, kunne kerkiän - lähetetty on jo.
"Maille mennen."
Maille painuvi Aurinkoinen, mailla paivuvat laivat nuo ja niiden ihmisetkin.
---------------------------------------------------------------------------
Aikaan eiliseen... Pakkasin kimpsuni ja kampsuni kasahan. Pakkasin evästä kera kaffeetermarini. Pakkasin vaihtovaatetta vaihdettavaa; tiesin, aavistin, et kussa rannan sannalle pääsen, ni siellä on taatusti lämmä ja aurinkoista - mettäs siimeksessä taasen tarvitsen pitkä hihaista- ja lahkeista yllein suojaksi itikoilta, sääskiltä nuilta pistäviltä. Ja, ja, ja.... uikkaritkin kera pyyhkenen, mukaani otimma.
Sittempä kussa olimma verhoset pessyt huushollini tään kesäiset ja ripustanut ne kuivumahan ( koskapa ehtoot ovat tällä levelillä jo sen verta pimiät, eikää akkunoissain näissä ole kaihtimia suojaksi käävettäviä, on pakko jo talviset, peittäväiset, verhot akkunoihin vaihtaa! ), olimma valmis lähtemään.
Lähdin kohti Virpiniemeä ja tavoitteenain Keskiniemi. Ajan kera, hiljalleen, aikaa kuluttain, ei kiirehtien. Ihan kuntoisuuttani kuunellen; mitä nimelein tykkäävät, mitä käteni kestävät?
Tiesin hyvin, tunnustin tään, ettäs nämä kätein sairaslomalaiset joutuvat/joutuivat rasitukseen ihan koko ajan kun raskasta reppuain hartioitteni varassa kannoin. Joutuivat ne kovaan rasitukseen AINA kun reppuin päältäin poies otin ja sit takaisin sinne sen ämpesin ( olisittepa ollehet näkemässä kuin monella mutkalla ain olimma, jottas nuo "temput" pystyin tekemään! ). Joutuivat myöskin alvariinsa rasitukseen kun kamerain silmillein nostin ja sit poies siitä laskin; kamera on aikas painava kapistus näin huonossa kunnossa olevaisille kätösille!
Mietinkin vähän vällee, välleen vähän, ettäs tuskinpa vaine se lekuri tätä tarkoitti kun kertoi miulle, ettäs sitten lepoa käsille näille! Tuskinpa vaine.
MUTTAS.... ja tää on sit sellainen ISO MUTTAS.... MIELTÄIN hoisin. Ja sitä tarvitsin taatusti. Mielellä ko on ISO hommeli ihmisen kokonais hyvinvoinnissa! Jos mieli pelaa, jaksaa sit vaik käsiäänkin hoidella - eiköstä vaine?
Ja se, etten ole täsä KUUKAUTEEN merta nähnyt, meren rannalle päässyt, tykö meren mennyt, SE se on ISO puutos mielellein!
Jotenka kun vaateriin laitetahan kädet - mieli, mieli - kädet, niin kyl maar mieli menee ekana edelle, kädet tulevat sitten jäljessä sen. Ikävä kyllä totuus on nyt vaine tää - tahi oli ainaskin eilennä. Ja olemma senkin jälkehen täsä yritellyt toteuttaa tuota samaista "metoodia"...
( Sivumenenn sanoi: käsiä nyt alkain hoitaa: jatkan tätä skriivaustain huomenissa, nyt lopetan tältä päivää tähän tään pakinain - heippa! )
---------------------------------------------------------------
Päivää. Nyt sitten on päivä uusi ja kädet taasen tekeväiset, nää tällaiset viel raihnaiset, vauhtia päivään tähän tulevaiseen taasen ottavat jotenka lähdetään, menhään, iellehen tarinassain täsä....
Hepo Hopiain metsän kätköihin jätin paluutain vuottaa. Nostin reppuni reissaavaisen selkääni. Metsän kätköihin tassuttelin, polkuansa pitkin astelin, tassuttelin tannerta vaihtuvaisen maiseman vaihtuvaisen lomitse.
Kuuntelin luontoa, sen ääniä. Kuuntelin reppuni aikaan saamaa - ääntä.
Tuli mielehein yhden laulun sanaset: "... vaikka sieltä hölske kuuluu, siellä ei ole vatupassi." ( jälkikommentti: Jaakko Teppo; Työttömän laulu. ), sillä se mukaani pakkaamani kaffeeni termospullossain ja veteni piskuisessa muovisessa pullossain, selkäin takana hölsekttään pitivät, lainehiaan loiskuttelivat, jokahisella askelluksellain!
Suden- ketun- variksen- jne. marjoja muttas mik´ onkaan tää punainen marja täsä yllä.
Juolukkainen on tää alla olevainen sininen marja;
Ja nää ovat sit sieniä pieniä - suvustaan, heimostaan, mitään tietoa ole ei. Ihanaiset vainen kuvattavaksi oleivat polun tuon varrelle jota pitkin käyskentelin mm. tään ahon poikki;
Tää aukia on mahtavinen. Tällainen hivenen aavamainen, muttas siltikin aivan kankainen pohjojaltansa jossa perustanaan on aito hiekka, juoksuhiekka, jos sitä vaine hiukan liikaa kuluttaa.
Tästä polku tää tuttu kulkevi, ja jota pitkin monet muutkin tuonne rantamille metsien nuiden takana olevien taakse astelevi.
Tää polku kulkevi tästä paikkaa jossa on jonkun ihmisen lammasaita ja josta ain askellusten edestä jotkut lampahan papanat näkyvät.
Tää polku eteeen päin vievä on kiva askeltaa tästäkin paikkaa kaikkinensa erilaisine kasveineen ja eläimineen: täällä taasen näin tutut Kihokit, Juolukat, Puolukat ja Kanervatkin. Täällä näin jonkun haukan liitelevän kulkuni edellä Taivahankannella, tänne asti kantautuivat lähtöönsä valmistautuvien Kurkien huudot, tänne asti kuulin meren valkopäisten lokkien äänet, rannan tuon viel kaukaisen pienoiset maininkien äänet.
Täsä kohtaa polku tää lupaa: "Kohta perillä, malta viel vähäisen, niin pääset kyllä perille - aivan kohta."
Enää pari askelta ja sitten - äärellä meren!
Tässä kohtaa, tuon kyseisen lammasaidan kupeessa teimmä "muodonmuutoksein".
Ripsuin kaik ns. pitkät tamineet yltäin poies. Ripsuin myöskin tassuset paljasjalkaisetki sillä varpain jaloin halusin matkaani tätä jatkaa mieluummin kuin edes paljasjalkaiset tassuissain.
Puin päälleni minnarin ja piskuisen t-paidan... ei kun biksujen yläosampas vaine.
Eli ylläin vaine hamonen, alkkarit sen alla ja biksut yläosanain; näin mie matkani aloin tään, taipaleelleni suorin moiselle.
Muttas sitä ennen ko matkallein tassuttelein tälle, niin miepäs pakkasin kaiken tuon yltäin ripsutun yhteen muoviseen pussikkaan, sidoin sen purrikan lammasaidan yhteen tolppahan sekä skriivasin vierellensä rannan sannalle tälle;
"8.8.2024. ( jotta mahdollinen paikalle tulija tietää et sanoma tää on tään kyseisen päiväinen viesti ).
Älä ota. ( kielto ehdoton - ei saa ottaa misään tapauksessa nuolen tuon osoittamaa "pakettiain" mukaansa ).
Tulen hakemaan ja merkki-hymiöni siihen peräänsä viellä ( jotta tietäsvät et kyllä muuten tarvitsen kyseisen pussukan sisältöäin, en unhoita niitä tuohon, taatusti tulen ja haen omani poies - kaipaisin kovin jos joku ne tuosta ottaisi poies! )."
PS. Olivat paikallansa kun paluuni "juurillein" taasen tein.
Ei siis ollut eka kerta ko näin täsä paikkaa toimin, ja kun juuri tällä rantamalla näin toimin...
"Meren pyykkinaru."
Kuivunut joen/puronuoma.
On jällevän meret nää alhahalla. Haaveilenkin, ettäs jos täällä saisin nyt pitempäänkin olla, niin miehän lähtisin tätä Luovoa "ympäri" taasen kiertää. Niitä pätkiä viellä puuttuvi matkastaan mukana...
Tuolla niemen kivikkoin keskellä oli paikkanen johka jotkut olivat notskin laitella. Kuulin ensimmäiltä tapaamiltain ihmisiltä tällä rantasella, ettäs he olivat katselleet tätä kyseistä seuruetta kun olivat tulen tuikanneet nuotioonsa eilennä ehtoolla. Luulivat nämä ihmiset seuranneet, ettäs asia oli ok, notski asiallisesti käsitelty ( eihän se itseasiassa näiden seuranneiden "piikissä" ollut, toisten notskin ja sen sammuttamisen seuranta, ei ), muttas....
...tällaisen palavaisen klapikasasen mie sieltä viel vajaata puolipäivää tavoitin kun kohdallensa astelin.
Tuuli tulta puhkui ja puhalteli voimiinsa, liekit lepattivat avoimet kunne ehättäydyin paikallensa.
Otimma klapin kerrallansa ja nakkasin rantamien aallokkoon ne. Ajattelin et paree ne siellä ko tuli hallitsematon rantaman kaislikossa ja sitä myöten metsissä nuissa nyt rutikuivissa. "Kyllä ne siel meren syleilyssä sammuvat ja aikanansa aallokot ne sieltä rantaan takaisin ajavat."
Siis kuinka ajattelemattomia ihmiset ovatkaan tulen kera! Vaikkei nyt tällä levelillä mitään metsäpalovaroitusta ole, ei avotulentekoa kieletty, muttas pitäisi sitä nyt hivenen ajatella kuitenkin milloin kandee tulta piirustaa ja milloin ei; ei kuivaan aikaan. Sekä kandeeko se piirtää mihkä paikkaan, ettäs jos piirtää, niin myöskin sen sitten asianmukaisesti sammuttaa!
Rannan sannan valkian alkeet, nämä kotilot henkäyksen ohuet.
Ihmisiä rannalla.
He olivat ne ekat tapaamani ihmiset täl reissullain. Eivätkä muuten ollehet viimoset!
Jännä miten sitä olenkaan melkein aina saanut täänkin rannan pätkän aivan yksin tassutella, ees-taas vaeltaa. Joskus harvoin, tosi harvoin, joku hassu jossain kaukana vähän aikaa näkynyt tahi vastaan tullut, muttas muutoin aivan täysin yksin.
Nyt sitten tällä kyseisellä reissulla näin ( useimmat tapasin kasvotusten ja jutuntinkin ) ainaskin kaksi telttaryhmää, kolmet... ei kun neljät eri ihmiset telttailijoiden nuiden lisäksi!
Oli siis tunkua nyt aivan kunnolla, ei tarvinnut yksin käppäillä, ei. Oikeestaan hivenen petyin kun en saanutkaan tätä rantamaa täysin itsellein....
"Rantaleikit."
"Kutsuvat riutat."
Toinen telttaryhmä...
Keskiniemeen mirs-marsseissain hokasin kuin siitä itäänpäin mennessä nousee rannan kaukaisuuden kätköistä enempi-vähempi savua sakiaa.
Seurasin sitä, pidin silmällä. Ajattelin jotta jospa se ei ole mitään kummempaa...
Kunne tuolla pookilla sitten käväisin ja takaisin rannalle astelin, nousi savua sakiaa iellehen ilmoille ihmeeksein.
Heitin saitilla paikalliselle kymysyksen, et tietääkö kenkä kenen tuli oma on, vahi onkoo jokin vapaasti vaeltavainen tuli tuittupäinen?
Vastaustansa en heti saanut kymysykseeni täthän, muttas ehtoon aikana ihmiset atvailivat et varmahan joku Itarassa rannan ryteikköjä siellä poltteli.
"Mikado."
Keskiniemen pooki on restauroinnin kynsissä.
Kaunis oikeestaan katsella näin nätisti, järjestelmällisesti, hienosti tuettuna. Voisi melkein ajatella Mikadon tapaan, et jos tuosta vetäisi yhden "tikun" poies, niin pysyisikö kasa koosaa vahi sortuisiko äärellensä kalisten?
Kävin jututtaa resraurointihenkilöitä ( -miehiä ) tokaisten, ettäs te sitten teette miulle uutta evästyspaikkaa siinä. "Teettehän te siihen takaisin myös ne jalakset jokahiseen nurkkaukseen; niiden päällä ko on ain ollut hyvä istua ja evästää?"
Lupasivat tehdä. Kaksi niistä uusivat kuuleman kokonansa kehenon kuntonsa takia.
Kertoivat myöskin, ettäs tiettyjen sivujen uudemmat ulkopintalaudoitukset ovat lahoneet enempi ko toisien sivujen. Ihan vaine siksi, jottas ne ovat tehdyt kapiammasta laudasta ko ne vanhemmat jotka kestävät viellä hyvin leveytensä takia. Niihan kapoisempiin kuuleman eroosia kera tuulten, sateiden, meriveden ja suolaisuuden, ottaa nopeammin hamppeillansa kiini.
Sanoivat myöskin joutuvansa uusimaan joitahin parruja tuolta pookin sisältäkin.
Utelijaisuuttain kyselin heiltä ( kuten nyt tällä reissulla kaikilta muiltahin tapaamiltain ihmisiltä ) mitä kautta he kulkevat tuonne pookille töilleen? Ihan vaine kun traktorilla ovat tuonne asti tullehet, polkupyöräkin siellä näkyili...
Kertoivat sen miulle, mutten täsä sitä ruodi teille oi, Armaat Lukiajin miun - sori.
Sen voinen valoittaa, että KAIKISTA nuista jututtamistain ihmisistä osa oli tuolta rantamilta omalta mökiltään lähteneitä, osa jostain kauempaa paikkakunnalle tullehia eivätkä he oikein tieneet mistä olisi ollut ns. parasta kulkea ja/tahi pienin matka taivaltaa sit jalkasin tuonne rannalle, Kuuntelin, en ottanut kantaa ongelmiinsa, enkää kertonut et mistä itse itseasiassa olen.
Yksien naisten kera kylläkin paljastin itsein. Ja he kertoivat suorin sanoin miulle miksi he esim. eivät halua itsestään kuvaa miulle antaa.
He olivat sitä mieltä ettei tää Luovo kaipaa yhtään mainintaa/mainontaa olemasa olostansa. Ei mihkään maailmalle; blogi, netti, insta, tms. nykyaikainen väylä ulkomaailmaan täältä Luovolta. He eivät halaja tänne lisää ihmisiä, eivät rantoja kulkemaan, luontoa roskaamaan. Eivät halua ihmisiä tänne eroosiota jouduttamaan.
Tottahan he pakisivat. Olen itsekkin osaksein nuita samoja mieliä kannattavainen ihminen - osaksi en.
"Rannalle."
"Back to business."
"Evästauko."
Ensin ripsuin itsein; hamonen poies ja biksujen alaosa päälle. Koppasin pyyhkehein mukaani. Astelin kohti ulappaa ja sen syvyyksiä tarpeeksi syviä jottas voinen pulahtaa. Sopivalle hollille mentyäin, sopivanlaisen kiven pyyhkehellein maata löydettyäin, otimma ja pulahdin. Pulahdin vaine ja het´ ylös ämpesin! Oli sen verta kylmää kyytiä meren tuon syleily.
Täällä Luovolla, sen pohojoisella laidalla ja viel Perämerellä! Huh, kylmää oli! ei sinne halunut jäädä lillumaan, ei uimaan.
Mirs-mars vaine takaisin rantaa kohti pyyhkehen matkallain kopraani kopaten ja ympärillein siitä virittäin.
Rannan sannalla, kuivatellen itsein, levitellen biksut kiville kuivumaan.
Kaivain eväät reppuni uumenista, istuin kiven ison päälle ja nauttien.
Nautin Aurinko Armahan lämmöstä, nautin tuulen tuon vienoisista henkäyksistä. Nautin ylhäisestä ykseydestäin rannan pätkän tuon.... mitä nyt pookin miesten kopseet kantautuivat ylitse lähi dyynin, luokseni.
Annoin ajatusteni lentää, katselin, kuuntelin luontoa ja merta. Otin aikaa, vetelehdin, kutalehdin, oleilin vaine. Ei kiirusta, ei hoppua. Vaine mie ja meri, ei muita.
"Kivipelto."
Kivipelto, kiviriippa. Riippa.
Kyllä tuntuvi reppuseni paino selässäin, tahi oikeemmin käsissäin kantavissa vaikkas järkevästi repussain onkin rintain päältä kulkeva hihna joka sen painoa täten hartioista osasen poistaakin.
Nyt vaine se ei ollut tarpeeksi. Eikää sekään, ettäs tosiaan sen tsiljoona-miljoona kertaa reppustain ain päältäin puottelin poies ja sit kohta takaisin asettelein. Käsiini sattui!
Onneksein kuitenkin osasen reppuni painosta jätin tuonne aidalle lähtörannan. Se painoalastiain hivenen kevensi.
Onneksi otin myöskin vaihtovaatteita mukaani; osan vaihdoin rannalla lähtöpaikkani, osasen sitten nuin uidessain ja sen jälkeen sitten myöskin. Ei tarvinnut esim. märissä kulkea, eikää liian peittävissä, kuumissa, vaattehissakaan.
"Mandala."
Nainen kertoi asettuneensa tähän polvillensa ja sitten ulottain kauaksi itsestään, piirtänyt tään kuvion kauniin oli.
Tämä nainen kera miehensä, oli rannalla täsä kohtaa. Heidät jo Keskiniemeen mennessäin laitoin merkille, mutten tykönänsä käynyt vaan kaukaa heidät ohitin tuolloin.
Uintireissuni kylmässä vedessä sekä repun painavaisen kantaminen, saivat kätein sellaiseen kuntoon ettei niistä mihkään ollut täsä vaiheessa. Ei edes hiuksiain letittämään uintini ja kuivauksen jälkehen.
Täten otin asiaksein mirs-marssia tykönsä kun heidät muistin tällä paikallansa.
Kysyin heiltä kohtelijaasti, ettäs olisiko rouvalla auttavaista kättä ojentaa; letittää hiuksein saparoille, jottas eivät ne simmujeni etehen tulisi kun valokuvaan?
Juuri kun kerkesin tään kysäistä heiltä mies tuon loineh lausumahan samaan aikaan, ettei miulla olisi mukana ja antaa kaffeeta hänelle?
Menin hivenen hämilleni ensin. Sitten muistin et onhan miulla; mukillisen vaine äsken itse hörppäsin termaristain: "Kyllä miulla itseasiassa on - ottaisitteko?"
"Ottaisin, vaikka vaine vajaan kupposellisen." "Tässä olisi mustikkaa vaihdossa, käykö?"
Näin sovimme, ettäs mie saanen letit tehdyt tältä naiselta ja mieheltä koprallisen mustikoita sekä hää miulta mukillisen ( vajaan ) kaffeeta.
Olipas ihana kohtaaminen. Oli sellainen tervetullut näkeminen. Oli ihanaista kun voinen olla lämpimän kaffeekupillisen verta toisten/toisen apuna ja sit samalla sainen itsekkin apua toiselta ihmiseltä.
"Rannan kauneus."
Kyllä täällä ihmisiä kulkee....
"Käsikirjoitus."
"Rantatie."
"Ääretön."
Tällainen äärettömyys asettaa aloilleen, pistää miettimään kaiken laista.
Tällaisella kohta, tällaisella paikalla, ja vasiten jos olisin ollut koko tään reissuin ypö yksin, tulee ajateltua, jottas ompahan onni olla "omillain". "Olen omanain."
Olen omani niin kaikkinensa kuin esim. tällä käppäilyreissuillanikin jossa sainen nyt tuon Pohojolan perukoilla-reissuin jälkehen vihdoin viimein "omat" yllein näin lämmä kelillä - niitä kun en tajunut tuonne Pohojolaan mukaani ottaa. Siellä oli tukalaa pitkissä tamineissa kulkea sekä olla. Nyt täällä/tuolla rannalla minnari ja ne biksut - mie itse omanain. Juurikin miun olo ja tila; ei liikaa ylläin.
"Valon ja varjon leikki."
"Väribaletti."
"Omakuva."
"Kohta perillä."
"Portilla."
Takaisin portilla siis. Eikää misä vaine portilla.
Tästä paikkaa olemma ain ennenkin kulkenut tuonne rannalle, kuten nytkin. Tästä paikkaa kulkevat ne toisetkin tuonne rannalle menijät, he jotka tään polun tietävät.
Täsä kohtaa on vuosien ajan jo itsekukin kulkija kivuttu tuon lammasaidan päälitse. Lonkistain verrkkoansa, haarote harppoin sen ylitse. Kuka enempi, kuka vähempi, tuota verkkoaitaa jälkeensä sit suoristain.
NYT oli omistajansa keksinyt oivallisen sydeemin tähän! Tästä sydeemistä ISO kiitos tekijälleen, asian tään oivallisesti oivaltajalle, osaavalle ja kätevälle käsistänsä olevaisella!
NYT Kulkijat Kummajaiset, Maan Matoset me menijäiset, pääsemme ilman aitomista, ilman aidan madallusta, sen ylitse haaromista, tästä paikkaa kätevästi kulkemahan.
Nyt me vaine nostamme tuon vihiriän lenkin paikaltansa poies, nostamme sen nuista tolpistansa irti. Sitten lonkistamme toista tolppaa parisensa, hivenen kallistamme sitä tuonne oikialle ja á vot sie, ku siihen tulee juuri ihmisen mentävä aukkonen verkkojensa väliin, portti oivellinen kulkea, kohta mistä askeltaa puolelle toisen aitasen tään!
On se vaine ihminen kekselijä olento!
Kotiin - kois ollessain, kuivuneet verhoseni kuivumasta poies ottelin. Taittelin kasaan nätisti, asetin kaappini hyllyille vuottaa ensi kevättä uutta, unehen talviseen tuudittelin.
----------------------------------------------------------------------------------------
Ja jo seuraavana päivänä uudemman kerran meren äärelle; Marjaniemessä;
"Tulevan laivan satama."
"Minä olen vain satama pieni
joka laivoja rakastaa,
jossa aina öisin palaa
pari lyhtyä kalpeaa.
Minun luonani laivat ei viihdy,
olen pieni ja maineeton.
Pois suuria purjeita aina
meri kaunis kutsunut on. ..."
"Lähtevien laivojen satama": Joel Hallikainen.
Kommentit